Miten joku voi olla aina viilipytty?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt näpäyttää tällaista nuorta naista vaikka millä ja syytellä häntä myös muiden virheistä, mutten ole saanut savustettua ulos. Jaksan kyllä sinnikkäästi yrittää jos se on tarpeen.

Että sellainen edamin makuinen arkisadisti.

Allu kai se vaan, siinä pytyssä on jotain muuta kuin viiliä.

Se on temperamentti ja opittu käytös. Jo pienissä lapsissa on eroja, toinen itkee vain hetken ja jatkaa sitten touhujaan ja toinen vollottaa minuuttikaupalla.

"Kovissa" olosuhteissa työskentely tai eläminen voi tehdä myös viilipytymmäksi kun on saanut kontrastia siitä miten asiat pahimmillaan voivat olla.

Toisten vanhemmat soittavat monta kertaa päivässä aikuisille lapsilleen ja saavat hermoromahduksen jos puheluun ei parin soiton jälkeen vastata. Toiset voivat huoletta lähettää lapsensa alaikäisenä toiselle puolelle maailmaa eivätkä kysele päivittäin kuulumisia tai murehdi pahinta.

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Minua taas ärsyttää tällaiset mukamas täydelliset pikkutyttelit. Luuletko olevasi muita parempi vai mikset osallistu Venlan haukkumiseen? Annat itsestäsi todella ylimielisen kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Äh, siis muiden ihmisten edessä. 

Oletko siis parisuhteessa / avioliitossakin tuollainen, että mikään ei hetkauta, mikään ei tunnu misään? Oli se sitten hyvää tai pahaa, niin ei hetkauta, ei.

 

Olen aika pitkälti. En ymmärrä ihmisiä, jotka huutavat, kiukuttelevat tai kaipaavat jotain draamaa parisuhteessa. Jos olen oikeasti niin kiihtynyt, että koen itsehil

Minulla oli poikakaveri joka oli samanlainen. Hän jätti kaikki kotityöt minulle. Tietenkin seurasi riitoja. Minä siis riitelin. Hän oli täysin tyyni, ei mitään tunteita. Itkin, neuvottelin, halusin tietää, miksi hän ei tee kotitöitä. Hän vastaili rauhallisesti, täysin tyynenä. Ei koskaan hermostunut.

Hän vain oli tyynesti päättänyt että minä teen kotityöt yksin ja tilanne oli hänen mielensä mukainen. Mistä hän siis olisikaan hermostunut?

Minä taas olin kauheassa asemassa. Tietenkin oli tunteet pinnassa.

Ai niin, sinä joka haluat tulla neuvomaan mitä olisi pitänyt tehdä: palstalla on ketju perheen passaamisesta. Siellä on sanottu sata kertaa kaikki mitä sinun tekee mielesi ehdottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Äh, siis muiden ihmisten edessä. 

Oletko siis parisuhteessa / avioliitossakin tuollainen, että mikään ei hetkauta, mikään ei tunnu misään? Oli se sitten hyvää tai pahaa, niin ei hetkauta, ei.

 

Hm. Kyllä asiat voivat hetkauttaa, vaikka ei tunteitaan tuo julki.

-eri

Parisuhteessa ne tunteet kannattaa kyllä tuoda julki. Tulee ongelmia, jos toinen uskoo että mikään parisuhteessa ei hetkauta.

Ihmiset ottavat herkästi itselleen kunnian, mutta joskus syy on vain olosuhteissa. Esimerkiksi tosi usein palstan ikisinkut kehuvat olevansa rauhallisia ihmisiä. Mutta eivät ymmärrä, että ei heillä ole konflikteja, kun ovat yksin kotona ja päättävät kaikesta yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Äh, siis muiden ihmisten edessä. 

Oletko siis parisuhteessa / avioliitossakin tuollainen, että mikään ei hetkauta, mikään ei tunnu misään? Oli se sitten hyvää tai pahaa, niin ei hetkauta, ei.

 

Olen aika pitkälti. En ymmärrä ihmisiä, jotka huutavat, kiukuttelevat tai kaipaavat jotain draamaa parisuhteessa.

Ja minä olen viilipytty, joka kuuntelen tuikeamman työkaverin nälväisyt silmää räpäyttämättä. Niistä tulee paha mieli, mutta tiedän että takaisin nälväisy loisi vain pahaa verta välillemme. Joten kestän hänen ailahteluaan ja teen kotona jotain kivaa, jotta saan palautettua mielialani peruspositiiviseen vireeseen. 

Täräytän takaisin vain jos tuikahtelu uhkaa äityä liian pahaksi. 

Temperamentikkaampi on meillä sekä ilopilleri että riivinrauta, tasaiset luonteet tasaisia sekä hyvässä että pahassa. Ihan hyvä tasapaino meille on löytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Miksi teet noin?

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Minä sain draamailijan maineen, kun työkaverit päättivät savustaa minut ulos. Kaikki reaktioni heidän ilkeilyynsä leimattiin draamailuksi. Minun olisi pitänyt antaa heidän tyynesti sabotoida työni ja aloittaa mukisematta alusta.

Yksi rauhallinen työkaveri katsoi minua nenänvartta pitkin, selkeästi halveksien kun draamailen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Minua taas ärsyttää tällaiset mukamas täydelliset pikkutyttelit. Luuletko olevasi muita parempi vai mikset osallistu Venlan haukkumiseen? Annat itsestäsi todella ylimielisen kuvan.

Ikävä sulle, mutta mua ei silti kiinnosta sun draamasi. 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Äh, siis muiden ihmisten edessä. 

Oletko siis parisuhteessa / avioliitossakin tuollainen, että mikään ei hetkauta, mikään ei tunnu misään? Oli se sitten hyvää tai pahaa, niin ei hetkauta, ei.

 

Olen aika pitkälti. En ymmärrä ihmisiä, jotka huutavat, kiukuttelevat tai kaipaavat jotain draamaa parisuhteessa.

Noin jyrkkä ihminen olisi ollut kertaluokkaa hirveämpi, joshän olisi ollut jyrkän lisäksi vielä riidanhajuinen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Miksi teet noin?

Miksi en? Osin varmaankin tietyllä tapaa primitiivinen varovaisuusasia. En halua paljastaa heikkouksia. Tämä voi johtua lapsuuden koulukisaamisesta. Kun huomasin, että reagoimattomuus sai muut lopettamaan, niin totta kai käytin sitä suojana. Toisaalta vanhempani ovat hyvin tasaisia ja meillä ei juurikaan kiukuttelua kuullut talossa, ei aikuisilta eikä lapsilta. Siinä oppi hillitsemään itsensä, koska huutamalla tai itkemällä ei saanut tahtoaan läpi. Ja kolmanneksi, työelämässä tämä on selkeä etu, sillä tietty ammatillinen uskottavuus on helpointa ylläpitää kaikissa tilanteissa rauhallisella otteella. Ihmiset myös oikeasti kuuntelee helpommin, kun puhut vain silloin, kun on oikeasti asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Se on temperamentti ja opittu käytös. Jo pienissä lapsissa on eroja, toinen itkee vain hetken ja jatkaa sitten touhujaan ja toinen vollottaa minuuttikaupalla.

"Kovissa" olosuhteissa työskentely tai eläminen voi tehdä myös viilipytymmäksi kun on saanut kontrastia siitä miten asiat pahimmillaan voivat olla.

Toisten vanhemmat soittavat monta kertaa päivässä aikuisille lapsilleen ja saavat hermoromahduksen jos puheluun ei parin soiton jälkeen vastata. Toiset voivat huoletta lähettää lapsensa alaikäisenä toiselle puolelle maailmaa eivätkä kysele päivittäin kuulumisia tai murehdi pahinta.

Kovissa oloissa ihminen ei muutu rauhalliseksi, vaan turtuneeksi ja apaattiseksi. Tai sitten muuttuu yliherkäksi, eli tietyn pisteen jälkeen pieninkin asia suistaa raiteiltaan.

Ei kovissa olosuhteissa eläminen tuo oikein mitään positiivista. Haasteet toki kehittävät, mutta se on eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Miksi teet noin?

Ei se ole tietoista. Sama kuin terhakammalta ihmiseltä kysyisi, miksei hän ole opetellut olemaan zen. Ihmiset ovat erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Miksi teet noin?

Miksi en? Osin varmaankin tietyllä tapaa primitiivinen varovaisuusasia. En halua paljastaa heikkouksia. Tämä voi johtua lapsuuden koulukisaamisesta. Kun huomasin, että reagoimattomuus sai muut lopettamaan, niin totta kai käytin sitä suojana. Toisaalta vanhempani ovat hyvin tasaisia ja meillä ei juurikaan kiukuttelua kuullut talossa, ei aikuisilta eikä lapsilta. Siinä oppi hillitsemään itsensä, koska huutamalla tai itkemällä ei saanut tah

Arvelinkin että siellä on traumataustaa, kun ihminen alkaa kouluttaa itseään niin että mitään tunteita ei saa näyttää. Tein itse teini-ikäisenä samaa ja vielä parikymppisenä vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Miksi teet noin?

Ei se ole tietoista. Sama kuin terhakammalta ihmiseltä kysyisi, miksei hän ole opetellut olemaan zen. Ihmiset ovat erilaisia. 

Onhan se tietoista, kun hän nimenomaan sanoi opettelevansa sitä tarkoituksella.

"Arvelinkin että siellä on traumataustaa, kun ihminen alkaa kouluttaa itseään niin että mitään tunteita ei saa näyttää. Tein itse teini-ikäisenä samaa ja vielä parikymppisenä vähän."

Ehkä alkujaan ollut sitäkin, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin näen asian pikemminkin niin, että olen saanut käännettyä tuon "taidon" ihan selkeästi eduksi. Ja tosiaan myös perusluonteella on asian kanssa varmasti tekemistä, olen hyvin kärsivällinen, enemmän sellainen varautunut looginen päättelijä ja tutkijatyyppi. Olettaisin, että temperamentikkaampi tunneihminen ahdistuisi tunteidensa piilottamisesta. Minulle tämä taas on luontevaa ja melkein nautin siitä, että saan ihmiset hämmentymään ihan pelkällä reagoimattomuudella monessa tilanteessa. 

No joo. Se ehkä riitäköön tämän ketjun vastailuihin osaltani.

Kuinka hyvin tunnet tämän henkilön? Itse saatan vaikuttaa viilipytyltä niinkuin sanoit, olen melko rauhallinen luonne enkä hermostu pienestä. En pahemmin kerro tunteistani ihmisille, siskoille saatan puhua tunteista, mutta kavereille en välttämättä kerro surullisista tai ahdistavista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Minua taas ärsyttää tällaiset mukamas täydelliset pikkutyttelit. Luuletko olevasi muita parempi vai mikset osallistu Venlan haukkumiseen? Annat itsestäsi todella ylimielisen kuvan.

Itse kerään aineistoa työpaikan kiusaajien toimista, esimerkiksi nauhoittamalla salaa heidän puheitaan, vaikken olekkaan heidän kohteensa. Lähetän kaikki nauhat ja selvitykseni työnjohtajalle ja luottamusmiehelle muutaman viikon päästä. Saadaan oikeaa draamaa kun työpaikan häiriköt saavat ansionsa mukaan. 

Minua on usein kuvattu viilipytyksi. Se johtuu varmaan siitä, että näiden ihmisten mielestä asioista olisi normaalisti pitänyt hermostua, mutta itse koen, että en ole joko voinut vaikuttaa asioihin mitenkään, tai ne eivät vaan kosketa minua. En ole edes lapsena hermostunut tällaisista asioista. Olen kaiketi synnynnäisesti temperamentiltani rauhallinen, enkä osaa kiihtyä tilanteissa, joissa monet muut vaikuttavat kerta kaikkiaan menettävän hermonsa. Jos jokin tapahtuma todella koskettaa minua, pyrin aina ensin harkitsemaan, olenko edes oikeassa ja miksi tapahtuma loukkaa minua, ja reagoin vasta sitten. Minua on todellakin loukattu törkeästikin elämäni aikana useita kertoja, mutta en reagoi asiaan räjähtämällä. Tämä ei tarkoita sitä, etten välittäisi asioista. En vaan reagoi niihin puolustautumalla tai hermostumalla.