"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista, että niin moni aloittaa sanomalla "Minä olen juuri tuollainen ystävä..." 

Jäin pohtimaan, pitävätkö he itse siis itseään niiden ystävinä, joihin eivät kovinkaan usein pidä yhteyttä.

Et taida olla kovinkaan terävä. Tietenkin he pitävät itseään toisen ystävänä jos käyttävät termiä ystävä. 

Olen ajottain ollut tällänen ihminen. Olen kiitollinen että ystäväni kuitenkaan eivät luovuttaneet.

Elämään mahtuu kaikenlaista. Jotkun saavat vaikeampia elämäntilanteita osakseen.

Oikeita ystäviä ovat he jotka näkevät ja ymmärtävät. 

"Nyt tuli sellainen torttu että oksat pois. Ystävien kanssa ei tarvitse olla draamaa, koska hyvä ystävä tuntee ja tietää mikä sinulle on tärkeää ja antaa niissä asioissa sinulle tilaa. Mistä sinä päättelet että miehet eivät jaa iloja ja suruja? Me jaamme mielellään iloja kun suruja, mutta TARVITTAESSA jaetaan myös surut. Me ei kuormiteta ystävyyttä sellaisilla negatiivisilla asioilla jotka eivät ole välttämättömyyksiä. "

Olen samaa mieltä, itselläni on ystävinä niin miehiä kuin naisia. Miehet käsittelevät negoja hieman eri tavalla, yleensä asia kerrotaan ja jos siitä on jotain sanottavaa, sanotaan, mutta ei jäädä vatkomaan asiaa loppuillaksi.

Draamailla ja olla pikkumaisia osaavat molemmat, ei siinä mitään. Tai tehdä ohareita tai olla välinpitämättömiä. Mutta olen siitäkin monen kanssa samaa mieltä, että aika ahdistavaa on se, että ystävyyteen pitäisi sitoutua samalla tavalla kuin parisuhteeseen, eli suunnilleen kaikessa mitä tekee, ottaa huomioon se ystävä, onko sille nyt järjestetty tarpeeksi aikaa, onko kuunneltu oikealla tavalla, ei kai ole vietetty liikaa aikaa muiden kanssa, onko kutsuttu kotiin tarpeeksi jne jne jne.

Olen ihminen, johon monet ottavat yhteyttä ja vastaan kyllä aina edes jotain, mutta oikeasti en voi alkaa jokaisen kanssa treffejä sopimaan silloin kun he sitä haluavat. Sitten kyllä kaivan aikaa, jos joku kertoo, että nyt oikeasti tarvitsee apua tms. mutta ihan vaan näihin "olisi kiva nähdä" en aina osallistu. En lisäksi oikein jaksa pitää mitään listaa, että tuolle olen vastannut nyt näin monta kertaa ei, nyt on hänen vuoronsa ja otan yhteyttä, vaikka yritän kyllä. Mutta en voi taata olevani puolueeton ja varmasti ottavani aina yhteyttä häneen, joka nyt olisi seuraavana listalla.

Pisimpään myös itselläni on kestänyt ystävyyssuhteet, joissa kummallakaan ei ole mitään kalenteria tai laskutikkua, kuka on ottanut yhteyttä ja kuinka monta kertaa tapaaminen on onnistunut. Päinvastoin, on nimenomaan sovittu, että aina kun tulee fiilis tai hetki, että otanpa yhteyttä, se tehdään ja jos toinen ei vastaa/pääse tapaamaan, ei sitä jäädä kelailemaan, vaan yritetään uusiksi. Jotkut ottavat aina yhteyttä minuun ja joihinkin päin olen minä aktiivisempi. Ihan johtuu yleensä käytännön syistäkin nämä: kyllä minä lapseton ymmärrän, että lapsellinen ystäväni on kiireisempi.

paamisista, toinen väsyy.

Toinen juttu on se, että on ne vieraatkin erilaisia. Aikanaan itse sairastuin ja eräs silloinen ystäväni loukkaantui kun en kutsunut häntä koskaan kylään. Viimeinen niitti hänelle oli kuulemma se, että olin kuitenkin kutsunut erään toisen ystävän luokseni. No, sitä hän ei ottanut lainkaan huomioon, että tämä toinen ystävä itse ehdotti että voisi tulla siivoamaan ja tekemään mulle ruokaa pakkaseen, käytti mua autolla asioilla ja toi tarjottavia mukanaan. Loukkaantuja-ystävä taas odotti että hänet kutsutaan, oli toisesta kaupungista ja hänet kutsuttuaan piti aina ostaa ja kokata ruuat, keksiä ohjelmaa, pedata sänky, kuunnella kuorsausta pienessä asunnossa, valmistaa aamiaiset, olla hiljaa kun hän puhui omia puheluitaan, kuunnella hänen moitteitaan asuntoni siisteystasosta ja vielä lopuksi saattaa bussipysäkille ja pyykätä hänen käyttämät pyyhkeet ja lakanat. Itse hän ei ymmärtänyt lainkaan miksi tuo toinen ystävä oli tervetullut silloinkin kun olin sairaana mutta hän ei.

Näinhän se on. Itsekään en jaksa tiettyjä kavereita, vaikka toisia näen mielelläni. Mutta että tuollainen tilanne tulisi yhtäkkiä, että rakas ystävä muuttuu niin vaikeaksi että hänet pitää kertomatta syytä hivuttaa pois? Sitä en ymmärrä. 

Omalla kohdallani asiat on balanssissa niin että ne kaverit joita en usein jaksa, ollaan tekemisissäkin harvemmin, ja otan kyllä heihinkin yhteyttä jos heistä ei kuulu mitään aikoihin.

Minulla on ollut pari kaveria, jotka aina voivottelevat että olis niin kiva nähdä ja mainitsevat justiin tuosta, että ovat huonoja pitämään yhteyttä.

Koitin ennen ajatella tuota positiivisesti niin, että no mä en ole huono pitämään yhteyttä niin voin hoitaa sen puolen. Sitten välähti joku lamppu, että ei ole mitään syytä tuollaista tehdä. Haluan ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta, eikä aina sitä että aloite tulee minulta ja minä järjestän tälle toiselle ohjelmaa. Lisäksi jos kaverilla on pokkaa sanoa, että mä oon niin huono pitämään yhteyttä,niin on jo huomannut että teidän kaveruus toimii niin, ettei hänen tarvitse nähdä vaivaa.

Jos kaverinsa haluaa pitää, niin kyllä sitä yhteyttä täytyy itsekin ottaa. Olen lopettanut nuo tuollaisten kavereiden hyysäämiset, yhdestä ei ole kuulunut kohta vuoteen pihaustakaan ja yksi kyseli sitten että miten musta ei kuulu mitään...

Tuolla, joka mietti, että miten muka voi kaksi samanlaista lapsiperhettä olla erilaisia: no jos ei tuon vertaa ymmärrä, siis sitä, että vaikka perheet näyttävät ulospäin samalta, mutta kodin seinien sisällä voivat olla hyvinkin erilaisia, niin ei varmaan ole ihan helppoa ystäväkään olla.

Esim. meillä oli yhdessä vaiheessa suomeksi sanottuna niin kamala kaaos, että jos olisin jonkun halunnut kotiin kutsua, olisi pitänyt siivota viikko eikä olisi riittänytkään. Kerroin kyllä sivulauseissa ystäville, että nyt on aika haastavat ajat (avaamatta nyt tässä sen enempää) ja osa ymmärsi, toisilta tuli juuri tätä vastavuoroisuutta ja sitä, että ystävyys ei ole oikeaa, jos en koskaan kutsu kotiini.

Yritin kyllä nähdä ystäviä sitten kodin ulkopuolella, mutta aina ei tosiaankaan onnistu sekään, että lähtee jonnekin kahvittelemaan ilman lapsia. Kas kun kahvila ei sijaitse meidän alakerrassa, niin matkoineen siihen reissuun olisi mennyt 2-4 t vähintään.  Miehellä reissutyö, omat vanhemmat kaukana ja appivanhemmat jo sairastelee. Kaikilla oikeasti ei ole mitään tukiverkkoja. Tietysti lapseton ihminen ei toisaalta halunnut tavata paikoissa, jonne voin ottaa lapset mukaan, eli mäkkärit ja hoplopit. Niin se ystävyys sitten hiipui.

Olen laittanut muutaman ystävän kanssa välit poikki. Toinen oli sellainen, että kelpasin vain silloin, kun muita kavereita ei ollut saatavilla/oli riitaa miehen kanssa tms. Koetin kyllä ehdottaa tapaamista ja tekemistä, koskaan ei sopinut. Meni sitten kuitenkin ns. parempien ystäviensä kanssa. Tuntuihan se katkeralta, kun olin luullut, että meillä on syvempi ystävyys ja hänelle olinkin samantekevä. Toisen kanssa päättyi luottamuspulaan. Olin kertonut omia asioitani hänelle ja kuulinkin juttuja, joita hän oli kertonut eteenpäin. Tämä "ystäväkin" sai mennä. En ole kaivannut kumpaakaan. Olen mieluummin vaikka yksin kuin tuollaisten kaksinaamaisten ihmisten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nepsypiirteinen, ja minun ystävyyteni ei lakkaa yhteydenpitämättömyyteen. Minun kanssani voi olla pitämättä yhteyttä vaikka vuosia, ja seuraavalla kerralla jatketaan tasan siitä mihin jäätiin.

Eli otat itse aina ystäviisi yhteyttä, eivätkä he koskaan sinuun, ei vaikka menisi vuosia? Ehkä se on sitten nepsypiirteisyyttä että on itse ainoa yhteydenpitäjä, eikä ystävistä kuulu koskaan mitään.

Välillä se olen minä joka ei pidä muihin yhteyttä, välillä minuun ollaan pitämättä yhteyttä. Pisimmät radiohiljaisuudet ovat olleet parikin vuotta, jolloin ei ole vaihdettu edes WhatsApp-viestejä. Juuri tälläkin hetkellä olen nähnyt paikallisia harrastuskavereita viimeksi kesällä, ja läheisimpiä, puoli elämää mukana kulkeneita ystäviä n. 2 vuotta sitten.

Mutta ylipäätään h

Pointti olikin siinä että teistähän kuuluu toisillenne, eli pidätte yhteyttä. En minäkään näe parasta ystävääni kuin kerran vuodessa, mutta tekemisissä ollaan muuten.

Vierailija kirjoitti:

Olen ajottain ollut tällänen ihminen. Olen kiitollinen että ystäväni kuitenkaan eivät luovuttaneet.

Elämään mahtuu kaikenlaista. Jotkun saavat vaikeampia elämäntilanteita osakseen.

Oikeita ystäviä ovat he jotka näkevät ja ymmärtävät. 

Mutta somesi ei laulakaan jokaviikonloppuisia ystävätapaamisia samalla kun jollekin ystävälle vastaat aina että nyt ei kerkeä, eikä varmaan koko vuonna. Siinä se ero.

Kymmenittäin ihmisiä, joiden kanssa olen yhteydessä silloin tällöin, soitellaan ja keskustellaan niitä näitä. Jos näitä ihmisiä pitäisi säännöllisesti tavata ihan kasvokkain, niin oman perheen elämästä puuttuisi melkoinen osa.

Vierailija kirjoitti:

"Nyt tuli sellainen torttu että oksat pois. Ystävien kanssa ei tarvitse olla draamaa, koska hyvä ystävä tuntee ja tietää mikä sinulle on tärkeää ja antaa niissä asioissa sinulle tilaa. Mistä sinä päättelet että miehet eivät jaa iloja ja suruja? Me jaamme mielellään iloja kun suruja, mutta TARVITTAESSA jaetaan myös surut. Me ei kuormiteta ystävyyttä sellaisilla negatiivisilla asioilla jotka eivät ole välttämättömyyksiä. "

Olen samaa mieltä, itselläni on ystävinä niin miehiä kuin naisia. Miehet käsittelevät negoja hieman eri tavalla, yleensä asia kerrotaan ja jos siitä on jotain sanottavaa, sanotaan, mutta ei jäädä vatkomaan asiaa loppuillaksi.

Draamailla ja olla pikkumaisia osaavat molemmat, ei siinä mitään. Tai tehdä ohareita tai olla välinpitämättömiä. Mutta olen siitäkin monen kanssa samaa mieltä, että aika ahdistavaa on se, että ystävyyteen pitäisi sitoutua samalla tavalla kuin parisuhteeseen, el

Ei siinä kyllä laskutikkua tarvitse kun ystävällä ei ole aikaa vastata puheluun, soittaa itse, vastata viestiin, lähettää sellaista itse, saati nähdä enää koskaan. Kyllä tuollainen kertoo ihan vain siitä että ystävä ei enää halua olla ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Kymmenittäin ihmisiä, joiden kanssa olen yhteydessä silloin tällöin, soitellaan ja keskustellaan niitä näitä. Jos näitä ihmisiä pitäisi säännöllisesti tavata ihan kasvokkain, niin oman perheen elämästä puuttuisi melkoinen osa.

 

Sama. Sen sijaan minulle ystävät eivät ole joitain ihmisiä vain, vaan lähinnä perheenjäseneen verrattavia.

Minä olin se ainainen yhteydenpitäjä. Lopulta sanoin, että ensi kerralla saat sinä soittaa... Eipä ole soittoa kuulunut, enkä ole soittanut itse, joten se siitä. Oli aikoinaan paras ystäväni, joka sitten päätti hylätä ystävyytemme, en tiedä miksi. No, omapa on häviönsä! 

Paras ystäväni kolmenkymmenen vuoden ajalta on tällainen. Aina poikkeuksetta minä olen ottanut yhteyttä. Vuosi sitten tyttäreni oli kuolla onnettomuudessa. Hoidin häntä usean kuukauden ajan ja soitin heti ystävällenikin ja juteltiin tapahtuneesta. Koko tämän vuoden olen ollut kuormittunut aikalailla, enkä ole jaksanut itse ottaa yhteyttä. No, eipä ole ystävänikään. En oikeasti olisi uskonut että hän jättää minut tällaiseen tilanteeseen yksin. Olen pettynyt ja tehnyt omalta osaltani surutyötä asian vuoksi. Minulle hän ei ole enää ystävä. Tämän vuoden aikana minulle on selvinnyt ketkä ovat minun oikeita ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ajottain ollut tällänen ihminen. Olen kiitollinen että ystäväni kuitenkaan eivät luovuttaneet.

Elämään mahtuu kaikenlaista. Jotkun saavat vaikeampia elämäntilanteita osakseen.

Oikeita ystäviä ovat he jotka näkevät ja ymmärtävät. 

Mutta somesi ei laulakaan jokaviikonloppuisia ystävätapaamisia samalla kun jollekin ystävälle vastaat aina että nyt ei kerkeä, eikä varmaan koko vuonna. Siinä se ero.

Tää on kyllä jotain, mitä en ollenkaan ymmärrä. Kun ehdotan jotain tekemistä jollekin ystävälle, syy, miksi se ei onnistu, on yleensä juuri se, että hän on sopinut jonkun muun kanssa tekevänsä jotain. Jonkun muun ystävän tai perheensä tai mitä nyt muuta voi olla.

En minä näe, miksi siitä pitäisi suuttua tai loukkaantua. Nyt ei meidän aikataulut osu yhteen, joku muu ystävä voi olla enemmän kiinnostunut siitä, mitä tekevät, hän pitää yhteyttä enemmän joihinkin muihin, jne. Ja tosiaan, varmaan me emme ole niin läheiset kuin hän on jonkun muun kanssa, jos he kerran tapaavatkin useammin. Mutta eihän me missään parisuhteessa ollakaan, jossa on sovittu, että ei tapailla muita!

Mä voin myöntää myös, että ystävän passiivisuus nykyään ärsyttää. Mikään ei meinaa oikein onnistua ja viime hetkeen asti venyttää tapaamisia tyyliin katsellaan sitten lähempänä ja vielä samana päivänä arpoo, että olisiko nyt tulossa vai ei.

Mutta ei se mikään syy ole ystävyyttä lopettaa mulle, kun aina tavatessa kuitenkin on tosi ihanaa ja hauskaa. Hänellä on nyt vain kai joku kausi kun ei oikein jaksa mitään. Lisäksi ajattelen, että joskus ihmisillä on kausia, että muiden seura, vaikka työkaverien tms. onkin ihan tervetullutta, sillä vanhoissa ystävyyksissä myös helposti ajaudutaan vanhoihin rooleihin ja mennään samalla kaavalla, vaikka nyt voisi erilailla piristää joku ihan muu. Siksi en suutu, jos hän ei nyt just jaksa mun kanssa tavata, mutta menee muiden kanssa jonnekin.

Ehkä tässä on sekin, että onhan mullakin ystäviä, joita tapaan, enkä kysele välttämättä häntä mukaan tms.

Vierailija kirjoitti:

Ystävä on sellanen jonka seurassa tuntuu ettei mitään eroa ole ollutkaan vaikka ei olisi pariin vuoteen nähnyt tai kuulunut. On vain helppo olla.

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma ja ymmärrän että joillakin täysin mahdollista. Itse en vaan pysty samaistumaan tähän ja mulla ei ole ketään ystävää jota en olisi nähnyt pariin vuoteen, saati sitten pitänyt yhteyttä. Henkinen yhteys jotenkin katoaa jos ei pidä yhteyttä useammin tai en osaa kokea heitä itselleni niin tärkeäksi ystäväksi.

Tuttavavia voi hyvin tavata parin vuoden välein ja voi olla yhdessä tosi hauskaa ja arvostan niitäkin ihmissuhteita, mutta ystävyys on mulle erilaista. Mutta ihmiset kokee nämä niin eri tavalla. 

Minä heivasin kaikki "ystävät" jotka kyllä jaksoivat selittää ja jauhaa kaiken mahdollisen omasta elämästään ja minun asiat eivät kiinnostaneet ollenkaan. Ja olin myös aina se jonka olisi pitänyt soitella porukka kasaan ja viestitellä kaikkien välillä asioita. Nyt on helpompi olla enkä kaipaa ketään vaikeaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin se ainainen yhteydenpitäjä. Lopulta sanoin, että ensi kerralla saat sinä soittaa... Eipä ole soittoa kuulunut, enkä ole soittanut itse, joten se siitä. Oli aikoinaan paras ystäväni, joka sitten päätti hylätä ystävyytemme, en tiedä miksi. No, omapa on häviönsä! 

Jotkut on passiivisempia eikä niillä ole sosiaalisia taitoja. Ei kannata olla kenenkään viihdettä niiden ehdoilla.

Olen huomannut että jopa 30+ vuoden ystävyys katoaa kun löytyy uusi vitunaukko.