"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Kyllä mullekin ystävyys on tunnetila ja ajatus. Ja ne eivät ole riippuvaisia siitä paljonko pidetään yhteyttä. Jos yhteydenpito loppuu, se loppuu, mutta jos se palautuu jossain kohtaa, palautuu myös ystävyys.

Mulle ystävyys tosiaan on tunnetila ja ajatus siitä, että se ystävä on siellä jossain, tavoitettavissa, kun niin haluan. Ja minä olen aina tavoitettavissa ystävälle, kun hän niin haluaa. Vaikka olisin väsynyt, ystävälle on aina aikaa ja energiaa. Ei tosin niin paljoa kuin joskus toisessa tilanteessa olisi, mutta kerron kyllä suoraan että nyt on huono aika, jos sellainen on.

Ystävyys on nimenomaan luottamista toiseen, pelkästään se, että toinen on olemassa ja tietoisuus siitä että häneltä löytyy aikaa, riittää minulle ystävyydeksi. Sitten taas ne ihmiset, joiden kohdalla en voi luottaa siihen, että aikaa aina löytyy edes pieni kolo minullekin, he ovat vain kavereita tai tuttavia.

Ymmärrystä se vaatii molemmin puolin, esimerkkinä juuri tuo lapseton/lapsellinen. Minun parhaalla ystävälläni on vaativa työ, ja kaksi lasta. Hänellä menee kyllä helposti aika kaikenlaiseen arkiseen. Jos minä haluan häntä tavata, hyvin usein se on nimenomaan arkisen olemisen keskellä. Hänen luonaan, samalla kun hän puuhailee arkiaskareita, koska mun vaan on helpompi päästä käymään hänen luonaan, kuin hänen minun luonani. Hänen kanssaan oleminen ja yhteydenpito on kuin siskon kanssa olisi. Ei se ihmissuhde katkea siihen että välillä ei vaan ehdi tai jaksa. Ja siinä se ajatus ja tunne tulevat kuvaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vaikuttaa siltä että tässä yhteydenpitoasiassa on kaksi koulukuntaa, joista toiselle yhteydenpito on sitä ystävyyden ydintä ja ilman sitä ystävyys häviää. Toisille yhteydenpito ei ole ollenkaan tärkeää, vaan ystävyys on tietty tunne ja luottamus toista kohtaan, eikä se tunne vaadi erityistä kannattelua ja huoltamista pysyäkseen yllä.

Varmaan paras on jos yhteydenpidon tärkeyttä korostavat viihtyy keskenään ja me muut keskenään. Itse kuulun siis tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Mulle ei rehellisesti tule juuri koskaan edes mieleen että pitäisi joltakin kysyä viestillä mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin mullakin on ollut ystävä, joka olisi noita viestejä halunnut, ja jolla selvästi oli erilainen käsitys ystävyydestä kuin minulla. Se oli loppujen lopuksi vain todella painostavaa, kun hän laski milloin olen viimeksi soittanut ja kuinka monta kertaa hän on ollut aloitteellinen yhteyd

No sitähän se noin niinkuin tiivistettynä on.

Mä olen tutustunut ihmisiin, jotka ovat olleet mun mittapuulla vähän turhan aktiivisia yhteydenotoissaan; mm. joka päivä laitetaan viestiä, että "mites sun päiväs on mennyt", jaetaan hassunhauskoja kuvia ja muuta hömppää, sitten loukkaannutaan jos en vastaa saman päivän aikana ja kysellään, että olenko vihainen jostain. Mä en vain yksinkertaisesti ole kovin montaa tuntia päivässä puhelimella. Töissä en katso omaa puhelintani juuri ollenkaan ja kun pääsen töistä, niin käyn harrastuksissa, hoidan kotia ja vietän aikaa perheeni kanssa. En ymmärrä miksi joidenkin on niin vaikea käsitellä sitä, että eivät ihmiset voi olla 247 heidän tavoitettavissaan, erityisesti jos mitään erityisempää asiaa ei ole. Vastaan kyllä jos jollakin on jotakin oikeaa asiaa, mutta kiireettömiin viesteihin vastaan ehkä muutamassa päivässä.

Olisi kiinnostava tietää miten nämä läheisriippuvaiset olisivat selvinneet joskus 80-luvulla, kun eivät voineet olla jatkuvasti pommittamassa läheisiään turhilla viesteillä.

Tämä! Ja sitten kuitenkin *hädässä ystävyys punnitaan*, eli silloin pitäisi olla tavoitettavissa tyypille, jolle *suoraan sanottuna ei koskaan tule edes mieleen kysyä kuulumisia*?!?

Kyllä mä ainakin luotan ystävieni kanssa siihen, että he kertoo kuulumisensa ihan kysymättäkin. Inhoan kun kysytään mitä kuuluu, mä kerron kyllä kuulumiseni ihan itse silloin kun haluan ne kertoa, ei tarvitse kysellä.

Niiden kanssa, ketkä odottavat tuollaista kyselyä, ei ystävyyttä ole koskaan edes päässyt syntymään. Mahdotontahan sen syntyminen olisikin, kun odotukset ja toiveet ovat niin erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vaikuttaa siltä että tässä yhteydenpitoasiassa on kaksi koulukuntaa, joista toiselle yhteydenpito on sitä ystävyyden ydintä ja ilman sitä ystävyys häviää. Toisille yhteydenpito ei ole ollenkaan tärkeää, vaan ystävyys on tietty tunne ja luottamus toista kohtaan, eikä se tunne vaadi erityistä kannattelua ja huoltamista pysyäkseen yllä.

Varmaan paras on jos yhteydenpidon tärkeyttä korostavat viihtyy keskenään ja me muut keskenään. Itse kuulun siis tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Mulle ei rehellisesti tule juuri koskaan edes mieleen että pitäisi joltakin kysyä viestillä mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin mullakin on ollut ystävä, joka olisi noita viestejä halunnut, ja jolla selvästi oli erilainen käsitys ystävyydestä kuin minulla. Se oli loppujen lopuksi vain todella painostavaa, kun hän laski milloin olen viimeksi soittanut ja kuinka monta kertaa hän on ollut aloitteellinen yhteydenottaja. Lisäksi stalkkasi somessa ketä olen tava

Voi ei, tosi raskaalta kuulostaa tuollainen kyttääminen. Minä poistun facesta jo vuosia sitten ja wa:kin on säädetty niin ettei näy viimeistä paikallaoloa eikä lukukuittauksia juuri siksi ettei tuollaista kyttäystä ja draamailua tulisi.

En kuitenkaan pidä sellaisiin ihmisiin yhteyttä jotka eivät pidä minuun, koska en välitä sellaisesta toiminnasta, oli mielestäni, tai sen toisen mielestä miten hyvä ystävyys tahansa. Mulle voi soittaa vaikka vuosien päästä, vastaan kyllä, mutta sellaiseen ystävyyteen en lähde, sillä minä pidän ystävinäni ihan muunlaisia ihmisiä.

Kerron tärkeimmät asiani vain tietyille, muiden kanssa puhun sitten köykäisiä, ja noihin muihin-kategoriaan pääsee ihan vain sillä etten koe ihmistä ystäväkseni.

minulla on useitakin kavereita jotka olivat ennen ystäviä, mutta yhteydenpidon hiipumisen vuoksi he eivät sellaisia enää ole. En ymmärr miksi tämä ketään närästää, kun tuskin se niitä minun kavereitanikaan närästää, ennemminkin päinvastoin, hehän saavat pitää yhteyttä niin harvoin tai usein kuin itse haluavat. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä että joku ei pidä heitä ystävänään, jos itse eivät halua pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vaikuttaa siltä että tässä yhteydenpitoasiassa on kaksi koulukuntaa, joista toiselle yhteydenpito on sitä ystävyyden ydintä ja ilman sitä ystävyys häviää. Toisille yhteydenpito ei ole ollenkaan tärkeää, vaan ystävyys on tietty tunne ja luottamus toista kohtaan, eikä se tunne vaadi erityistä kannattelua ja huoltamista pysyäkseen yllä.

Varmaan paras on jos yhteydenpidon tärkeyttä korostavat viihtyy keskenään ja me muut keskenään. Itse kuulun siis tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Mulle ei rehellisesti tule juuri koskaan edes mieleen että pitäisi joltakin kysyä viestillä mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin mullakin on ollut ystävä, joka olisi noita viestejä halunnut, ja jolla selvästi oli erilainen käsitys ystävyydestä kuin minulla. Se oli loppujen lopuksi vain todella painostavaa, kun hän laski milloin olen viimeksi soittanut ja kui

No sitähän se noin niinkuin tiivistettynä on.

Mä olen tutustunut ihmisiin, jotka ovat olleet mun mittapuulla vähän turhan aktiivisia yhteydenotoissaan; mm. joka päivä laitetaan viestiä, että "mites sun päiväs on mennyt", jaetaan hassunhauskoja kuvia ja muuta hömppää, sitten loukkaannutaan jos en vastaa saman päivän aikana ja kysellään, että olenko vihainen jostain. Mä en vain yksinkertaisesti ole kovin montaa tuntia päivässä puhelimella. Töissä en katso omaa puhelintani juuri ollenkaan ja kun pääsen töistä, niin käyn harrastuksissa, hoidan kotia ja vietän aikaa perheeni kanssa. En ymmärrä miksi joidenkin on niin vaikea käsitellä sitä, että eivät ihmiset voi olla 247 heidän tavoitettavissaan, erityisesti jos mitään erityisempää asiaa ei ole. Vastaan kyllä jos jollakin on jotakin oikeaa asiaa, mutta kiireettömiin viesteihin vastaan ehkä muutamassa päivässä.

Olisi kiinnostava tietää miten nämä läheisriippuvaiset olisivat selvinneet joskus 80-luvulla, kun eivät voineet olla jatkuvasti pommittamassa läheisiään turhilla viesteillä.

Joo. Näiden viestittelyä ystävyyden mittarina pitävien ajattelussa vielä näkyy se, että heille ystäviä voi ilmeisesti kerrallaan olla joku 1-2, mikä varmaan osaltaan selittää sitä miksi ystävistä ollaan niin mustasukkaisia jos nämä tapaavat muita.

Mä lasken ystävikseni noin parikymmentä ihmistä, eli en edes voi mitenkään olla koko ajan heidän kaikkien kanssa yhteydessä yhtä tiiviisti. Olen muuttanut monta kertaa aikuisiälläni, ja mulla on esimerkiksi vanhassa kotikaupungissani ystäviä joiden kanssa en ole juurikaan muuten tekemisissä paitsi siellä käydessäni ja silloin kun he käyvät pääkaupungissa, missä nykyään asun. Tai sitten elämäntilanteiden muuttuessa, esim. vähän aikaa sitten yksi muutti Helsinkiin, ja nyt ollaan totta kai oltu melko tiiviistikin tekemisissä. Yhden kanssa käyn parin vuoden välein yhteisen reissun ulkomailla, muuten ei juuri nähdä eikä viestitelläkään.

Olisi ihan hirveä rumba jos pitäisi jokaiseen koko ajan olla yhteydessä ja elämäntilanteesta riippumatta jokaiseen yhtä paljon jotta kukaan ei loukkaannu.

Jos ei ole, niin minulla ei ole ystäviä. En ota keneenkään yhteyttä ilman todellista tarvetta. Olen erakkoluonne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vaikuttaa siltä että tässä yhteydenpitoasiassa on kaksi koulukuntaa, joista toiselle yhteydenpito on sitä ystävyyden ydintä ja ilman sitä ystävyys häviää. Toisille yhteydenpito ei ole ollenkaan tärkeää, vaan ystävyys on tietty tunne ja luottamus toista kohtaan, eikä se tunne vaadi erityistä kannattelua ja huoltamista pysyäkseen yllä.

Varmaan paras on jos yhteydenpidon tärkeyttä korostavat viihtyy keskenään ja me muut keskenään. Itse kuulun siis tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Mulle ei rehellisesti tule juuri koskaan edes mieleen että pitäisi joltakin kysyä viestillä mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin mullakin on ollut ystävä, joka olisi noita viestejä halunnut, ja jolla selvästi oli erilainen käsitys ystävyydestä kuin minulla. Se oli loppujen lopuksi vain todella painostavaa, kun hän laski milloin olen viimeksi soittanut ja kuinka monta kertaa hän on ollut aloitteellinen yhteyd

Voi ei, tosi raskaalta kuulostaa tuollainen kyttääminen. Minä poistun facesta jo vuosia sitten ja wa:kin on säädetty niin ettei näy viimeistä paikallaoloa eikä lukukuittauksia juuri siksi ettei tuollaista kyttäystä ja draamailua tulisi.

En kuitenkaan pidä sellaisiin ihmisiin yhteyttä jotka eivät pidä minuun, koska en välitä sellaisesta toiminnasta, oli mielestäni, tai sen toisen mielestä miten hyvä ystävyys tahansa. Mulle voi soittaa vaikka vuosien päästä, vastaan kyllä, mutta sellaiseen ystävyyteen en lähde, sillä minä pidän ystävinäni ihan muunlaisia ihmisiä.

Kerron tärkeimmät asiani vain tietyille, muiden kanssa puhun sitten köykäisiä, ja noihin muihin-kategoriaan pääsee ihan vain sillä etten koe ihmistä ystäväkseni.

minulla on useitakin kavereita jotka olivat ennen ystäviä, mutta yhteydenpidon hiipumisen vuoksi he eivät sellaisia enää ole. En ymmärr miksi tämä ketään närästää, kun tuskin se niitä minun kavereitanikaan närästää, ennemminkin päinvastoin, hehän saavat pitää yhteyttä niin harvoin tai usein kuin itse haluavat. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä että joku ei pidä heitä ystävänään, jos itse eivät halua pitää yhteyttä.

Joo, jokaisella on oikeus laittaa ystävilleen sellaiset kriteerit kuin itse haluaa. Se on sun itsesi päätettävissä jos et halua tai koe ystäväksi ihmistä joka ei pidä yhteyttä samalla tavalla kuin sinä. Mä itse koen, että mun sosiaaliselle elämälle ja ystäväpiirille on vain rikkaus, että siinä on enemmän ja vähemmän yhteydenpitoa arvostavia ja harrastavia, eli erilaisia ihmisiä. Yhteydenpidon määrää en siis pidä kriteerinä, mutta kyllä mullakin muut kriteerit on, mutta ne eivät kuulu ehkä tämän ketjun aiheeseen.

No siis ystäväni ei vastaa viesteihini eikä mitään muutakaan, toinen taas veti herneen ja on varmaan estänyt mut.

En tosiaan roiku ystävissä jos vievät enemmän kuin antavat.

Ei tajuta että meillä on tämä ainoa elämä jos sen tahtoo pilata siitä vain.

Tosiaa haluaisin ystäviä jotka jaksaa pitää jonkinlaista yhteyttä.

Itse kaipaan ystäviä, jotka jakaisivat arkea. Nähtäisiin viikoittain. Sellaisia vaan on harvassa

Olen ekstrovertti ja olen päättänyt jättää kaikki introverttikaverit /ystävät taakseni. Tästä lähtien haluan vain muiden ekstroverttien seuraa. Niiden, joita ei puhelut ja tapaamiset väsytä.

Heitä, jotka jaksavat ja jaksavat mennä ja tehdä asioita yhdessä. Minä koen sen hirveäksi, että muutama tunti minun seurassa tuntuu niin raskaalta, että sen jälkeen tarvitsee kuukauden tauon tai jopa vuoden. Olen mielummin silloin jopa yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Itse kaipaan ystäviä, jotka jakaisivat arkea. Nähtäisiin viikoittain. Sellaisia vaan on harvassa

Juuri niin. Suurin osa ei todellakaan halua mitään viikoittaista yhteydenottoa, valitettavasti. He käyttävät mielummin aikansa vaikka tiktokissa tai telkkua katsellen. Jopa tekstiviesti ärsyttää monia ja kymmenen minuutin puhelu viikossa on monelle aivan liian raskasta.

Minäkin haluaisin ihmisiä arkeni, koska en ole koulussa, eikä ole edes työkavereita, jolloin automaattisesti tapaa ja viettää aikaa muiden kanssa. Olen yksinäinen, suurin osa ihmisistä vaikuttaa, että haluavat nähdä kerran vuodessa. Se ei ole ystävyyttä minulla. Se on sitä, että tehdään minimi, ettei ihan kadota toisen elämästä.

Minulla on läheisempi suhde jopa lähikaupan kassaan. Puhun hänen kanssaan silloin paljon enemmän kuin jonkun muka ystävän, jota näen kerran kahdessa vuodessa. 

Ei ole ystävä. Tällainen ihminen ei ole tukenasi silloin kun olisi tarvetta eli ei voi olla YSTÄVÄ. hän voi olla kaveri tai tuttava.

On vähän hassua pitää ystävinään ihmisiä, joihin ei ole yhteydessä. En minä ainakaan tarkoita mitään hiton viestittelyä joka päivä vaan ihan oikeasti tuntuu hyvin ikävältä, jos ihminen ei vastaa niihin muutamaan viestiin vuodessakaan mitään. Se, että ihminen kaipaa toisten seuraa ja pitää sitä seuraa edes silloin tällöin tarjoavia ystävinään ja muuta porukkaa ei, ei ole mitenkään omituista tai tuomittavaa. Se on luonnollista.

Ystävyyttä kuuluu hoitaa ja siihen hoitamiseen kuuluu myös se, että pitää ystävään normaalisti yhteyttä. Jos ei pidä yhteyttä, niin on satunnainen tuttavuus ja ex-ystävä.

Ehkä osalla jostain äiti-ihmisistä tämä ero ei nyt tule oikein selville, kun sosiaalisia suhteita on joka sormelle ja lapset menevät pitkin poikin vuorokauden ympäri. Mutta kaikille muille ero on selvä, jopa minun tuntemilleni perheellisille naisille. Siis niille ystävilleni, jotka oikeasti kaipaavat minunkin seuraani ja ehdottavat näkemistä tai viestittelevät muuten. Kohtuullisesti, normaalisti, ei koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kaipaan ystäviä, jotka jakaisivat arkea. Nähtäisiin viikoittain. Sellaisia vaan on harvassa

Juuri niin. Suurin osa ei todellakaan halua mitään viikoittaista yhteydenottoa, valitettavasti. He käyttävät mielummin aikansa vaikka tiktokissa tai telkkua katsellen. Jopa tekstiviesti ärsyttää monia ja kymmenen minuutin puhelu viikossa on monelle aivan liian raskasta.

Minäkin haluaisin ihmisiä arkeni, koska en ole koulussa, eikä ole edes työkavereita, jolloin automaattisesti tapaa ja viettää aikaa muiden kanssa. Olen yksinäinen, suurin osa ihmisistä vaikuttaa, että haluavat nähdä kerran vuodessa. Se ei ole ystävyyttä minulla. Se on sitä, että tehdään minimi, ettei ihan kadota toisen elämästä.

Minulla on läheisempi suhde jopa lähikaupan kassaan. Puhun hänen kanssaan silloin paljon enemmän kuin jonkun muka ystävän, jota näen kerran kahdessa vuodessa. <

Mitä jos alkaisit etsiä jonkinlaista asumisyhteisöä tai kommuunia? Tuo on hankala tilanne, jos itsellä on paljon ylimääräistä aikaa ja vähän sosiaalisia kontakteja esim. työn kautta. Mutta yhteisasumisessa sosiaalinen puoli täyttyisi päivittäin. Ei haittaa jos et tunne entuudestaan ketään joka haluaisi samaa, vaan myös netistä löytyy erilaisia kimppakämppiä. Niiden myötä voi myös tutustua uusiin, sosiaalisempiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen ekstrovertti ja olen päättänyt jättää kaikki introverttikaverit /ystävät taakseni. Tästä lähtien haluan vain muiden ekstroverttien seuraa. Niiden, joita ei puhelut ja tapaamiset väsytä.

Heitä, jotka jaksavat ja jaksavat mennä ja tehdä asioita yhdessä. Minä koen sen hirveäksi, että muutama tunti minun seurassa tuntuu niin raskaalta, että sen jälkeen tarvitsee kuukauden tauon tai jopa vuoden. Olen mielummin silloin jopa yksin. 

Voi ei. Olen herkästi sosiaalisesta vuorovaikutuksesta kuormittuva introvertti, ja aina pelännyt että ekstroverttikaverini tulkitsevat minua noin. Itselleni kun kyse ei ole ollenkaan siitä että toisen seura olisi raskasta, vaan ennemmin kuormitus tulee siitä että tapaaminen on tavallaan niin antoisaa että se vaatii prosessointia. Keskityn toisen puheisiin, eläydyn ja asetun hänen asemaansa. Se voi jälkikäteen tuntua väsymyksenä. Silti itse keskustelua en jättäisi väliin mistään hinnasta. Enkä mä kyllä vuoden taukoa tarvitse kenenkään tapaamisen jälkeen.

Toisaalta voi se olla, että ekstrovertin ja introvertin on vaikea ymmärtää toisiaan. Olen mäkin välillä kokenut että ekstrovertti ei ole edes kiinnostunut olenko siinä minä vai joku muu. Hän on saattanut tavata jo monen ihmisen kanssa samana päivänä ja sekoittaa jo mitä on kertonut kenellekin. Hänelle koko tapaaminen on sellaista kevyttä merkityksettömyyttä. Kaikkein eniten on joskus loukannut kun ekstrovertti on kutsunut yllättäen meidän tapaamiseen jonkun mulle vieraan ihmisen, koska on niin kätevää hoitaa monta tapaamista samanaikaisesti.

Minun ystävyyssuhteeni ovat hiipuneet facebookin myötä. Itse en päivitä sinne juuri mitään. Ystävät päivittävät joka päivä ja heillä tuntuu olevan niin paljon tekemistä ja kavereita ja ihmisiä, juhlia, matkoja, harrastuksia yms. aivan mahdottomasti, että tunnen itseni ulkopuoliseksi. Siis sillä tavalla, että  minulla ei juuri ketään kavereita, eikä mitään ihmeellisiä harrastuksia, eikä rahaa matkustaa. Tuntuu, että kun näen kaikki kuulumiset ja kuvapäivitykset joka päivä somesta, niin ei minulla ole enää mitään syytä soittaa ja kysyä, että mitä kuuluu. Se tuntuisi vaan tyhmältä, kun minähän kerran tiedän jo kaiken. Sekin tuntuisi tyhmältä, että soittaisin ja kertoisin, että arvaa mitä minulle kuuluu, kun ei kuitenkaan kuulu mitään erityistä. Ja jos kuuluisikin, niin ei hän varmaan halua kuunnella, kun on niin paljon muuta tekemistä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää niin helvetisti takertua ystäviin? Heti märistään jos joku ei ota yhteyttä? Onko tuollainen itselle hyväksi että surraan jotain ystävää joka ei ota yhteyttä viikkokausiin? Minulle on aivan sama soittaako mulle kukaan päiväkausiin. Pärjään ilmankin sitä että jauhetaan paskaa puhelimessa pahimmillaan tunnin. Olen tyytyväinen kun saan olla rauhassa. 

Vaihdat päiväkaudet kuukausiksi ja viikkokaudet vuosiksi, niin ymmärrät mistä on kyse.  Mä ainakin kaipaan mun ystäviä  ja tulen surulliseksi kun tajuan etten itse ole yhtä kaivattu. 

Kuka tahansa pärjää ilman jaarittelua, mutta hyvät ystävät tuo paljon iloa elämään. Ei tarvitse olla sitä iän ikuista pärjäämistä.

Olen mies ja yhteydenpito muutamiin ns. ystäviin on katkennut seuraavasti syistä.

- Tapaamiseen liittyy jonkunasteista pottuilua, jos tavataan isommalla porukalla ja aina pitää mennä johonkin pubiin/räkälään, jossa aika usein järjestää kanttapeikkojen kanssa jotain konfliktia.

- Kutsuu kylään, mutta ei puhu mitään, koska F1 aika-ajot. Mielestäni kuin maalin kuivumista katsoisi.

- Menen kylään, mutta laittaa tv.n huutamaan ja se siitä. Ja välillä vastaa puhelimeen ja puhelee muiden kavereiden kanssa jopa puoli tuntia.

- Menen kylään ja alkaa muistella naista, jonka vein häneltä. Itse erosi ensin "mokomasta nipottajasta" 

(joka ei jaksanut katsella juopottelua) ja sitten minä  tapasin baarissa ja kävi kuten kävi. Pahalla tuulella ja kun menee vessaan, niin häivyn lopullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa vaikuttaa siltä että tässä yhteydenpitoasiassa on kaksi koulukuntaa, joista toiselle yhteydenpito on sitä ystävyyden ydintä ja ilman sitä ystävyys häviää. Toisille yhteydenpito ei ole ollenkaan tärkeää, vaan ystävyys on tietty tunne ja luottamus toista kohtaan, eikä se tunne vaadi erityistä kannattelua ja huoltamista pysyäkseen yllä.

Varmaan paras on jos yhteydenpidon tärkeyttä korostavat viihtyy keskenään ja me muut keskenään. Itse kuulun siis tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Mulle ei rehellisesti tule juuri koskaan edes mieleen että pitäisi joltakin kysyä viestillä mitä hänelle kuuluu. Kuitenkin mullakin on ollut ystävä, joka olisi noita viestejä halunnut, ja jolla selvästi oli erilainen käsitys ystävyydestä kuin minulla. Se oli loppujen lopuksi vain todella painostavaa, kun hän laski milloin olen viimeksi soittanut ja kui

Ei, vaan pidämme yhteyttä sillä tavoin kuin se molemmille sopii, se on ihan hyvää kaveruutta, ystävien kanssa olen oikeasti läheinen. Kaverit on kavereita ja hyvä niin. Ystävät ovat ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tämmöinen huono ystävä. Omassa elämässä on niin paljon kuormittavia tekijöitä, että resurssit eivät enää riitä laajan ystäväverkoston ylläpitoon. Nyt juuri on tuntunut parhaalta pitää yhteyttä ystäviin, joilla on myös ongelmia ja vaikeuksia. Yksi ystävä kovasti haluaisi pitää yhteyttä, mutta tuntuu että meiltä puuttuu nykyään täysin kosketuspinta toistemme elämään. En halua kuormittaa häntä painavilla ongelmillani, ja sitten on vaivaannuttavan hiljaista. Ehkä kun elämä tästä helpottuu, olen parempi ystävä. Syyllinen olo on kyllä tästä(kin). 

Kannattaa sanoa jos joku ystävä kyselee minne hävisit. Yleensä ihmiset ymmärtävän kun heille kertoo ihan suoraan. Oma exystäväni, nykyinen kaveri feidasi minut kun lapsellensa tuli ongelmia teininä. Ilmeisesti häntä hävetti, kun oli lastaan niin kehunut silloin kun minun lapsellani oli vaikea te

Teidän ystävyytenne alun perinkin perustui kummalliselle kilpailulle, jos kerran lasten ongelmat eivät teitä lähennä, vaan etäännyttävät. Eli ette olleet ystävät, vaan kilpakumppanit.