"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Vierailija kirjoitti:

Ohi aiheen, mutta miten nämä introvertit ovat pariutuneet ja perustaneet jopa perheen. Miten ovat pystyneet olemaan treffeillä, seurustelleet jne. Siinähän joutuu pitämään yhteyttä ja olemaan yhdessä. Tuota 396 juttua lukiessani mietin kun sosiaaliset kontaktit vievät paljon voimia. 

Sehän riippuu introverttiyden tasostakin. Jos ajatellaan janaa jonka toinen päätepiste on 100% introverttiys ja toinen pää on 100% ekstroverttiys, juuri kukaan ei asetu täysin toiseen päähän, mutta hyvin lähelle voi mennä. Usein erityisen introvertit ovatkin vapaaehtoisesti sinkkuja ja perheettömiä. Sitten on niitä joiden voimavarat juuri riittävät parisuhteeseen mutta ei enää perheeseen, ja sitten niitä joilla riittää molempiin, ja aina vain mennään lähemmäs sitä janan puoliväliä ja siitä yli sitten niihin ihmisiin jotka elää sosiaalisille kontakteille siellä toisessa päässä. Ne jotka haluaa aina puuhata after workeja ja harrastavat aktiivisesti erilaisia asioita mihin tarvitaan jonkinlaista tiimiä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen se huono yhteydenottaja..Mutta,ei se sitä tarkoita etten olisi silti hyvä ja luotettava ystävä.

Määrittele hyvä ja luotettava ystävä, joka on huono yhteydenottaja. 

Olen eri, mutta eihän tuossa ole mitään ristiriitaista. Ihminen voi olla hyvä ja luotettava vaikkei ikinä ottaisi yhteyttä. Toisaalta jatkuvasti yhteyttä ottava voi olla maailman huonoin ja epäluotettavin ystävä.

Mulla on ihana ystävä joka oikeasti ei ota juuri koskaan yhteyttä minuun ja tunnen hänet niin pitkältä ajalta että se on mulle täysin luontevaa. Hän on hyvin kiireinen, nykyään jo aika iäkäs, introvertti, mutta maailman hyväsydämisin ihminen. Otan itse yhteyttä häneen kun haluan tavata ja se on aina yhtä mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

On ihan totta, että toki on paljon itsekkäitä ja välinpitämättömiä ihmisiä. Mutta haluaisin nostaa esille keskusteluun senkin, että ystävyydelläkin on dynamiikka. Jos toinen on aina soittanut, se toinenkin, jolle ei enää soittoa kuulu saattaa tulla ihan samaan johtopäätökseen, eli jostain se nyt on möksähtänyt, ei halua enää pitää yhteyttä, ei halua nähdä tms. koska ei enää soita.

Yleensä vielä on syitä siihen, miten tilanne on ajatunut siihen, että toinen soittaa useammin. Esim. itselläni oli ystävä, joka oli tosi kiireinen perheenperustamisen, opiskelun ja keikkatöiden vuoksi. Niinpä sitten tavaksi muodostui, että hän soittelee kun kerkiää, koska harvemmin ennätti minulle vastailla. Tästä huolimatta minun olisi pitänyt ymmärtää, että nyt hänen kiireensä ovat hellittäneet ja minun kuuluukin olla vastavuoroinen ja kysellä kuulumisia ja ehdotella tapaamisia.

Valitettavasti en ymmärtänyt ja sain häneltä sape

Tätä olen myös miettinyt tässä ketjun edetessä. Ystävyydet on tosi erilaisia ja niihin muodostuu helposti tiettyjä rooleja ja kaavoja. Ne on monesti turvallisia, mutta toki myös ärsyttäviä välillä. Noita rooleja on kuitenkin aika hankala lähteä muuttamaan yksinään, keskustelematta. Mulle on ollut ketjua seuratessa järkytys huomata, miten vähän ystävät ilmeisesti puhuu omasta ystävyyssuhteestaan. Onko se niin vaikeaa sanoa, että kyllästyttää olla aina se yhteydenottaja ja koittaa sopia joku käytäntö mikä käy molemmille? Olen itsekin päätynyt tuohon tilanteeseen, jossa ystäväni oli mielessään asettanut mulle aikarajan johon mennessä mun pitää ottaa yhteyttä tai muuten hän heivaa mut elämästään. Mulle hän ei tuosta aikarajasta maininnut mitään eikä myöskään siitä, että olisi toivonut enemmän yhteydenottoja minun puoleltani. Jälkikäteen ajattelen, että en tainnut olla hänelle kovin tärkeä, ja hän ehkä jopa etsi syytä katkaista ystävyys. Kai hän muuten olisi edes yrittänyt keskustella ja tehdä jotain muuttaakseen meidän välistä dynamiikkaa enemmän toivomaansa suuntaan. 

En ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä ystävänä, jos ystävänä ollenkaan. Mä olen ollut onnellisempi niinä hetkinä, kun niitä ystäviä on vähän.

Mä olen juoruherkkä ilkeilijä ja lisäksi pidän itseäni parempana kun muut (en siis kaikista ihmisistä, mutta nää ns ystäviä). Enkä ole edes yrittänyt näistä tavoista eroon. Siitäkin huolimatta huomaan taas, että mulle on muodostunut ystäväpiiri.

Mä en soittele, enkä oikein vierailekaan. Jos jossain leikkipuistossa, raflassa tai kaupalla tehdään treffejä osallistun. Sitten on yksi vakipaikka, jossa käyn niin siellä myös tavataan. Halusivat järjestää mulle synttärijuhlat, vaikken itse semmoisista niin välitä. Ihmettelin, että miksi ja just mulle. Viikon päästä on Sannan synttärit juhlistakaa niitä.

Sitten sain pitkän selityksen, että kuinka hyvä tyyppi mä olen ja pidän heistä kaikista huolta. Ruokin ja kuuntelen, pidän puolia ja annan hyviä neuvoja. Mun on niin vaikea nähdä itseäni tuommoisena. Kaipa pitää paikkansa, kun ei tuota ekaa kertaa kuullut.

Mihin ne vanhat ystävät jäi? Entisiin kaupunkeihin. Ei kaikki ole unohtunut, mutta välit viilenneet, kun ei koko ajan olla tekemisissä. En vaihda kuulumisia puhelimitse, enkä soittele. Se on rasittavaa.

Mulla ei olisi oikeastaan yhtään ystävää jos sen mittarina käytettäisiin minun yhteydenotto aktiivisuuttani, jota ei siis juuri ole :D mutta sille on syynsä, kuten elämänrytmini joka poikkeaa useimpien rytmeistä, laiskuuteni viestien näppäilyyn ja se että kamujeni elämät ovat pääsääntöisesti täydempiä menojen puolesta joten hirman kainostelen ns häiritä ja keskeyttää. Siksi muille on ikään kuin muotoutunut se yhteyden ottaminen, johon sitten vastaankin kyllä hyvin. Mutta ilokseni ystäväni ovat aika samanhenkisiä, nytkin yksi läheisimmistä on ollut poissa linjoilta jo puolisen vuotta, takertujat voisi alkaa epäillä että meidän välille on nyt tullut jokin ongelma, mutta kokemuksesta tiedän että hän tarvitsee nyt vain omaa aikaa jonkun kuormittavan tilanteen vuoksi ja soittelee kyllä kunhan elämä hieman asettuu taas uomiinsa.

En jaksa joo. Yhden kaverin kaa pohdittiin yhteistä ystävää josta ei ikinä kuulu, jollei sille itse soita. Olkoon sitten, kai se ei halua olla tekemisissä. Meidän varallisuustasot on nykyään niin eri. Opiskelijoina se aina tarjos jolla oli rahaa. Nyt jos mennään johonkin, niin lasku jaetaan pennilleen tasan, vaikka kaks on tavan duunareita ja yks monimiljonääri.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa joo. Yhden kaverin kaa pohdittiin yhteistä ystävää josta ei ikinä kuulu, jollei sille itse soita. Olkoon sitten, kai se ei halua olla tekemisissä. Meidän varallisuustasot on nykyään niin eri. Opiskelijoina se aina tarjos jolla oli rahaa. Nyt jos mennään johonkin, niin lasku jaetaan pennilleen tasan, vaikka kaks on tavan duunareita ja yks monimiljonääri.

Tämäkin kuulostaa aivan kreisiltä. Siis sen miljöönäärinkö (oletetun tod näk.) pitäisi nyt alkaa tarjoilemaan teille, koska opiskeluaikana on pidetty nyyttäreitä ja kasattu pennosia viinipulloon?

Juuri tämä kauhistuttaa minua, enkä enää tahdo edes tutustua uusiin ihmisiin, kun ei voi tietää, minkälaista sitoutumista he alkavat sinulta vaatimaan. Että kun ystäviä on joskus oltu, niin nyt oletkin sitten varallisuutesi kartuttua vastuussa meidän illallisista, hei! En ihmettele, jos ei halua olla tekemisissä, varsinkin, kun vielä varmastikin tietää, että siellä te selän takana juoruatte.

Tää on vaikea kysymys siksi, että kyse voi olla kummasta tahansa: ei pidä yhteyttä, koska ei oikeasti ole niin kiinnostunut toisen elämästä tai ei pidä yhteyttä, koska oma arki on kiireistä / kuormittavaa tai on oikeasti huono yhteydenpitäjä, mutta välittää silti toisesta. Itse olen sellainen harvakseltaan yhteyttä pitävä, mutta se ei kohdallani tarkoita, etten välittäisi ystävistäni ja ilahdun joka kerta, kun heiltä tulee viestiä. Onneksi he pyytävät minua mukaan, koska muuten jäisin varmaan helposti omiin oloihini, koska viihdyn mainiosti yksinkin. Mutta pointtina siis se, että jos se toinen, joka ei saa pidettyä yhteyttä, kuitenkin vastaa viesteihin, haluaa tavata (ja tapaa myös, eikä jätä vain puheen tasolle!) ja vaikuttaa muutenkin ilahtuneelta yhteydenotostasi, niin varmasti hän on ihan oikea ystävä, että älkää ihmiset heivatko kaikkia heti pois elämästänne. Mutta tunnistakaa toki merkit, jos kyse siitä, että toinen on välinpitämätön. Voi olla joskus vaikeaa erottaa näitä. Mutta ollaan armollisia toisillemme, ja meillä on kaikilla vaiheita elämässä, jolloin ollaan vähemmän aktiivisia. <3 

Vierailija kirjoitti:

Huomasin pari vuotta sitten, että yksi pitkäaikainen ystäväni ei enää ottanut minuun yhteyttä, vaan minä olin jo useamman vuoden ollut se, joka silloin tällöin soittaa ja kyselee kuulumisia tai ehdottaa tapaamista. Sitten päätin odotella kuinka kauan menee, että tämä ystäväni ottaa itse yhteyttä. Eipä ole soitellut ja pari vuotta on jo mennyt 

Nyt se toinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kun olet katkaissut yhteydenpidon ilman ymmärrettävää syytä. 

Sen päätät sinä itse. Itse olen juuri kuvaamasi henkilö. Se johtuu useista syistä. Merkittävimpinä se, että olen introvertti, sekä se, että elän "ruuhkavuosia". Eli kiire on pysyvää - ja silti kaipaan sen vastapainoksi siis ensisijaisesti mm. yksinoloa. Mitä edes sitä en koe saavani tarpeeksi.

Tästä huolimatta ihmiset, joita pidän ystävinäni, ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ja ajattelen heitä paljon. Vaikka minulle riittää harvakseltaan tapaaminen. Varjopuolena tiedostan riskin, että he saattavat "lipua pois". Etenkin ekstrovertit, jotka ehkä eivät ymmärrä tätä.

Yritän siksi löytää aikaa ystäville, vaikka välillä.se vaatii ihan suunnitelmallisuutta kalenterin kanssa. Onneksi voi esim. käydä lounaalla työpäivän aikana.

Joka tapauksessa minulle "poissa silmistä" ei ole "poissa mielestä". Sinä päätät, riittääkö se sinulle tai mitä ajattelet tästä. En tiedä ystävistäsi, mutta luulisin, että he ilahtuvat yhteydenotostasi ja arvostavat niitä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä näitä ei tarvitse laskea. Se ottaa yhteyttä, kuka milloinkin haluaa. Jos toinen vastaa, niin asian pitäisi olla kunnossa. Ihan sama, kumpi soittelee ekana, tai vaikkei toinen soittaisi koskaan. 

Jotkut meistä on vaan introvertteja eikä kaipaa seuraa niin paljon kuin toiset. Sellainen velvollisuussoittelu on ihan kammottavan väkinäistä. Mulla on yks kaveri, joka sanoi poistavansa numeron puhelimestaan jos toinen ei ole vuoteen ottanut yhteyttä. Minusta semmoinen on huonoa ystävyyttä, eikä niinkään se, ettei ota yhteyttä pitkiin aikoihin.

Olen aina ollut sellainen, etten osaa soitella muuten vain, jollei ole mitään erityistä asiaa. En soittele perheenjäsenillekään ilman erityistä asiaa, lakkaavatko he sitten olemasta sukulaisiani?

Oikea ystävyys on sellaista, että se jatkuu vaikka vuosikausien tauon jälkeen suunnilleen siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Niin, siis mikä tässä on ystävyyttä? Ystävälle soittaminen on sinulle inhottava velvollisuus, ellei sinulla ole ilmoitus tai tietämis asiaa jostain.

Aivan, koska sinua ei ei oikeasti kiinnosta se toinen ihmisenä yhtään. Ei mitä hänelle kuuluu, ei kertoa omia ajatuksia hänelle, eikä puhua asioista yleisellä tasolla tai vaihtaa mielipiteitä.

Mikä ero on kaupan kassalla ja ystävällä, jos heille puhutaan samoja asioita? Onko sinulla kananmunia? Tuliko lähetys? Oletko menossa sinne? 

Sukulaisuus ei lakkaa koskaan. Ei vaikka tekisit mitä. Mutta ystävyyden on oltava jotain tai se ei ole ystävyyttä. Se on ehkä minusta sitten jonkun tuntemista, jonka numero on puhelimessa. Mutta kun ei vuoteen kiinnosta soittaa, vastata puhelimeen tai edes lähettää viestiä ja kokee vielä kammottaviksi  ajatukseksi soittaa toiselle, niin mikä tuossa on ystävyyttä?

Se, ettei ole vaikeuksia puhua jollekin kun pitkän ajan jälkeen tapaa ei ole merkki ystävyydestä ja jokainen ekstrovertti tietää sen. Minulla el ole koskaan vaikeuksia puhua kenellekään. Ei uusille, eikä vanhoille naamoille. Voisin varmaan tavata jonkun tarhakaverin ja alkaa puhua kun tapaamisesta olisi viikko, mutta se ei meistä tee ystäviä. Se tekee minusta vaan sosiaaliset hyvän puhujan, jopa ventovieraille. 

Se on aivan selvää, että ekstrovertit ovat ymmärtäneet tämän yskän ettei introverttejä kiinnosta, eikä he edes halua kun muutaman kerran kymmenessä vuodessa tapahtuvan kymmenen minuutin puhelun. No, tämän tyyppinen ns. ystävyys hoituu ihan automaattisesti. Kymmenessä vuodessa saattaa sen muutaman kerran törmätä ihan sattumalta ja sillä se ystävyys on hoidettu taas vuosiksi eteenpäin. Mutta ole ihan varma siitä, ettei tuollainen henkilö ole minun ystäväni, vaikka sujuvaa juttua sen kymmenen minuuttia riittäisikin ja hänestä tuntuu siltä. 

Mulla on yksi kaveripiiri, joka jäi. Se johtui siitä, että siellä oli niin ahtaat roolit ihmisille, eli pyrittiin koko toteuttamaan niitä samoja juttuja ja rooleja, joita joskus nuoruudessa oli. Tuntui, että ei olisi saanut muuttua ja kasvaa, vaan jos olit nuorena vähän semmoinen ainainen hupsuttelija, ei nytkään otettu vakavasti mitään sun juttuja. Alkoi olla todella rasittavaa.

Heistä yksi jäi ystäväksi ja tiedän, että ovat katkeria meille nyt, kun esim. yhdessä matkustamme emmekä ota yhteyttä tai pyydä näitä muita mukaan. Oma roolini tossa kaveripiirissä oli osin myös järjestelijän, eli varasin kaikki matkat jne. joten senkin puolesta nyt paljon kivempaa, kun ei tartte kysellä sataan kertaan asioita ja lähettää voisitko vastata miten tämän haluat-viestejä, vaan vuorotellen järkätään juttuja.

Sitten mulla on tullut muita kaveripiirejä, joissa joidenkin kanssa tapaan useammin kuin toisten, mutta ei näin aikuisena siitä ole kukaan mitään herneitä repinyt, vaan kysellään ristiin toisiltamme, että ootko sitä ja sitä nähnyt, mitäs sinne kuuluu. Ihan normia, että elämäntilanteiden, asumisen tms. kautta jotkut näkee enemmän. On myös yhteisiä wa-ryhmiä, minne päivitetään semmoista isompaa muutosta elämässä, esim. työpaikan vaihdot, muutot tms.

Joku tuolla puhui ystävyyden dynamiikasta ja sitä mun mielestäkin kannattaisi jokaisen miettiä. Että antaako myös ystävälle tilaa muuttua ja kasvaa, olla erilaisesti yhteydessä, odottaako aina samoja asioita ja ennen kaikkea puhutaanko niistä vaivaavista ajatuksista, vai odotellaanko oikeasti, että ystävä ja ystävyys pysyy samanlaisena aina kuin silloin kun se siellä hiekkalaatikolla tai tarhassa alkoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan totta, että toki on paljon itsekkäitä ja välinpitämättömiä ihmisiä. Mutta haluaisin nostaa esille keskusteluun senkin, että ystävyydelläkin on dynamiikka. Jos toinen on aina soittanut, se toinenkin, jolle ei enää soittoa kuulu saattaa tulla ihan samaan johtopäätökseen, eli jostain se nyt on möksähtänyt, ei halua enää pitää yhteyttä, ei halua nähdä tms. koska ei enää soita.

Yleensä vielä on syitä siihen, miten tilanne on ajatunut siihen, että toinen soittaa useammin. Esim. itselläni oli ystävä, joka oli tosi kiireinen perheenperustamisen, opiskelun ja keikkatöiden vuoksi. Niinpä sitten tavaksi muodostui, että hän soittelee kun kerkiää, koska harvemmin ennätti minulle vastailla. Tästä huolimatta minun olisi pitänyt ymmärtää, että nyt hänen kiireensä ovat hellittäneet ja minun kuuluukin olla vastavuoroinen ja kysellä kuulumisia ja ehdotella tapaamisia.

V

Hän oli ystäväsi, mutta sinä et hänen. Et edes huomannut kun hänen kiireensä alkoi hellittämään. Hän soitti kun kerkesi ja sinä, et soittanut yhtään. Hänellä alkoi  olla aikaa seurata mitä sinä teit, etkä sinä edes huomannut sitä.

Varmasti sinulle sanottiin, että soita joku kerta minulle. Olipa kiva jutella, puhutaan taas uudestaan kohta jne. Varmaan ymmärsit, että lapset eivät olleet enää vauvoja, vaan jo sellaisia joiden seurassa pystyi puhumaan muidenkin kanssa tai jotka jopa menivät itse yksinään jonnekin. Mutta sinä tuudittauduit siihen, että kyllä se toinen tekee. Tehnyt tähänkin asti. 

Ihmisillä alkaa olla kriteerejä ystävälle ja se on aika usein vastavuoroisuus ja kiinnostus häntä ja hänen elämäänsä kohtaan. Se ei ole minusta paljon, mutta tässäkin ketjussa tulee esille, että sekin on monelle ihan liikaa. 

"Se, ettei ole vaikeuksia puhua jollekin kun pitkän ajan jälkeen tapaa ei ole merkki ystävyydestä ja jokainen ekstrovertti tietää sen. Minulla el ole koskaan vaikeuksia puhua kenellekään. Ei uusille, eikä vanhoille naamoille. Voisin varmaan tavata jonkun tarhakaverin ja alkaa puhua kun tapaamisesta olisi viikko, mutta se ei meistä tee ystäviä. Se tekee minusta vaan sosiaaliset hyvän puhujan, jopa ventovieraille."

Ihan tottako sulla ei olisi mitään vaikeutta alkaa puuhumaan vanhalle tarhakaverille elämäsi vaikeista asioista, kriiseistä, ratkaisua vaativista jutuista, jne? Alkaiset pälättää heti, miten pelkäät, kun odottelet gynen vastausta papa-kokeesta tai että mietit, mitä teet, kun miehesi kanssa on mennyt vähän huonommin tässä pari viime vuotta? Teinisi aiheuttamasta huolesta, taaperon kehitysviiveestä?

Annat mielestäni nyt vähän väärän kuvan meistä extroverteistä. Ei minullakaan ole mitään vaikeutta koskaan puhua kenenkään kanssa, uuden tai vanhan naaman kanssa. Mutta siinä on hemmetinmoinen ero, puhunko todella samoja asioita kuin kaupan kassan kuin ystävän.

Minulle ystävä eroaa kaupan kassasta siinä, että ystävälle kerron syvimmistä tunteistani, huolistani, iloistani, koska tiedän, että hän on ystäväni ja välittää minusta ja minun asioistani. Kerron satuttavista, pelottavista asioista, koska luotan häneen ja luotan siihen, että hän ajattelee parastani, eikä vie kertomiani asioita minnekään eteenpäin.

Tätä välittämistä ei poista se, että introverttinä ei jaksa olla näpyttelemässä viestiä tai kyselemässä erikseen asioistani, vaan luottaa myös siihen, että minä kyllä jaksavampana otan yhteyttä, pidän yllä ystävyyttäämme sillä tavoin. Hän tuo ystävyyteen muita, erittäin arvokkaita asioita.

Mutta sanomasi perusteella, ei ihme, että monet introvertit toisaalta epäilevät meidän extroverttien ystävyyttä. Että se on riippuvaista siitä, että meitä huomioidaan koko ajan ja että oikeastaan se on ihan sama, kenelle me asioitamme pälätämme, kunhan kuulijakuntaa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin pari vuotta sitten, että yksi pitkäaikainen ystäväni ei enää ottanut minuun yhteyttä, vaan minä olin jo useamman vuoden ollut se, joka silloin tällöin soittaa ja kyselee kuulumisia tai ehdottaa tapaamista. Sitten päätin odotella kuinka kauan menee, että tämä ystäväni ottaa itse yhteyttä. Eipä ole soitellut ja pari vuotta on jo mennyt 

Nyt se toinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kun olet katkaissut yhteydenpidon ilman ymmärrettävää syytä. 

Katkaissut? Siellä hän istuu, ihmettelee ja odottaa miksei hänelle soiteta?

Niin, miksi hän itse ei soita? Ei soittanut ensimmäisenä vuonna, ei toisena, eikä kolmantena. Mennyt kohta ehkä tuhat päivää ja ei koskaan ole ollut aikaa edes sitä kymmentä minuuttia? Niin, mikä tämän ihmettelijän syy on olla soittamatta? Tuon soittajan motiivit olivat selvät. Yksipuolisuuteen kyllästyminen.

Kukaan ei katkaissut mitään, toinen ei vaan ole hoitanut sitä omaa osuuttaan, vaikka aikaa on annettu jo pari vuotta. Ehkä hänen pitää sitten vielä jatkaa sitä ihmettelyä, jos vaikka jossain vaiheessa ymmärtää?

Herää kysymys monen älykkyydestä, jos ei ymmärretä vastavuoroisuuden periaatteita ystävyydessä, varsinkin kun lähes takuuvarmasti heillä se jopa sanotaan suoraan mitä heiltä odotetaan.

"Varmasti sinulle sanottiin, että soita joku kerta minulle. Olipa kiva jutella, puhutaan taas uudestaan kohta jne. Varmaan ymmärsit, että lapset eivät olleet enää vauvoja, vaan jo sellaisia joiden seurassa pystyi puhumaan muidenkin kanssa tai jotka jopa menivät itse yksinään jonnekin. Mutta sinä tuudittauduit siihen, että kyllä se toinen tekee. Tehnyt tähänkin asti. "

Varmasti minulle ainakaan ei sanottu. Kun aikanaan soittelin, sain juurikin vastaukseksi, että joo kiva kun soitit, soitellaan taas, nyt ei ennätä tavata, kun kirsikatariina aloitti juuri jumppakerhon päläpälä sen ohjaaja muuten ja einopaavalin seinäkiipelyhän hössönsöö.

Kyllä tuudittauduin siihen, että soittelee sitten kun kerkiää oikeasti kiinnostumaan minustakin ja vaikka tavata. Se aika meni sitten ohi, kun en ymmärtänyt, että se on nyt ja minun pitäisikin nyt olla käytettävissä ja aloitteellinen.

Miksi ihmeessä näissä tilanteissa pitäisi muiden ymmärtää, että teille passaakin se soittelu nyt ja sitä paitsi, se onkin ystävyyden ehto?? Siitäkö se pitäisi ymmärtää, että kerran pari soittelette teinilasten kiireiden keskeltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan totta, että toki on paljon itsekkäitä ja välinpitämättömiä ihmisiä. Mutta haluaisin nostaa esille keskusteluun senkin, että ystävyydelläkin on dynamiikka. Jos toinen on aina soittanut, se toinenkin, jolle ei enää soittoa kuulu saattaa tulla ihan samaan johtopäätökseen, eli jostain se nyt on möksähtänyt, ei halua enää pitää yhteyttä, ei halua nähdä tms. koska ei enää soita.

Yleensä vielä on syitä siihen, miten tilanne on ajatunut siihen, että toinen soittaa useammin. Esim. itselläni oli ystävä, joka oli tosi kiireinen perheenperustamisen, opiskelun ja keikkatöiden vuoksi. Niinpä sitten tavaksi muodostui, että hän soittelee kun kerkiää, koska harvemmin ennätti minulle vastailla. Tästä huolimatta minun olisi pitänyt ymmärtää, että nyt hänen kiireensä ovat hellittäneet ja minun kuuluukin olla vastavuoroinen ja kysellä kuulumisia ja ehdotella tapaamisia.

V

Itse en aseta mitään aikarajoja, vaan että seuraava yhteyden otto tulee toiselta, jos minä olen pitemmän aikaa ollut ainoa yhteydenpttaja. En myöskään heivaa ketään minnekään vaan on vain ihan luonnollista että jos ei olla vuosiin missään tekemisissä, niin ne on ne läheisemmät joiden kanssa asioita sitten jaetaan. Voihan siinä tulla toiselle olo että hänet on jotenkin heivattu pois, vaikka itsekään ei ole itsestään antanut kuulua moneen vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei olisi oikeastaan yhtään ystävää jos sen mittarina käytettäisiin minun yhteydenotto aktiivisuuttani, jota ei siis juuri ole :D mutta sille on syynsä, kuten elämänrytmini joka poikkeaa useimpien rytmeistä, laiskuuteni viestien näppäilyyn ja se että kamujeni elämät ovat pääsääntöisesti täydempiä menojen puolesta joten hirman kainostelen ns häiritä ja keskeyttää. Siksi muille on ikään kuin muotoutunut se yhteyden ottaminen, johon sitten vastaankin kyllä hyvin. Mutta ilokseni ystäväni ovat aika samanhenkisiä, nytkin yksi läheisimmistä on ollut poissa linjoilta jo puolisen vuotta, takertujat voisi alkaa epäillä että meidän välille on nyt tullut jokin ongelma, mutta kokemuksesta tiedän että hän tarvitsee nyt vain omaa aikaa jonkun kuormittavan tilanteen vuoksi ja soittelee kyllä kunhan elämä hieman asettuu taas uomiinsa.

Minä taasen jaan ne kuormittavat hetket hyvän ystävän kanssa, he ovat kuin perhettä. Vaikea kuvitella että joku eristää itsensä ihan kaikista läheisistä kun tulee pitkän kuormitrava aika.

Minulla oli ystävä, joka usen perjantaipullon avattuaan otti yhteyttä avautuakseen minun vioistani, perhearjestani, jopa vähätteli mieheni vakavaa sairautta. Jännää oli, että tuon jälkeen käyttäytyi ihan normaalisi seuraavan/ seuraavat viikotkunnes taas habitukseni alkoi vit**amaan häntä. Enimmäkseen jaksoin painaa villaisella ja ymmärtää, mutta kun jutut muuttuivat sellaisiksi, että iankaikkisen vanhoista tekstiviesteistäkin etsittiin piilomerkityksiä ja tuki oli olematonta, vaikka elin vaikeaa aikaa, niin laitoin pisteen tälle ystävyydelle. Mieheni kuoltua (entisen ystäväni vähättelemään) vakavaan sairauteen viime kesänä, hän kehtasi lähettää surunvalittelukortin 😳. Missään yhteyksissä emme ole, emmekä tule olemaan. Joskus joku osaa loukata niin sydänjuuria myöten, että muuta mahdollisuutta ei ole, kuin purkaa pitkäkin ystävyys.

Tätä välittämistä ei poista se, että introverttinä ei jaksa olla näpyttelemässä viestiä tai kyselemässä erikseen asioistani, vaan luottaa myös siihen, että minä kyllä jaksavampana otan yhteyttä, pidän yllä ystävyyttäämme sillä tavoin. Hän tuo ystävyyteen muita, erittäin arvokkaita asioita.

Kiitos sinulle. Annat uskoa ainakin tälle introvertille, että ystävyyteni on arvokasta, vaikka en vaan mitenkään jaksa olla niin aktiivinen kuin haluaisin.