"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Koska miehet ja naiset OVAT erilaisia,  kuten myös se mitä he haetaan ystävyyssuhteilta. Naiset yleensä luovat syvempiä ystävyyssuhteita koska me haluamme luoda yhteyden toiseen jakamalla ilot ja surut toistemme kanssa. Me yleensä tarvitsemme sekä vaadimme molemminpuolista ystävyyssuhteiden yllpitoa kun taas miehille riittää että tavataan vaikka lätkän/oluen merkeissä kerta vuoteen ja kaikki ovat tyytyväisiä. Miehille ei ole niin tärkeä luoda lujia tunteisiin perustuviq ystävyyssuhteita. Eihän minullakaan naisena ole mitään draamaa niiden kanssa joihin mulla ei ole tunnepitoista ystävyyttä. Mutta ne joita pidän läheisinä ystävinä niin kyllä heidän kohdalla pitkä radiohiljaisuus ilman pätevää syytä (kuten kiireellinen elämä, masennus tai lapset) pistää ärsyttämään. En vaadi että pitää kuukausittain ottaa yhteyttä, mutta jotain vastavuoroisuutta edes 1-3 vuodessa olisi kiva. Ja että viesteihin välillä vastattaisiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

No ei sun mies pääsis niiden kavereidensa kanssa kaljalle jos ne ei jaksais vastata ees viestiin missä sun mies kysyy niitä kaljalle, tai jos se kaveri suostuis mut aina peruis viime tingassa. Ei sun miehellä sitten oiskaan niitä lepposia kavereita joita nähdä. Tajuatko nyt mistä tässä ketjussa on puhuttu?

Itse olen nepsypiirteinen, ja minun ystävyyteni ei lakkaa yhteydenpitämättömyyteen. Minun kanssani voi olla pitämättä yhteyttä vaikka vuosia, ja seuraavalla kerralla jatketaan tasan siitä mihin jäätiin.

Riippuu siitä, että minkälainen ystävän luonne on ja muutkin positiiviset piirteet. Mulle sopii esim. pari kertaa kk:ssa, kun itsellä niin paljon tekemistä. Hyvää ystävää voi tavata jopa pari kertaa vuodessa. Hyvä ystävä ymmärtää, ettei ole pakko soitella ja tavata viikottain tai monta kertaa viikossa. Monella on työt ja työpäivän jälkeen on väsynyt ja haluaa nollata ajatukset viettää ihan omaa aikaa. Toki ystävät tärkeitä, mutta mikä kenellekin sopii? On vaikea sovittaa kaikkea yksi yhteen aina, että mikä sopii itselle ja sen mukamas pitäisi sopia myös toiselle? Minusta pitäisi ennemmin tavata ystäviä silloin, kun se itsestä tuntuu mukavalta ja toki myös ystävästä. Ei voi soittaa vain toisen vuoksi ja tavata vain toisen vuoksi? Millainen ystävä sellainen olisi, jos pakotan hänet tapaamaan minua tietyn välein? Päivä kerrallaan on minun mielestäni oikea tapa, kun siltä tuntuu ja on mukava tavata. Ja molemmat nauttivat tapaamisesta. 

Usein on helppo vaatia samaa mitä itse tuo pöytään. Vielä helpompaa on unohtaa ne muut asiat mitä muut tuovat samalle pöydälle. Helpoin on syytellä muita. Vaikeinta, nykypäivänä miltei mahdotonta, on kyseenalaistaa omaa toimintaa ja antaa enemmän kuin saa. Tällä foorumilla on hämmästyttävän paljon itsekkäitä ihmisiä joille pyyteettömyys on aivan vieras käsite.

Jos haluatte että elämänne on täynnä huonoja ihmissuhteita, niin jatkakaa valitsemallanne linjalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Koska miehet ja naiset OVAT erilaisia,  kuten myös se mitä he haetaan ystävyyssuhteilta. Naiset yleensä luovat syvempiä ystävyyssuhteita koska me haluamme luoda yhteyden toiseen jakamalla ilot ja surut toistemme kanssa. Me yleensä tarvitsemme sekä vaadimme molemminpuolista ystävyyssuhteiden yllpitoa kun taas miehille riittää että tavataan vaikka lätkän/oluen merkeiss

Nyt tuli sellainen torttu että oksat pois. Ystävien kanssa ei tarvitse olla draamaa, koska hyvä ystävä tuntee ja tietää mikä sinulle on tärkeää ja antaa niissä asioissa sinulle tilaa. Mistä sinä päättelet että miehet eivät jaa iloja ja suruja? Me jaamme mielellään iloja kun suruja, mutta TARVITTAESSA jaetaan myös surut. Me ei kuormiteta ystävyyttä sellaisilla negatiivisilla asioilla jotka eivät ole välttämättömyyksiä. 

Lopuksi suosittelen sisäistämään tämän lauseen: sukupuolten sisällä on enemmän vaihtelua kuin sukupuolten välillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Koska miehet ja naiset OVAT erilaisia,  kuten myös se mitä he haetaan ystävyyssuhteilta. Naiset yleensä luovat syvempiä ystävyyssuhteita koska me haluamme luoda yhteyden toiseen jakamalla ilot ja surut toistemme kanssa. Me yleensä tarvitsemme sekä vaadimme molemminpuolista ystävyyssuhteiden yllpitoa kun taas miehille riittää että tavataan vaikka lätkän/oluen merkeiss

Nainen jonka on vaikea puhua tunteistaan on huono nainen ja huono ystävä?

On se huono. Ei vaadi päivästä kovin montaakaan minuuttia kirjoittaa viesti tahi soittaa. Mutta MT-ongelmien maailmassa, kukapa tietää. Panosta voimavarasi sellaisiin ystäviin, jotka ovat pyyteettömiä ja huomaavaisia. On muuten harvassa 2024. Muuten kannattaa totutella olemaan yksin. Ei millään pahalla. Terv. kokemusta on.

Käytättekö rakastajattaren kanssa kondomia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen haluaa oikeasti olla toisen ystävä, niin sitten hän on ihan itsekin kohtuullisessa määrin yhteydessä. Kaikki tekosyyt ovat vain juuri niitä tekosyitä. 

Itse olen tämän huomannut, kun olen lapseton ja suurimmalla osalla kavereista on lapsia. Osa entisistä kavereista väitti alkuun, että lapsistaan johtuen eivät vain viitsi jopa vuoteen yhteydessä eivätkä vastanneet mitään, jos joskus viestiä laitoin ja kysyin vaikka, mentäisiinkö johonkin kahville. Tyhmänä ja nuorena alkuun uskoin.

Sitten vain tajusin, että kyllähän ne muut lapsiperheelliset ihan hyvin pystyivät olemaan edelleenkin minulle ystäviä. Ja pystyivät nämä "ei millään ehdi" -tyypitkin toisiaan tapaamaan edelleen ihan hyvin. Jotkut vain kutsuu kotiinsakin myös lapsettomia ihmisiä, toisille taas se ei käy. Nämä toiset eivät ole ystäviä, vaikka muuta väittäisivät.

 

Kyllä minun tulkintani on ihan oikea, vaikka yritätkin sitä mitätöidä. Mikä muka tekisi kahdesta lapsiperheestä, joilla on sama määrä lapsia ja kummassakin vanhemmat kokopäivätöissä samalla tavalla, ei erityislapsia, ei muutakaan isoa eroa, niin erilaisia, että toiseen voidaan kutsua kylään joustavasti lapsettomiakin ja toiseen ei? Aivan: Kyse on priorisoinnista, siitä ketä kyseinen lapsiperhe oikeasti haluaa pitää elämässään ja ketä ei.

Jos minä tämän selvästi pystyn näkemään, niin miksi jatkaisin sen tekosyitä latelevan lapsiperheellisen kanssa teeskentelyä, että hän on ystäväni, kun oikeasti minulla on lapsiperheellisiä ystäviä, jotka kohtelevat minua ystävänään? Ei sellaiselle ole mitään syytä. Voi olla, että se perheenäiti ei halua itse myöntää itselleen kohtelevansa minua ihan eri tavalla kuin ystävää kuuluisi kohdella, mutta ei ole minun tehtäväni alistua huonolle kohtelulle, jotta hänelle ei tulisi paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Usein on helppo vaatia samaa mitä itse tuo pöytään. Vielä helpompaa on unohtaa ne muut asiat mitä muut tuovat samalle pöydälle. Helpoin on syytellä muita. Vaikeinta, nykypäivänä miltei mahdotonta, on kyseenalaistaa omaa toimintaa ja antaa enemmän kuin saa. Tällä foorumilla on hämmästyttävän paljon itsekkäitä ihmisiä joille pyyteettömyys on aivan vieras käsite.

Jos haluatte että elämänne on täynnä huonoja ihmissuhteita, niin jatkakaa valitsemallanne linjalla.

 

 

Tämä. Itselleni ystävyys on aina ollut pyyteetöntä. Jos pidän ihmisestä, pidän hänestä aidosti enkä vain siinä tapauksessa että hän palvelee ja hyödyttää minua haluamallani tavalla. Kirjoituksestasi tuli mieleen ystäväni, ilmeisesti entinen, joka monta kertaa loukkaantui kun en ollut johonkin tiettyyn määräaikaan mennessä ottanut yhteyttä (hän oli siis kehittänyt tuon määräajan mielessään, enkä ollut siitä tietoinen), loukkaantui jos olin ollut tekemisissä jonkun muun kanssa hänen sijastaan, yritti määrätä minut noudattamaan viestittelytahtia joka hänelle itselleen oli luonteva mutta minulle ei jne.

Ystävyyteni ei siis riittänyt hänelle. Sille ei voi mitään, ja toivon että hän löytää ystäviä jotka täyttävät hänen vaatimuksensa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nepsypiirteinen, ja minun ystävyyteni ei lakkaa yhteydenpitämättömyyteen. Minun kanssani voi olla pitämättä yhteyttä vaikka vuosia, ja seuraavalla kerralla jatketaan tasan siitä mihin jäätiin.

Eli otat itse aina ystäviisi yhteyttä, eivätkä he koskaan sinuun, ei vaikka menisi vuosia? Ehkä se on sitten nepsypiirteisyyttä että on itse ainoa yhteydenpitäjä, eikä ystävistä kuulu koskaan mitään.

Ystävyys ja tuttavuus on niin eri asia. Minulle kävi niin, että eräs työkaveri alkoi kuvitella minun olevan suunnilleen hänen paras ystävänsä vain koska olin ystävällinen ja kuuntelin häntä. 

Ruokatauolle, ulkoilupäiville, mihin tahansa hän tahtoi kulkea kylki kyljessä. Ensin hienotunteisesti, sitten suoremmin sanoin kieltäydyin ja sanoin meneväni mieluiten yksin (itseasiassa pidin monesta muusta huomattavasti enemmän kuin hänestä). Aloin suorastaan vältellä tätä ihmistä, jolloin hän loukkaantui ja kysyi, vihaanko häntä. En vihaa. Mutta en tunne ystävyyttäkään. 

Kun jouduin muuttamaan muualle ja vaihdoin työpaikkaa, tämä sama henkilö alkoi soitella minulle tuon tuosta kunnes lopulta räjähdin täysin. -Älä enää soita mulle!  Hän: - Ai sä et enää ookaan mun ystävä! 

Näin. Ihan totta, eivätkö kaikki erota, mikä on tuttavuutta, mikä ystävyyttä?

Sana "ystävä" merkitsee eri asioita eri ihmisille.

Minä kutsun ystäväksi vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua mistä vaan, johon luotan ja jonka kanssa keskustellaan muustakin kuin muiden huonoista ominaisuuksista. Muut ovat kavereita tai etäisiä tuttavia. Joillekin ystävä on taas kuka tahansa ihminen, jonka kanssa viestii pikaviestisovelluksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen haluaa oikeasti olla toisen ystävä, niin sitten hän on ihan itsekin kohtuullisessa määrin yhteydessä. Kaikki tekosyyt ovat vain juuri niitä tekosyitä. 

Itse olen tämän huomannut, kun olen lapseton ja suurimmalla osalla kavereista on lapsia. Osa entisistä kavereista väitti alkuun, että lapsistaan johtuen eivät vain viitsi jopa vuoteen yhteydessä eivätkä vastanneet mitään, jos joskus viestiä laitoin ja kysyin vaikka, mentäisiinkö johonkin kahville. Tyhmänä ja nuorena alkuun uskoin.

Sitten vain tajusin, että kyllähän ne muut lapsiperheelliset ihan hyvin pystyivät olemaan edelleenkin minulle ystäviä. Ja pystyivät nämä "ei millään ehdi" -tyypitkin toisiaan tapaamaan edelleen ihan hyvin. Jotkut vain kutsuu kotiinsakin myös lapsettomia ihmisiä, toisille taas se ei käy. Nämä toiset eivät ole ystäviä, vaikka mu

Kyllä minun tulkintani on ihan oikea, vaikka yritätkin sitä mitätöidä. Mikä muka tekisi kahdesta lapsiperheestä, joilla on sama määrä lapsia ja kummassakin vanhemmat kokopäivätöissä samalla tavalla, ei erityislapsia, ei muutakaan isoa eroa, niin erilaisia, että toiseen voidaan kutsua kylään joustavasti lapsettomiakin ja toiseen ei? Aivan: Kyse on priorisoinnista, siitä ketä kyseinen lapsiperhe oikeasti haluaa pitää elämässään ja ketä ei.

Jos minä tämän selvästi pystyn näkemään, niin miksi jatkaisin sen tekosyitä latelevan lapsiperheellisen kanssa teeskentelyä, että hän on ystäväni, kun oikeasti minulla on lapsiperheellisiä ystäviä, jotka kohtelevat minua ystävänään? Ei sellaiselle ole mitään syytä. Voi olla, että se perheenäiti ei halua itse myöntää itselleen kohtelevansa minua ihan eri tavalla kuin ystävää kuuluisi kohdella, mutta ei ole minun tehtäväni alistua huonolle kohtelulle, jotta hänelle ei tulisi paha mieli.

Lainauksista puuttui kommentti, johon vastasit enkä sitä löytänyt, mutta jäin sivusta ihmettelemään tuota, että mikä tekee kahdesta päällepäin samanlaisesta lapsiperheestä niin erilaisia, että toiseen kutsutaan kylään ja toiseen ei. Ihmiset ylipäätään on tosi erilaisia voimavarojen, sosiaalisten tarpeiden ym. ym. suhteen. Introvertillä ja ekstrovertillä on ihan eri tilanne vieraiden suhteen kun toinen saa virtaa tapaamisista, toinen väsyy.

Toinen juttu on se, että on ne vieraatkin erilaisia. Aikanaan itse sairastuin ja eräs silloinen ystäväni loukkaantui kun en kutsunut häntä koskaan kylään. Viimeinen niitti hänelle oli kuulemma se, että olin kuitenkin kutsunut erään toisen ystävän luokseni. No, sitä hän ei ottanut lainkaan huomioon, että tämä toinen ystävä itse ehdotti että voisi tulla siivoamaan ja tekemään mulle ruokaa pakkaseen, käytti mua autolla asioilla ja toi tarjottavia mukanaan. Loukkaantuja-ystävä taas odotti että hänet kutsutaan, oli toisesta kaupungista ja hänet kutsuttuaan piti aina ostaa ja kokata ruuat, keksiä ohjelmaa, pedata sänky, kuunnella kuorsausta pienessä asunnossa, valmistaa aamiaiset, olla hiljaa kun hän puhui omia puheluitaan, kuunnella hänen moitteitaan asuntoni siisteystasosta ja vielä lopuksi saattaa bussipysäkille ja pyykätä hänen käyttämät pyyhkeet ja lakanat. Itse hän ei ymmärtänyt lainkaan miksi tuo toinen ystävä oli tervetullut silloinkin kun olin sairaana mutta hän ei.

Edelliselle: et varmaan tietenkään sanonut totuutta kaverillesi että hän voisi havahtua ja muuttua ja lakata olemasta vihainen ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nepsypiirteinen, ja minun ystävyyteni ei lakkaa yhteydenpitämättömyyteen. Minun kanssani voi olla pitämättä yhteyttä vaikka vuosia, ja seuraavalla kerralla jatketaan tasan siitä mihin jäätiin.

Eli otat itse aina ystäviisi yhteyttä, eivätkä he koskaan sinuun, ei vaikka menisi vuosia? Ehkä se on sitten nepsypiirteisyyttä että on itse ainoa yhteydenpitäjä, eikä ystävistä kuulu koskaan mitään.

Välillä se olen minä joka ei pidä muihin yhteyttä, välillä minuun ollaan pitämättä yhteyttä. Pisimmät radiohiljaisuudet ovat olleet parikin vuotta, jolloin ei ole vaihdettu edes WhatsApp-viestejä. Juuri tälläkin hetkellä olen nähnyt paikallisia harrastuskavereita viimeksi kesällä, ja läheisimpiä, puoli elämää mukana kulkeneita ystäviä n. 2 vuotta sitten.

Mutta ylipäätään harmistuminen siitä, ettei "ystävistä kuulu koskaan mitään", on minulle tunteena täysin vieras. Tajusin tässä sinulle vastatessani, etten ole *koskaan* erityisemmin odottanut, että ystäväni kertoisivat minulle kuulumisiaan. Mikäli minulla itselläni on heille asiaa, toivon tottakai saavani vastauksen viestiin - oli se sitten viikon, kuukauden tai vaikka puolen vuoden päästä. Mutta mitään erillisiä "tilannepäivityksiä" en ole koskaan kaivannut. Jompikumpi keksii jotain yhteistä tekemistä, haluaa jauhaa molempien yhteisestä kiinnostuksenkohteesta, tai vaikka vain törmää johonkin meemiin joka muistuttaa toisesta? Se on minulle ihan "riittävää" yhteydenpitoa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tosi huono ottamaan yhteyttä, mutta oikeat ystävät tietävät sen eivätkä ole hylänneet. Maratonpuhelu ystävän kanssa ilman mitään varsinaista asiaa on ihana juttu, vaikken jostain syystä itse osaakaan soitella.

Tässä mietitäänkin heitä, joita ei oikeasti kiinnosta pitää yhteyttä ja miten heidät erottaa heistä, jotka ovat oikeasti huonoja pitämään yhteyttä. 

Itse olen huono yhteydenottaja. Johtunee varmaan muutamasta kerrasta, kun on soittanut ja on ollutkin huono hetki puhua. Siitä on jäänyt sitten epävarmuus, että onkohan nyt oikea aika soitella. Ei varmaan, nythän on juuri varmaan jotain tärkeää menossa. En moiti, jos tämän takia jää yhteydenotto vähemmälle, kyllähän se yksipuolisuus tökkii. Mutta kertoo se ehkä myös siitä, että onko yhteydenpidon arvostus molemminpuolista. Jos tosissaan haluaa pitää yhteyttä, niin sitten pitää vaikka yksipuolisesti. Voihan sitä sitten siinä vaikka ovelasti yrittää antaa tärppejä seuraavan yhteydenoton ajankohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen huono yhteydenottaja. Johtunee varmaan muutamasta kerrasta, kun on soittanut ja on ollutkin huono hetki puhua. Siitä on jäänyt sitten epävarmuus, että onkohan nyt oikea aika soitella. Ei varmaan, nythän on juuri varmaan jotain tärkeää menossa. En moiti, jos tämän takia jää yhteydenotto vähemmälle, kyllähän se yksipuolisuus tökkii. Mutta kertoo se ehkä myös siitä, että onko yhteydenpidon arvostus molemminpuolista. Jos tosissaan haluaa pitää yhteyttä, niin sitten pitää vaikka yksipuolisesti. Voihan sitä sitten siinä vaikka ovelasti yrittää antaa tärppejä seuraavan yhteydenoton ajankohtaan.

Lisätään tähän vielä se, että lapsena meidän kotiin yleensä tuli vieraita käymään ja harvemmin tarvitsi itse käydä missään. Siis ihan melkeinpä mihin aikaan ja milloin vain. Siitä jäi sitten pois se kulttuuri, että osaisi itse lähteä kylään ja yleensä siinä oli takana joku juhlatilaisuus. Arkinen vierailu jäi meillä yksipuoliseksi, koska meillä vierailtiin enemmän. Sekin on nykyään kyllä vähentynyt, ihmiset eivät tunnu liikkuvan kylissä enää, aina pitää olla joku syy. Vaikka on hyvät autot ja kaikki. Muutenkin sitä arvostaa enemmän kyläilyä kuin puhelinsoittoja tai viestittelyä.