"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi se on niin tärkeää saada juuri se introvertti osallistumaan häihin? Niin tärkeää, että juhlat jäävät juhlimatta jos hän ei halua tulla. En tiedä olenko itse intro vai ekstro, ehkä enemmän jälkimmäinen mutta tavoitan silti sen verran hyvin introjen mielenmaisemaa, etten ikinä laskisi jotain isojen juhlien onnistumista juuri hänen varaan. Se on tosi kohtuuton vaatimus ja vastuu. Itsellekin loisi paineita jos juuri minun odotetaan välttämättä osallistuvan johonkin.

Kyllä mä kerään juhlien onnistumiseen vaadittavan porukan niistä jotka on juhlista innoissaan ja kutsun heitäkin sen verran ettei haittaa jos joku ei pääse. Jos sinne sitten tulee lisäksi joku joka ei yleensä kauheasti viihdy väkijoukossa, niin se on vain ekstraa. Esim siskoni vihaa tilanteita joissa on paljon ihmisiä, ja todellakin voisin kuvitella että jär

Ööh, todellakin näen ja minulle on täysin itsestäänselvää ettei esim siskoni koe jotain satapäisiä juhlia ja vieraiden ihmisten joukossa patsastelua yhtään tärkeänä. Hänelle sellainen on varmaan vähiten tärkeä asia maailmassa ja jättää ne mieluiten väliin ja jää kotiin. Hyväksyn sen täysin. Sen sijaan minä olen hänelle tärkeä ja sitä siskoni osoittaisi tuollaisessa tilanteessa kauniisti tulemalla vaikka auttamaan minua siivoamisessa tai viemällä minut piknikille juhlan aiheeni kunniaksi. 

 

Lisään vielä tähän, että tiedän kyllä että siskoni pystyisi halutessaan myös tulemaan noihin isoihin juhliin. Hän voisi kerätä sietokykynsä ja tulla sinne kärvistelemään osoittaakseen jotain. Mitä, en tiedä. En tiedä myöskään miksi itse haluaisin sellaista. En nauti siitä että hänellä on ikävä olla. Kyse ei ole kykenemisestä vaan siitä että eri ihmiset nauttivat eri asioista. Elämässä joutuu sietämään epämukavuuttakin, totta, mutta ystävien tehtävä ei ole tuottaa sellaisia tilanteita toisilleen. Ystävänä minulle ei ole mitään iloa siitä että toinen sietää epämukavaa tilannetta takiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi se on niin tärkeää saada juuri se introvertti osallistumaan häihin? Niin tärkeää, että juhlat jäävät juhlimatta jos hän ei halua tulla. En tiedä olenko itse intro vai ekstro, ehkä enemmän jälkimmäinen mutta tavoitan silti sen verran hyvin introjen mielenmaisemaa, etten ikinä laskisi jotain isojen juhlien onnistumista juuri hänen varaan. Se on tosi kohtuuton vaatimus ja vastuu. Itsellekin loisi paineita jos juuri minun odotetaan välttämättä osallistuvan johonkin.

Kyllä mä kerään juhlien onnistumiseen vaadittavan porukan niistä jotka on juhlista innoissaan ja kutsun heitäkin sen verran ettei haittaa jos joku ei pääse. Jos sinne sitten tulee lisäksi joku joka ei yleensä kauheasti viihdy väkijoukossa, niin se on vain ekstraa. Esim siskoni vihaa tilanteita joissa on paljon ihmisiä, ja todellakin voisin kuvitella että jär

Heh, todellakin, näin erilaisia me ihmiset olemme! Näin sitä nähdään, että yksi minun elämäni ihanimmista yllätyksistä ja kauneimmista ystävyysmuistoista onkin asia, jota mun vielä vuosikymmenien jälkeen oikeastaan pitäisikin hävetä, koska perskules, uhrin asemassahan siinä oltiin ja kunnon nöyryytys saatiin!

Olin vain niin tyhmä, etten tajunnut, on ne ystävät mahtaneet saada hyvät naurut näiden vuosien aikana, kun olen heitä vieläkin tästä hyvällä muistellut. Ystävyyskin on varmaan jatkunut ihan vain siksi, että tämä on heistä niin hauska käytännön pila, kun ovat jatkaneetkin vähän samoilla linjoilla.

Mulla oli ystäviä joista kuulin vain kun otin itse yhteyttä, lopetin sen kun tajusin etteivät oikeasti halunneet tavata. En kuullut heistä enää. Mutta ihan sama, myöhemmin on tullut parempia ystäviä ja vanhoista oikeat ystävät pysyvät vaikka yhteydenpidossa olisi pitkiäkin taukoja. Ei vanhojen kanssa kannata roikkua vain tavan vuoksi, jos tuntuu ettei homma enää pelitä ja tunnelma tavatessa on outo eikä luonteva.

Yksi tosin ottaa yhteyttä vain kun se hänelle sopii ja hänen kanssaan ei voi sopia mitään tarkkaa, tekee myös ohareita jos tulee muuta menoa. En ole varma olenko arvoasteikossa kovinkaan korkealla, mutta jonkinlaisia ystäviä ollaan edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ystäviä joista kuulin vain kun otin itse yhteyttä, lopetin sen kun tajusin etteivät oikeasti halunneet tavata. En kuullut heistä enää. Mutta ihan sama, myöhemmin on tullut parempia ystäviä ja vanhoista oikeat ystävät pysyvät vaikka yhteydenpidossa olisi pitkiäkin taukoja. Ei vanhojen kanssa kannata roikkua vain tavan vuoksi, jos tuntuu ettei homma enää pelitä ja tunnelma tavatessa on outo eikä luonteva.

Yksi tosin ottaa yhteyttä vain kun se hänelle sopii ja hänen kanssaan ei voi sopia mitään tarkkaa, tekee myös ohareita jos tulee muuta menoa. En ole varma olenko arvoasteikossa kovinkaan korkealla, mutta jonkinlaisia ystäviä ollaan edelleen.

Miten hän voisi ottaa yhteyttä silloin kun hänelle ei sovi? Ihmeellisiä vaatimuksia ystävyydelle.

Tarkoittaa sitä että ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin ja ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain, vaikka vain seuraa. Mutta jos itse haluaisin kysyä sopiiko esim kävely ensi viikolla siihen ei vastata, tai luvataan että ehkä tullaan ja sitten tehdäänkin oharit. Tulee olo että suhde on aika yksipuolinen.

En jaksa lukea koko vastausketjua läpi, mutta laitan tähän pari kommenttia, vaikka ehkä olisikin jo aiemmin mainittu.

Välitän tosi paljon muutamista ihmisistä, mutta en tosiaan pidä usein yhteyttä - koen sen raskaana puolin ja toisin. Puhelimessa puhuminen ahdistaa, paitsi jos puhelu on työpaikan puolesta, ts. edustan työnantajaa, en itseäni. Puheluissa häiritsee, kun ei voi nähdä toisen kasvojen mikroeleitä ym, mutta pitää heti reagoida siihen mitä toinen sanoo. Väärinkäsitysten vaara on suuri. Videopuheluita en yleensä ota odottamatta vastaan kuin aviomieheltäni, koska usein saatan olla homssuisena kotona ja joku homma on just kesken, tai sitten muuten epäsopivassa paikassa.

Kasvokkain puhuessa sen sijaan näkee ilmeet ja eleet, kirjoittaessa ehtii miettiä sanoja, ja asetella omat sanansa tarkemmin.

Asun välillä ulkomailla, joten tuntuisi myös hölmöltä ottaa ulkomailta käsin yhteyttä Suomessa asuviin ystäviin, kun pääse heitä näkemään, enkä voi samaistua sillä hetkellä heidän juttuihin. En myös koe että mulla olis heille mitään ihmeellistä kerrottavaa - en ts. halua myöskään häiritä heitä millään turhalla liibalaaballa. Kerran parissa kuukaudessa voidaan heittää joku viesti, että mitä kuuluu/onko jotain ihmeempää tapahtunut, mutta jos ei, niin sitten puhutaan juttuja läpi seuraavan kerran kun nähdään kasvotusten.

Toinen syy olla ottamatta koko aikaa yhteyttä on erot varallisuudessa. Olen itse erittäin pienituloinen, ja Suomessa asuessa mun asuinpaikka on eri paikkakunta kuin ystävillä (Hki). Vaikka olisin siis samassa maassa, ei mulla ole juuri koskaan varaa matkustaa Helsinkiin ja sit siellä vielä tehdä ystävien kanssa mitä he haluaisivat tehdä; käydä rafloissa, tapahtumissa, klubeilla ym. Eihän siinä oikein olisi järkeä vaan ilmoittaa, että olen maassa, mut ei mulla ole varaa nähdä... Haluaisin kyllä, mutta realiteetit ovat mitä ovat. Muistakaa tämä - joskus se ystävä haluaisi ehkä siis nähdä, mutta ei rahan puutteen vuoksi pysty. Nää on myös herkkiä asioita, joten ei kaikki tunnusta, jos asianlaita on tämä.

Itse joka tapauksessa näen, että se on vahvempaa se ystävyys, kun voidaan monen kuukaudenkin (itsellä jopa muutaman vuoden!!) jälkeen nähdä ja jatkaa siitä mihin viimeks jäätiin. Jakaa ilot ja surut, pitää yhdessä hauskaa - ja sitten jatkaa taas hetki omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaa sitä että ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin ja ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain, vaikka vain seuraa. Mutta jos itse haluaisin kysyä sopiiko esim kävely ensi viikolla siihen ei vastata, tai luvataan että ehkä tullaan ja sitten tehdäänkin oharit. Tulee olo että suhde on aika yksipuolinen.

Voi olla niitä ihmisiä joille on vaikeaa sitoutua mihinkään tai sanoa ei. Mieluummin sovitaan ja feidataan kuin sanotaan ettei pääse, tai ei haluta päättää tekemisistä siltä varalta että tulee jotain ns tärkeämpää menoa.

Tässä ei ole kyse millään tavoin vihasta, vaan ystävyydestä ja siitä mitä edes tarvitsee nähdä erilaisuutena siinä ja mikä on vaan ihan jonkun ihmisen totuttua tapaa ja sellaisen roolin ottamista, ettei mitään epämukavaa tarvitse koskaan kestää, milloin milläkin syyllä.

Olen niin erikoinen, että voin jättää kaikki lähiomaisten ja ystävien tärkeät juhlat väliin, koska rasitun kun ympärillä on ihmisiä. Mitenkäs olisi yritys kehittää sitä kestävyyttä? Ei, ei, ei, eihän sellainen sovi. I was born this way. Joten en minä nyt mitään tuntia kenenkään takia kestä epämukavuutta. Miten te olette selvinneet peruskoulun? Joka päivä luokassa monta tuntia?  

 

Mä vastaan sulle omalta osaltani. Mä menen kyllä ystäväni häihin, ja viihdyn siellä, mulla on oikein mukavaa. Menen rippijuliin, kastejuhliin, minne vaan mikä on merkittävä asia ystäväni elämässä. Nämähän yleensä järkätään viikonloppuna. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että seuraavana päivänä en jaksaisi mitään ylimääräistä. Sitä normaalia, arkista kotielämää kaipaan. Mikäli reissussa menee koko viikonloppu vaikkapa välimatkan takia, se tarkoittaa käytännössä sitä, että aloitan maanantaina työt yhtä väsyneenä kuin perjantaina ne lopetin, koska en ole saanut päivääkään lepoa välissä ja akkujani ladattua. Ymmärrät varmaan että en erityisesti nauti työviikon aloittamisesta valmiiksi väsyneenä ja rasittuneena?

Peruskoulussa mä selvisin sillä, että koulun jälkeen tulin aina kotiin ja olin pari tuntia kotona. Tein läksyt ja luin kirjoja ym. ja vasta sen jälkeen lähdin kavereille. Vietin myös paljon aikaa lukien, enemmän kuin kavereiden kanssa. En toki silloin tiedostanut näitä asioita, tiennyt mitään mistään -verteistä, tein vain luonnollisesti niin, kuin koin tarpeelliseksi. Harrastin myös musiikkia, ja se toi oman lisänsä koulun jälkeen. Pahimmillaan kolme kertaa viikossa piti painella musiikkiopistoon koulun jälkeen. Olis soittotunti, teoriatunti, ja orkesteriharjoitukset. Ja siis minähän en saanut valita mihin noista haluan osallistua, vaan ne kuuluivat kaikki ikään kuin pakollisena siihen kuvioon, mikäli halusi edetä seuraavalle tasolle. Olin yleensä keskiviikkoiltaisin niin väsynyt, etten enää ennen viikonloppua tehnyt vapaa-ajalla muuta, kuin nökötin yksin huoneessani lukemassa, että selvisin kouluviikon loppuun. 

Kun sitten lopulta 17-vuotiaana sain luvan lopettaa musiikkiharrastuksen 10 vuoden kituuttamisen ja jatkuvan väsymyksen jälkeen, jaksoin taas viettää aikaa kavereidenkin kanssa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

kannattaisiko alkaa miettiä mistä tämän tyyppinen voimattomuus ja rasittuminen aiheutuu?

Mä tiedän ihan tasan tarkkaan mistä tuo voimattomuus ja rasittuminen aiheutuu. Monessa tutkimuksissa on todettu, että introverttien sisäinen maailma on rikas, introt ikään kuin elävät oman päänsä sisällä. Ekstrot taas elävät oman päänsä ulkopuolella. Ja ei, kysymys ei ole vastakkainasettelusta, että introt olisivat jotenkin sisällökkäämpiä kuin ekstrot, kyse on vain siitä, että se sisältö tulee eri paikoista.

On tehty ihan tutkimuksia siitä, että introt usein kiinnittävät huomiota ympäristöönsä, voimakkaammin kuin ekstrot. Introt aistivat herkemmin tunnelmia, mielialoja, lukevat mikroilmeitä, ja tämä kaikki kuormittaa luonnollisesti ketä tahansa. Pään sisällä kulkee jatkuva erilaisten pienten vihjeiden analyysi. Introt usein ottavat paljon enemmän aistiärsykkeitä vastaan ulkopuolisesta maailmasta kuin ekstrot, ja si

Minulla kulkee pääni sisässä juuri tuonkaltainen virta. Olen myös erittäin herkkä aistimaan tunnelmia ja miealoja yms. Tarviysen omaa latausaikaa ja aikaa olla välillä yksin. Mutta, olen sitten varmaan ekstrovertti/introvertti ihminen. Pystyn vastaamaan melko usein, siismiltei aina, puhelimeen ja viesteihin ja otan myös itse välillä yhteyttä. Olen puhelias ja ulospäinsuuntautunut ja kiinnostunut ihmisistä. Luulen, että kaltaisiani on melko paljon. 

Vaikka siis itsekin hyvin tajuan omakohtaisesti tuon päänsisäisten virikkeiden runsauden ja latautumisen ja yksinolon tarpeen jne. en silti täysin ymmärrä joidenkin noin suurta introverttiyttä mitä jotkut täällä kertovat. Ymmärrän, että he näin kokevat. Mutta en ymmärrä onko niin täysin mahdotonta välillä astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja ajatella tai nähdä asiat myös jonkun toisen näkökulmasta ja tehdä jonkun toisen ihmisen "kaavan" mukaan? Toisen ihmisen asemaan asettuminen tuntuu vaikealta myös muilta kuin paljon siitä parjatuilta ekstroverteiltä. Onko silloin kyseessä myös joku muu kuin pelkkä introverttiys. On varmaan itselle hyvin helppoa olla sitä pohtimatta ja vedota siihen ko. luonteenpiirteeseen pelkästään. 

Anteeksi nyt, mutta itselleni on tullut kyllä mieleen ihan omassa elämässäni, että joidenkin introverttiyteen liittyy mukaan myös joku muu piirre tai ominaisuus. Niin omaan itseensä käpertyneitä he joskus ovat. Toinen ihminen tai pitkäkin ystävyys ei merkitse yhtään mitään jos ja kun he sille päälle sattuvat. 

On paljon ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä satunnaisesti ja nähdään kun sopii, esim lomilla. Se riittää ja välitän heistä.

Sitten on "ystäviä" jotka vaativat kokoajan yhteyttä, huomiota, tapaamisia. Itsellä työt, opinnot, omat sukulaiset ja harrasteet. En ehdi ja jaks ketään kaveria tavata jokapäivä. Tällainen kaveri alkaa syyllistämään ja saa raivareita jos ei hänelle sekunnissa vastaa tai jokapäivä sovi. Mielestään ystävyyteen kuuluu tavata jokaviikko ja oikeus mennä toisen kotiin kutsumatta milloin vaan. En jaksanut enää ja lopetin yhteydenpidon, ei ole normaalia aikuisten toimintaa ripustautuminen.

Kaikkien, introverttien ja ekstroverttien, pitäisi silti muistaa että ystävyys on suhde joka ei voi olla täysin yksipuolinen. Jos toinen osapuoli tuntee olevansa jollain tavoin hyväksikäytetty, ystävyys loppuu helposti siihen. Itsekin olen introvertti ja tarvitsen latautumisaikaa, mutta silloin voi vain sanoa ettei nyt sovi eikä jaksa. Kommunkaatio on tärkeää. 

 

Se jos ei ikinä halua joustaa missään, ei jaksa ikinä auttaa kun ystävä tarvitsee apua ja ei vastaa tai ota yhteyttä muuten kuin silloin kun itse haluaa aiheuttaa tilanteen jossa toinen osapuoli pahimmassa tapauksessa kokee ettei häntä arvosteta ystävänä muuten kuin silloin kun voi niin sanotusti käyttää hyväksi. 

 

Ja kyllä, olisin itsekin toivonut että tapaamisesta voisi sopia kunnolla tai kieltäytyä, eikä niin että jouduin pitämään lauantain vapaana kun luulin että tapaamme, vain saadakseni tietää että kaverille tulikin muuta menoa. 

Minulle on käynyt useammankin ihmisen kanssa niinkin oudosti, että toinen osapuoli on kesken jutun vaan jättänyt vastaamatta viestiini, johon olisi siis ihan loogista vastata jotain. Tätä mykistymistä edeltävät viestini ja keskustelu ylipäätään on ollut ihan normaalia kuulumisten vaihtoa eli toinen ei ole voinut mistään sanomisestani suuttua. En ole sitten enää ikinä kuullut näistä ihmisistä mtään, joita olen pitänyt itselle läheisinä ihmisiä ja ollaan tunnettu ihan pidemmän aikaa. :( Nuo tilanteet on vähän kiusallisia, kun ei sitten oikein kehtaa itse enää laittaa mitään viestiä, kun keskustelussa on viimeisin viesti joku monen kuukauden takainen viestini, johon toinen ei koskaan vastannut. En ymmärrä, miten olen löytänyt itseni niinkin usein tuommoisesta tilanteesta :D Ei tulisi itselle mieleen jättää vastaamatta mitään toisen viestiin. Mutta siis siitähän tuokin vaan kertoo, ettei nuo ihmiset ole selvästi kokeneet minua tarpeeksi tärkeänä. On kyllä jotenkin noista syntynyt semmoinen pieni pelko uusien tuttavuuksienkin suhteen, vaikka yritänkin suhtautua asioihin positiivisesti, että kohta käy taas noin ja satuttaa itsensä, mikä on hirveän surullista. Voi kun ihmiset olisi ystävällisiä toisilleen <3

"Mutta en ymmärrä onko niin täysin mahdotonta välillä astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja ajatella tai nähdä asiat myös jonkun toisen näkökulmasta ja tehdä jonkun toisen ihmisen "kaavan" mukaan?"

Eipä tietenkään ja useinhan näin ystävän takia tehdäänkin. Mutta minun kysymykseni likinnä on, että miksi oikeastaan ystävyyden vuoksi pitäisi?

Ollaanpa mitä verttejä hyvänsä, maailma ja elämä kyllä antaa runsaasti ja väistämättä ihan jokaiselle erilaisia mukavuusalueelta astumisia, itsensä ylittämistä ja pakottamista, jne. niin mielelläni näen ystävät sellaisena keitaana, jossa ei tarvitse tsempata, vaan voi olla rennosti oma itsensä ja tehdä enimmäkseen niitä kivoja juttuja.

Jotenkin näissä on vähän semmoinen klangi, että ikään kuin olisi vain yksi ystävä, joka määrittelee kaiken tekemisen ja ne kaavat ja se sitten on jatkuvaa neuvottelua, kumman kaavan mukaan nyt mennään.

Uskoisin, että enemmän vaikuttaa se, että on löydetty oman henkinen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaa ja sitä tehdään (ainakin omassa piirissä) ns. pienimmän pahan kautta. Eli jos toiselle selkeästi on vaivaannuttavaa ja väsyttävää mennä baariin ja minä ihan ok viihdyn niissä koti-illoissa, niin eikö se ole looginen lopputulos ole, että koti-ilta se on?

Vierailija kirjoitti:

"Mutta en ymmärrä onko niin täysin mahdotonta välillä astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja ajatella tai nähdä asiat myös jonkun toisen näkökulmasta ja tehdä jonkun toisen ihmisen "kaavan" mukaan?"

Eipä tietenkään ja useinhan näin ystävän takia tehdäänkin. Mutta minun kysymykseni likinnä on, että miksi oikeastaan ystävyyden vuoksi pitäisi?

Ollaanpa mitä verttejä hyvänsä, maailma ja elämä kyllä antaa runsaasti ja väistämättä ihan jokaiselle erilaisia mukavuusalueelta astumisia, itsensä ylittämistä ja pakottamista, jne. niin mielelläni näen ystävät sellaisena keitaana, jossa ei tarvitse tsempata, vaan voi olla rennosti oma itsensä ja tehdä enimmäkseen niitä kivoja juttuja.

Jotenkin näissä on vähän semmoinen klangi, että ikään kuin olisi vain yksi ystävä, joka määrittelee kaiken tekemisen ja ne kaavat ja se sitten on jatkuvaa neuvottelua, kumman kaavan mukaan nyt mennään.

Uskoisin, että

Noinhan sen pitäisi mennä, vaikka todennäköisempi skenaario yhden ystäväni kanssa olisi se että hän lähtee jonkun muun kanssa baariin ja minä jään yksin. :D 

Minulle on käynyt useammankin ihmisen kanssa niinkin oudosti, että toinen osapuoli on kesken jutun vaan jättänyt vastaamatta viestiini, johon olisi siis ihan loogista vastata jotain.

Mä kuulun varmaan näihin ihmisiin! En yksinkertaisesti osaa tätä etikettiä, jossa kuulumisia vaihdetaan wa- tms. viesteillä. Ja pidänkin tosi hankalana tietää, koska on soveliasta lopettaa se keskustelu, kun kuulumisten (vaihdoin työpaikkaa, mitäs tänne, muutetaan ensi viikolla, laura pääsi sinne haluttuun eskariin, jne jne) jälkeen jäädään siihen merkilliseen limboon, jossa ei enää tule infoa vaan ollaan että

ai että oli ihana jutella no niinpä oli jutellaan taas pian joo tehdään niin aivan mahtavaa muuten toi teidän juttu lauran kanssa onnea vielä kiitos kiitos ja sitten kun nähdään niin takuulla istutaan kunnolla iltaa joo tehdäänpä niin ja hei muista nokkamuki (joku sata vuotta vanha sisävitsi) heh heh joo

Kertokaa siis tyhmälle, koska on sopiva aika ja hetki katkaista tämä? Onko jotain sääntöä, esim. että se, joka on keskustelun aloittanut, myös sen lopettaa vai miten tuo menee? Ja milloin tommoisen jälkeen pitää ottaa yhteyttä viimeistään, että ei ole välinpitämätön ystävä?

Minulla kulkee pääni sisässä juuri tuonkaltainen virta. Olen myös erittäin herkkä aistimaan tunnelmia ja miealoja yms. Tarviysen omaa latausaikaa ja aikaa olla välillä yksin. Mutta, olen sitten varmaan ekstrovertti/introvertti ihminen. Pystyn vastaamaan melko usein, siismiltei aina, puhelimeen ja viesteihin ja otan myös itse välillä yhteyttä. Olen puhelias ja ulospäinsuuntautunut ja kiinnostunut ihmisistä. Luulen, että kaltaisiani on melko paljon. 

 

Minä olen erittäin voimakkaasti introvertti. Olen lähes erakkoluonne. Olen silti myös hyvin sosiaalinen ja puhelias, en todellakaan nökötä jossain juhlissa yksin nurkassa, vaan kuljen ympäriinsä juttelemassa ihmisten kanssa. Viihdyn, ja muut viihtyvät minun kanssani. Mutta tämän jälkeen tarvitsen latausaikaa. Ja jos minulla on kahdet tällaiset juhlat hyvin lähekkäin, pyrin pitämään toiset juhlat itselleni kevyempinä. Viivyn lyhyemmän aikaa, rajoitan kanssakäymistäni muiden kanssa pienempään piiriin siellä juhlissa.

Introverttiys ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla sosiaalinen ja nauttia muiden ihmisten seurasta. Se vain tarkoittaa sitä, että sen jälkeen on tyytyväinen ja onnellinen tapaamisesta, mutta ihan puhki. 

Tavallisessa arjessa tämä erakkomaisuuteni näkyy siinä, että en kaipaa kontakteja pitkiin aikoihin. Ollessani 3 kk opintovapaalla (lopputyötä kirjoittamassa, en siis enää istunut koulun penkillä luokkakavereiden kanssa), ja mieheni ollessa viikkokausia putkeen työreissulla tuona aikana, en kaivannut kenenkään seuraa koko aikana. Olin sen 3kk lähes yksin täysin tyytyväisenä tilanteeseen, mitä nyt jonkun wa-viestin lähettelin siskon kanssa, ja satunnaisesti viestittelin mieheni kanssa. Ja tietenkin tervehdin kaupan kassaa kaupassa käydessäni. Tämä ei tarkoita että minun olisi ollut pakko jonkun uupumuksen takia olla yksin. En vaan kaivannut seuraa, joten en aktiivisesti ollut kehenkään yhteydessä. Jos ystäväni olisi kaivannut seuraa, olisin ilman muuta hänen kanssaan aikaa viettänyt siitä sen ihmeemmin rasittumatta kun sitä omaa aikaa oli joka tapauksessa ihan tarpeeksi. 

"Mutta en ymmärrä onko niin täysin mahdotonta välillä astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja ajatella tai nähdä asiat myös jonkun toisen näkökulmasta ja tehdä jonkun toisen ihmisen "kaavan" mukaan?"

Mä kyllä haluan, että ystäväni tuntevat olonsa mukavaksi. Jos seurani on jollekin epämukavaa, silloin on parempi etsiä sopivampia ystäviä.

Kertokaa siis tyhmälle, koska on sopiva aika ja hetki katkaista tämä? Onko jotain sääntöä, esim. että se, joka on keskustelun aloittanut, myös sen lopettaa vai miten tuo menee? Ja milloin tommoisen jälkeen pitää ottaa yhteyttä viimeistään, että ei ole välinpitämätön ystävä?

 

En ihan osaa eläytyä tilanteeseen, kun ei koskaan ole tullut vastaan ihmistä kenen kanssa olisin tuollaiseen limboon juuttunut mitä kuvailet. Itse vain lopetan viestittelyn kun asia on selvä. Saatan laittaa vaikka peukkuemojin jos ei kummempaa kommentoitavaa enää ole, mutta haluan viestittää että asia selvä/sopii. Tai hymiön jos joku laittaa vaikka jonkun hauskan jutun johon ei ole kommentoitavaa mutta haluan osoittaa että juttu oli minustakin hauska. Välillä saatan ilmoittaa että lähden lenkille/suihkuun/nukkumaan/kauppaan tai mitä ikinä, jos tuntuu että toisella saattaa olla juttu vielä kesken. Saa kirjoitella sitä ihan rauhassa ja luen ja vastaan kun ehdin, enkä vain katoa linjoilta. Viestittely on tavallaan töksähtävämpää, kun ei tule sitä selkeää paikalta poistumista ja kommunikaation loppumista kuin tavatessa tai puhelimessa puhuessa, mutta siihen pitää vaan tottua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista tässä keskustelussa huomata, kuinka hyvin on sisäistetty viha erilaisuutta kohtaan. Sitä ei edes itse näköjään tajuta, vaan se koetaan loukkaantumisena, toisen erilaisuus on loukkaavaa. Kertoo ehkä huonosta itsetunnosta ja rajattomuudesta, toisen erilaisuus otetaan arvosteluna omaa persoonaa kohtaan. Äitini oli sellainen, hän loukkaantui kun me lapset oltiin erilaisia persoonia kuin hän. Hänelle se tarkoitti että hän ei kelvannut meille koska emme olleet hänen kloonejaan vaan ajattelimme ja tunsimme asioista eri tavalla kuin hän. Ystäviltäni en tällaista enää kaipaa lainkaan.

Hyvin kirjoitettu. Mainitsin tuolla aiemmin jo sen, että itse en myös kaipaa ystäviltä syyllistämistä tästä erilaisuudesta, eli justkin jotain kommentteja, että mikä siinä on niin vai

Koska jostain syystä tämä lainaaminen on lähes mahdotonta vastaan myös useampaan postaukseen samanaikaisesti. Kyllä minulla riittää sekä aikaa, että kykyä lukea kaikki, mutta en ole mikään jokaiselle henkilökohtaisesti vastauksia räätälöivä kirjoittaja.

Vastaus ei ole jostain yksittäisen ihmisen jostain määrätystä tilanteesta ja vaikka käytin esimerkkinä puhelimeen vastaamista se ei ollut mikään suora analyysi juuri jostain määrätystä tilanteesta, vaan kokonaiskuvasta ja ehkä kärjistetysti esitetyistä esimerkeistä millä kukin nyt tälläkin hetkellä perustelee käytöstään. Mutta jos, nyt otetaan ja nipotetaan, niin olet oikeassa, hermojen kiristyminen ja viha ei ole sama, mutta ihan oikeasti? Onko sinusta se nyt jotenkin normaali reaktio ystävän soittoon? Sunnuntaina, maanantaina tai edes perjantai iltana?

Kiitos kun käytit taas hienosti pienenkin mahdollisuuden tuoda esille sen halveksunnan minkä koet ekstroverttejä kohtaan. Ne kun ei jää koskaan teiltä käyttämättä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi se on niin tärkeää saada juuri se introvertti osallistumaan häihin? Niin tärkeää, että juhlat jäävät juhlimatta jos hän ei halua tulla. En tiedä olenko itse intro vai ekstro, ehkä enemmän jälkimmäinen mutta tavoitan silti sen verran hyvin introjen mielenmaisemaa, etten ikinä laskisi jotain isojen juhlien onnistumista juuri hänen varaan. Se on tosi kohtuuton vaatimus ja vastuu. Itsellekin loisi paineita jos juuri minun odotetaan välttämättä osallistuvan johonkin.

Kyllä mä kerään juhlien onnistumiseen vaadittavan porukan niistä jotka on juhlista innoissaan ja kutsun heitäkin sen verran ettei haittaa jos joku ei pääse. Jos sinne sitten tulee lisäksi joku joka ei yleensä kauheasti viihdy väkijoukossa, niin se on vain ekstraa. Esim siskoni vihaa tilanteita joissa on paljon

Aivan, mutta sinulla ei ole mitään ongelmia pyytää siskoasi siivoamaan muiden jälkiänne. Oletteko koskaan miettinyt sitä miksi siskosi kokee sinun juhlissa olemisen niin paljon epämukavammaksi, kun seuraavana päivän siivota muiden sotkut ja syödä jotkut rääppeet? Kuten sanottua, joku nöyryyttää, enkä osaa oikein sanoa kumpi. Nyt vain verhoilette sen kun siskolla on muuten epämukavaa.