"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

"Minä taasen jaan ne kuormittavat hetket hyvän ystävän kanssa, he ovat kuin perhettä. Vaikea kuvitella että joku eristää itsensä ihan kaikista läheisistä kun tulee pitkän kuormitrava aika."

Kuormittavuudella ainakin itse tarkoitan kiireistä työaikaa, paljon työmatkoja, pitkiä päiviä, jne. Turhaa niistä on koko ajan ystäville soitella ja valittaa, miten kiire on ja kuinka henkisesti väsyttää kohdata taas kymmeniä uusia ihmisiä huomenna tai ensi viikolla. Käytän senkin ajan latautumiseen kirjan tai netflixin kanssa. Onneksi ystäväni ymmärtävät tämän ja tietävät, että kun tämä projekti on ohi, kömmin kyllä sieltä kiven alta!

Voi myös olla, ettei istu ja ihmettele, vaan on jatkanut elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Tää on vaikea kysymys siksi, että kyse voi olla kummasta tahansa: ei pidä yhteyttä, koska ei oikeasti ole niin kiinnostunut toisen elämästä tai ei pidä yhteyttä, koska oma arki on kiireistä / kuormittavaa tai on oikeasti huono yhteydenpitäjä, mutta välittää silti toisesta. Itse olen sellainen harvakseltaan yhteyttä pitävä, mutta se ei kohdallani tarkoita, etten välittäisi ystävistäni ja ilahdun joka kerta, kun heiltä tulee viestiä. Onneksi he pyytävät minua mukaan, koska muuten jäisin varmaan helposti omiin oloihini, koska viihdyn mainiosti yksinkin. Mutta pointtina siis se, että jos se toinen, joka ei saa pidettyä yhteyttä, kuitenkin vastaa viesteihin, haluaa tavata (ja tapaa myös, eikä jätä vain puheen tasolle!) ja vaikuttaa muutenkin ilahtuneelta yhteydenotostasi, niin varmasti hän on ihan oikea ystävä, että älkää ihmiset heivatko kaikkia heti pois elämästänne. Mutta tunnistakaa toki merkit, jos kyse siitä, että toinen on välinpitä

Samaa olin tulossa kirjoittamaan. Olen itse tosi introvertti, ja harvoin aloitteellinen osapuoli yhteydenpidossa ja tapaamisten sopimisessa. Se ei silti tarkoita, ettenkö ilahtuisi minulle tärkeiden ihmisten yhteydenotoista ja nauttisi heidän tapaamisestaan. Mutta, on olemassa myös etäisempiä ihmisiä, tuttavia, joista en niin välitä syystä tai toisesta. Tyypillisesti nämä ovat uudempia tuttavuuksia, ekstrovertteja tai muuten enempi vähempi yli-innokkaita yhteydenpidossa. Nytkin olen hiukan ahdistunut, kun useampi uusi tuttavuus on jatkuvasti laittamassa viestiä ja ehdottelemassa tapaamisia, vaikkei minua kiinnosta lainkaan, sillä en koe että minulla olisi mitään yhteistä heidän kanssaan. He eivät tunnu lainkaan huomaavan, etten ole kertonut mitään henkilökohtaisia asioita itsestäni siinä missä he ovat kertoneet koko elämäntarinansa. Joskus he laittavat merkille, etten ole esimerkiksi lukenut wa-viestejä hetkeen, jolloin niitä tulee vain lisää ja tiedustellaan mikä on, kun en vastaa... Miten torjua tällaisten ihmisten ystävystymispyrkimyksiä kohteliaasti mutta riittävän selvästi?

Vierailija kirjoitti:

"Se, ettei ole vaikeuksia puhua jollekin kun pitkän ajan jälkeen tapaa ei ole merkki ystävyydestä ja jokainen ekstrovertti tietää sen. Minulla el ole koskaan vaikeuksia puhua kenellekään. Ei uusille, eikä vanhoille naamoille. Voisin varmaan tavata jonkun tarhakaverin ja alkaa puhua kun tapaamisesta olisi viikko, mutta se ei meistä tee ystäviä. Se tekee minusta vaan sosiaaliset hyvän puhujan, jopa ventovieraille."

Ihan tottako sulla ei olisi mitään vaikeutta alkaa puuhumaan vanhalle tarhakaverille elämäsi vaikeista asioista, kriiseistä, ratkaisua vaativista jutuista, jne? Alkaiset pälättää heti, miten pelkäät, kun odottelet gynen vastausta papa-kokeesta tai että mietit, mitä teet, kun miehesi kanssa on mennyt vähän huonommin tässä pari viime vuotta? Teinisi aiheuttamasta huolesta, taaperon kehitysviiveestä?

Annat mielestäni nyt vähän väärän kuvan meistä extroverteistä. Ei minullakaan ole mitään vaikeutta koskaan puhua kenen

Minä en pälätä. Sinä ehkä teet sitä. Minä osaan jutella tuhansista eri asioista ja varsinkin muusta kun itsestäni tai miehestäni. En pidä ystäviäni terapeutteina, enkä tosiaankaan koe tarvetta selitellä jotain intiimejä asioita terveydestäni yhtään kenellekään. Mutta, jos joku haluaa kertoa minulle, niin kuuntelen kyllä sujuvasti.

Se jos joku on minusta pälättämistä, että tapaat hyvän ystäväsi ja alat jauhamaan hänelle omasta papa kokeesta, ulosteestasi ja miehen erektioongelmista. Ymmärrän, jos sinulla on syöpä ja kerrot sen ja siitä jutellaan, mutta joku raja siihen mitä sille toiselle ehkä kerrotaan. 



Kyllä, minusta se ei ole pälättämistä, vaikkei jotain todella henkilökohtaista jakaisikaan. Minusta se on ihan keskustelemista, mutta selkeästi on nyt sitten todella paljon ihmisiä joille kaikki muu on turhaa lätinää ja pälättämistä, ellei se ole todella henkilökohtaista tai jotain asioiden ilmoittamista tai kysymistä. 

Minä tiedän olevani ekstrovertti. Tiedän sen koska minua ei koskaan väsytä olla ihmisten kanssa. Minä rakastan kuunnella heitä ja myös kertoa omia ajatuksia heille. Minulle ei tuota mitään ongelmia kuunnella puhelimessa jotain ihmistä, vaikka kaksi tuntia, kun hän kertoo ongelmistaan työpaikalla tai pohtii ostaisko vai ei sen uuden asunnon. En tarvitse päiviä siitä palautumiseen. Päinvastoin saan vaan siitä energiaa ja jopa etsiä hänelle tietoa siitä asiasta ja soittaa seuraavana päivänä löydöksestäni.

Monelle tämä menee minusta sekaisin, että ajatellaan kuinka ekstrovertit puhuvat vain itsestään. Minä oikeastaan pidän kaikkein vähiten itsestäni puhumisesta. Minä olen ihan tylsä tyyppi, eikä minulle tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Mutta muille minusta tapahtuu vaikka mitä kivaa ja minusta oma aivan ihanaa kuunnella heidän matkakertomuksia, huolia ja auttaa heitä ja jos saan vielä heille paremman mielen siksi, niin mikä sen ihanampaa.

Sinä luet tämän minun tekstini ehkä ihan turhana pälättämisenä. Minä ajattelen tämän kohtaamisena ja ajatuksien vaihtamisena, mutta me emme ole ystäviä, vaikka nyt aika sujuvasti toisillemme vastaammekin. Odotan siltä mielenkiinnolla sinun ajatuksiasi asiasta, eikä minua todellakaan väsytä lukea tai kuulla niitä. Toisin kun ehkä monia tämänkaltainen ajatusten vaihto näyttää väsyttävän.

Ajeletko sinä ystäväsi luo kyläilemään useinkin?

Vierailija kirjoitti:

Tätä välittämistä ei poista se, että introverttinä ei jaksa olla näpyttelemässä viestiä tai kyselemässä erikseen asioistani, vaan luottaa myös siihen, että minä kyllä jaksavampana otan yhteyttä, pidän yllä ystävyyttäämme sillä tavoin. Hän tuo ystävyyteen muita, erittäin arvokkaita asioita.

Kiitos sinulle. Annat uskoa ainakin tälle introvertille, että ystävyyteni on arvokasta, vaikka en vaan mitenkään jaksa olla niin aktiivinen kuin haluaisin.

Haluaisin kysyä sinulta, että mitä se on mitä sinä koet olevan sitä arvokasta mitä tuot siihen ystävyyteen? Minä kun en jostain syystä oikein kykene näkemään sitä.

Se, että joku jossain ajattelee minua, eikä minulla itselläni ole siitä hajuakaan, ei vaan näin ilman telepaattisia kykyjä tunnu missään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä täysin eri mieltä monen kanssa täällä. Minulla on monta ystävää, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Silti pidän heitä ystävinä ja toisinpäin.

He ovat tuttavia, eivät ystäviä.

Etpä sinä sitä kenenkään toisen puolesta määrittele. Mulla on ystäviä, jotka olen tuntenut melkein koko elämäni, lähes 40 vuotta. Kasvoimme yhdessä. Aikuisuus on vienyt eri suuntiin, välillä eri puolille maailmaa. Toisinaan on mennyt useampi vuosi, ettemme ole pitäneet aktiivisesti yhteyttä, mutta ystävyys on aina elänyt siellä taustalla. Nämä ovat ihmisiä, joista välitän ja joihin luotan eniten maailmassa. Joiden kanssa tiedämme puolin ja toisin, että voimme koska tahansa ottaa yhteyttä ja jatkaa siitä, mihin olemme viimeksi jääneet, oli välissä kuinka paljon aikaa tahansa.

Töiden ja harrastusten kautta mulla on paljon tuttavia, joita näen viikoittain mutta joille en ikinä avautuisi syvimmistä tunnoistani enkä elämäni vaikeimmista asioista, joita ystäväni ovat aikoinaan vierestä todistaneet ja joissa seisseet rinnallani koko elämäni. Toisin kuin tuttavien kohdalla, ystävieni kanssa tiedämme myös, että voimme kellon ympäri ottaa hädän hetkellä yhteyttä ja luottaa toisen tukeen.

Ihan tottako sulla ei olisi mitään vaikeutta alkaa puuhumaan vanhalle tarhakaverille elämäsi vaikeista asioista, kriiseistä, ratkaisua vaativista jutuista, jne? Alkaiset pälättää heti, miten pelkäät, kun odottelet gynen vastausta papa-kokeesta tai että mietit, mitä teet, kun miehesi kanssa on mennyt vähän huonommin tässä pari viime vuotta? Teinisi aiheuttamasta huolesta, taaperon kehitysviiveestä?

Vastaan vielä tähän oikein erikseen kysymyksellä.

Te jotka siis puhutte, kuinka vuosienkin taukojen jälkeen muka hyvän ystävän, kanssa jatkatte siitä mihin jäitte, niin aloitatteko ihan oikeasti tämäntyyppisillä keskustelunaiheilla? Teidän teiniaikojen paras kaveri tulee sattumalta vastaan tai soittaa  ja alatte kertomaan omasta gynekologisesta ongelmasta?

"Monelle tämä menee minusta sekaisin, että ajatellaan kuinka ekstrovertit puhuvat vain itsestään. Minä oikeastaan pidän kaikkein vähiten itsestäni puhumisesta. Minä olen ihan tylsä tyyppi, eikä minulle tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Mutta muille minusta tapahtuu vaikka mitä kivaa ja minusta oma aivan ihanaa kuunnella heidän matkakertomuksia, huolia ja auttaa heitä ja jos saan vielä heille paremman mielen siksi, niin mikä sen ihanampaa."

Niin, pälättämisenä pidän keskustelua, jossa oikeastaan ei kerrota mitään henkilökohtaista, mikään ei ole itselle (eikä oletettavasti toisellekaan) kovin tärkeää, vaan arkista pälätystä muuten vain. Monesti testattuna (prosenttimäärä 89 %) extroverttina, joka myös nauttii suunnattomasti pälättämisestä, ajatuksien vaihdosta, muuten vaan rupattelusta, jne, kuitenkin erotan - enkä sekoita - tämän siitä kanssakäymisestä, jota minulla on ystävieni kanssa.

Jaksan myös kuunnella toisten pohdintaa vaikka kuinka pitkään. Nautin siitä, että istun puheensorinassa, vaikka en kuule edes kokonaisia lauseita, ventovieraiden keskellä. Saan siitä energiaa ja usein rentoudunkin siten, menen kahvilaan hetkeksi raskaan työpäivän jälkeen istahtamaan.

Nyt oli kyse siitä, että ymmärrän ystävääni, tai oikeammin, useampia ystäviä, siinä suhteessa, että he eivät ole lainkaan samanlaisia. Vaan ovat itse asiassa aivan päinvastaisia. Sen vuoksi en oleta, että he soittavat minulle ja pohtivat kaksi tuntia puhelimessa uuden asunnon ostoa tai ongelmiaan työpaikalla tai selostavat matkakokemuksiaan. En edes odota heidän järjestävän tapaamista näiden asioiden pohtimiseen, vaan tiedän, että jos haluan näistä asioista kuulla, on parempi kaikkien kannalta, että minä laitan viestiä, mitä kuuluu ja haluatko tavata. Sitten mennään sen mukaan, mitä he kulloinkin vastaavat.

En myöskään sanonut extroverttien puhuvan vain itsestään, vaan sanoin, että usein he kaipaavat yleisöä, henkilöitä, jotka juuri viihdyttävät heitä, kertovat asioistaan ja niin, pälättävät. Mistä vaan, kunhan ääntä tulee ja saa olla seurassa. Se on monelle introvertille ahdistavaa ja he taas kokevat, että koska eivät ole yhtä aktiivisia, eivät kelpaa. Tai että heidän sijassaan voisi olla kuka vaan, kuka extrovertille pälättää matkakokemustaan.

Mielestäni siis vaatimuksesi "jos ei olla usein yhteydessä, olet kuin kuka tahansa kaupankassa tai uusi naama" on kuin heidän peloistaan ystävänä. Ja itse toivoisin, että tässä yksinäisten maassa voisimme tätä ymmärtää, eikä ladella näitä vaatimuksia, mitä ystävän pitää olla ollakseen ystävä, eikä kuin kuka tahansa jonka kohtaan.

Eipä ystävyyttä voi määritellä, mihinkään raameihin laittaa. Kuten ei paljon muutakaan elämässä. Ystäviä on erilaisia. Toisten kanssa ollaan enemmän, toisten vähemmän. Toisten kanssa tehdään sitä ja toisten kanssa tätä. Rikkauttahan se on. Ahdistavaa siitä tulee, jos pitää tunkea johonkin määritteisiin, mitä sen ystävyyden pitäis olla. Älkää liikoja miettikö ja analysoiko, olkaa iloisia ihmisistä elämässänne. Kohdatkaa kun kohtaatte ja iloitkaa yhdessä. Pakottaminen tappaa varmasti. Tänä päivänä tuntuu että mikään ei ole luontevaa ja kaikki pitää jotenkin määritellä ahtaisiin muotteihin. Ei ystävyys sellaista halua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin se ainainen yhteydenpitäjä. Lopulta sanoin, että ensi kerralla saat sinä soittaa... Eipä ole soittoa kuulunut, enkä ole soittanut itse, joten se siitä. Oli aikoinaan paras ystäväni, joka sitten päätti hylätä ystävyytemme, en tiedä miksi. No, omapa on häviönsä! 

Sinähän sen hylkäsit. Et pelkästään lakannut pitämästä yhteyttä vaan vieläpä ilkeään sävyyn teit selväksi vaatimuksesi. Ei tuollaiselle mulkulle enää kukaan edes halua soittaa.

"sanoin, että usein he kaipaavat yleisöä, henkilöitä, jotka juuri viihdyttävät heitä, kertovat asioistaan ja niin, pälättävät. Mistä vaan, kunhan ääntä tulee ja saa olla seurassa. Se on monelle introvertille ahdistavaa ja he taas kokevat, että koska eivät ole yhtä aktiivisia, eivät kelpaa. Tai että heidän sijassaan voisi olla kuka vaan, kuka extrovertille pälättää matkakokemustaan."

Introverttina allekirjoitan tämän. Tosin on sanottava tällä 40+ vuoden elämänkokemuksella, että ekstrovertit ovat huomattavan paljon useammin egosentrisiä ja puhuvat lähinnä itsestään, kuin introvertit.

Vierailija kirjoitti:

Jos ystäväni laskee, miten usein otan yhteyttä ja miten usein hän ottaa yhteyttä, niin lopetan ystävyyden samantien. Ystävyys ei ole asia, jota mitataan numeroilla.

Tää on ihan silkkaa p-puhetta. Jos on vain toinen joka ottaa yhteyttä, eikä toinen koskaan, niin ... (nythän tietysti on niin, että 0 ja ääretön ovat vaikeasti hahmoteltavia, mutta ...)

...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä välittämistä ei poista se, että introverttinä ei jaksa olla näpyttelemässä viestiä tai kyselemässä erikseen asioistani, vaan luottaa myös siihen, että minä kyllä jaksavampana otan yhteyttä, pidän yllä ystävyyttäämme sillä tavoin. Hän tuo ystävyyteen muita, erittäin arvokkaita asioita.

Kiitos sinulle. Annat uskoa ainakin tälle introvertille, että ystävyyteni on arvokasta, vaikka en vaan mitenkään jaksa olla niin aktiivinen kuin haluaisin.

Haluaisin kysyä sinulta, että mitä se on mitä sinä koet olevan sitä arvokasta mitä tuot siihen ystävyyteen? Minä kun en jostain syystä oikein kykene näkemään sitä.

Se, että joku jossain ajattelee minua, eikä minulla itselläni ole siitä hajuakaan, ei vaan näin ilman telepaattisia kykyjä tunnu missään. 

En tiedä tuosta vastaajasta, mutta tuon alkuperäisen kirjoittajana voin kertoa oman näkemykseni: jos soitan tälle ystävälle keskellä yötä ja sanon, että olen nyt pulassa, hän kyselemättä vetäisi vaatteet päälleensä ja lähtisi tulemaan. Hän tuntee minut läpikotaisin, koska hän on niin luotettava, että olen uskaltanut avata kaikki lokerot. Kun tapaamme, hän keskittyy sadalla siihen tapaamiseen, ei hössötä muuta. Hän ei anna turhia neuvoja päteäkseen, vaan todella pohtii, mikä olisi paras ratkaisu pulmiini. Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja osoittaa sen. Lista on loputon, tässä on vasta pintaraapaisu.

Toisaalta minä en koskaan tuumiskele, että kukahan nyt oikein ajattelee minua. Ei minulle tarvitse olla todistamassa viestein ja soitoin, että täällä minä ajattelen sinua.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tottako sulla ei olisi mitään vaikeutta alkaa puuhumaan vanhalle tarhakaverille elämäsi vaikeista asioista, kriiseistä, ratkaisua vaativista jutuista, jne? Alkaiset pälättää heti, miten pelkäät, kun odottelet gynen vastausta papa-kokeesta tai että mietit, mitä teet, kun miehesi kanssa on mennyt vähän huonommin tässä pari viime vuotta? Teinisi aiheuttamasta huolesta, taaperon kehitysviiveestä?

Vastaan vielä tähän oikein erikseen kysymyksellä.

Te jotka siis puhutte, kuinka vuosienkin taukojen jälkeen muka hyvän ystävän, kanssa jatkatte siitä mihin jäitte, niin aloitatteko ihan oikeasti tämäntyyppisillä keskustelunaiheilla? Teidän teiniaikojen paras kaveri tulee sattumalta vastaan tai soittaa  ja alatte kertomaan omasta gynekologisesta ongelmasta?

Kyllä, jos se oikea ongelma on. Kyllä voin vanhoille ystäville näes vastata rehellisesti kysymykseen "mitä kuuluu", vaikka aikaa olisikin ollut välissä niin, että ei ole tavattu. Voisin hyvin sanoa, että et varmaan ole kuullutkaan, mutta mullahan on nämä gynetutkimukset kesken ja se nyt vähän rassaa mieltä. Tai että muuten ok, mutta teinin ongelmat nyt on pahasti päällä. Todennäköisesti siinä todettaisiin, että pitääpä ottaa aikaa päivittää, missä mennään.

Kyse tosin tässä tapauksessa ei ole "muka hyvät ystävät" tai "teiniaikojen paras kaveri", vaan ihminen, jonka kanssa ystävyyden perusteet on aikanaan luotu niin syviksi, että ei niitä katkaise edes pitkään näkemättä tai kuulematta oleminen.

Tämä juuri on se, mikä ystävyyden erottaa tuttavuuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ystäväni laskee, miten usein otan yhteyttä ja miten usein hän ottaa yhteyttä, niin lopetan ystävyyden samantien. Ystävyys ei ole asia, jota mitataan numeroilla.

Tää on ihan silkkaa p-puhetta. Jos on vain toinen joka ottaa yhteyttä, eikä toinen koskaan, niin ... (nythän tietysti on niin, että 0 ja ääretön ovat vaikeasti hahmoteltavia, mutta ...)

...

Et sitten saanut ajatusta muotoiltua loppuun. 

Tuo on ihan totta. Tunnistan tuossa myös itseni. Joskus ystävä voi yrittää kasvattaa ystäväänsä mieleisekseen. Jos ei toinen suostu uhraamaan identiteettiään ja uskaltaa jopa olla eri mieltä asioista esim. yhteydenpidosta, niin sitten vedetään iso herne nenään. Joillakin taas ystävyys toiseen voi olla jopa elämää suurempi, siis yksipuolisesti. Toisella voi tämän ystävän lisäksi olla muitakin bestiksiä ja kavereita joiden kanssa pidetään myös yhteyttä. Joskus hänen, joka on tavallaan kokenut omistavansa ystävänsä, on vaikea hyväksyä, että vastapuolella on paljonkin muita ystäviä ja kavereita, että hän on sosiaalisempi ihminen ja pitää yhteyttä muihinkin ystäviinsä, kavereihinsa ja tuttuihinsa. Jos ystävyyteen hiipii sellainen ominaisuus, että toinen ystävistä yrittää olla johtaja ja määräillä mitä tehdään, mihin mennään, ja miten pidetään yhteyttä, keneen saa pitää yhteyttä tämän johtajan mielestä, niin tuollaiseen epäterveeseen ystävyyssuhteeseen ei pidä suostua. Mustasukkaisuus, läheisriippuvuus, eikä kateus muista ihmisistä ei kuulu terveeseen ystävyyteen.

Onko sinun tehtäväsi arvostella ystävääsi? Etkö kunnioita hänen tekemisiään ja sanomisiaan, koska ne eivät ole samoja kuin sinun? Arvosteleeko ystäväsi sinua? Se, että ei pysty arvostamaan ystävän persoonaa sellaisena kun on, ei ole ystävyyttä. Se on sitä, että yrittää tehdä ystävästä klooninsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä välittämistä ei poista se, että introverttinä ei jaksa olla näpyttelemässä viestiä tai kyselemässä erikseen asioistani, vaan luottaa myös siihen, että minä kyllä jaksavampana otan yhteyttä, pidän yllä ystävyyttäämme sillä tavoin. Hän tuo ystävyyteen muita, erittäin arvokkaita asioita.

Kiitos sinulle. Annat uskoa ainakin tälle introvertille, että ystävyyteni on arvokasta, vaikka en vaan mitenkään jaksa olla niin aktiivinen kuin haluaisin.

Haluaisin kysyä sinulta, että mitä se on mitä sinä koet olevan sitä arvokasta mitä tuot siihen ystävyyteen? Minä kun en jostain syystä oikein kykene näkemään sitä.

Se, että joku jossain ajattelee minua, eikä minulla itselläni ole siitä hajuakaan, ei vaan näin ilman telepaattisia kykyjä tunnu missään. 

Minä taas haluaisin kysyä sinulta, mitkä näet omat vahvuutesi ystävänä, eli mitä omasta mielestäsi tuot omille ystävillesi, jos heitä sinulla on?

Vierailija kirjoitti:

"Monelle tämä menee minusta sekaisin, että ajatellaan kuinka ekstrovertit puhuvat vain itsestään. Minä oikeastaan pidän kaikkein vähiten itsestäni puhumisesta. Minä olen ihan tylsä tyyppi, eikä minulle tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Mutta muille minusta tapahtuu vaikka mitä kivaa ja minusta oma aivan ihanaa kuunnella heidän matkakertomuksia, huolia ja auttaa heitä ja jos saan vielä heille paremman mielen siksi, niin mikä sen ihanampaa."

Niin, pälättämisenä pidän keskustelua, jossa oikeastaan ei kerrota mitään henkilökohtaista, mikään ei ole itselle (eikä oletettavasti toisellekaan) kovin tärkeää, vaan arkista pälätystä muuten vain. Monesti testattuna (prosenttimäärä 89 %) extroverttina, joka myös nauttii suunnattomasti pälättämisestä, ajatuksien vaihdosta, muuten vaan rupattelusta, jne, kuitenkin erotan - enkä sekoita - tämän siitä kanssakäymisestä, jota minulla on ystävieni kanssa.

Jaksan myös kuun

Ystävälle ei saisi olla vaatimuksia, joka on jo itsessään vaatimus. Tai sitten pyyntö, ihan kuin sekin toive että ystävyys olisi tasapuolista