"Ystävä", joka on "huono pitämään yhteyttä" - onko oikeasti ystävä?

Paljon on jäänyt ihmisiä sen takia, että ovat aina kiireisiä, koskaan ei ehdi sopia tapaamista tai tapaaminen tapahtuu kiireessä. "Unohtavat" vastata viesteihin tai soittaa takaisin. Miksi laittaa energiaa sellaisiin ihmisiin. Sitten on ne muutamat pitkäaikaiset ystävät joihin en ole katkaissut yhteyttä yksipuolisen yhteydenpidon vuoksi.  Heillä on ollut elämässä sellaisia asioita, että eivätkä jaksa tai saa aikaiseksi ylläpitää sosiaalisiasuhteita omasta aloitteesta. Ovat kuitenkin iloisia, kun heihin on yhteydessä ja sopivat mielellään tapaamisia. Osaavat myös arvostaa, että en ole kadonnut heidän elämästä. Tilanteet on toki heidän kanssaan vuosien aikana eläneet, että välillä saavat otettua yhteyttä myös takaisin. En tyrmäisi ihmisiä, joihin olen itse lopettanut yhteydenpidon, mutta eipä heistä ole sen jälkeen kuulunut, joten en odota heitä takaisin elämääni.

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Sori puh typot. 

itse olin ennen tuollanen ystävä mutta lopulta tajusin että minua ei ihmiset kummemmin kiinnosta ja lopetin ystävyydet enkä enää teeskentele että minua kiinnostaisi ihmiset ja ihmisten asiat. rupeaa vaan stressaamaan sellanen teatteri.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on "ystävä" joka v*ttuilee koko ajan. Mutta jos tälle heittää jotain niin häipyy tooodella pitkäksi aikaa.

Kuulostaa epävakaalta luonteelta. MT-ongelmaiset voivat olla tosi kuluttavia ystävinä, toki ei saa tässäkään yleistää.

Suurimmalla osalla aikuisista on muutakin elämää kuin kaverit, työt, perhe, kotityöt, harrastukset. Yhteyttä ei pidetä tiiviisti, silti yhteys ja kaveruus voi säilyä.

En jaksa ihmisiä jotka kokoajan vaatimassa huomiota ja loukkaantumassa pikkuasioista, että nyt on kyllä sun vuoro pyytää ulos. Ala-aste meni jo, vaikka joillain henkinen kasvu jäi sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen haluaa oikeasti olla toisen ystävä, niin sitten hän on ihan itsekin kohtuullisessa määrin yhteydessä. Kaikki tekosyyt ovat vain juuri niitä tekosyitä. 

Itse olen tämän huomannut, kun olen lapseton ja suurimmalla osalla kavereista on lapsia. Osa entisistä kavereista väitti alkuun, että lapsistaan johtuen eivät vain viitsi jopa vuoteen yhteydessä eivätkä vastanneet mitään, jos joskus viestiä laitoin ja kysyin vaikka, mentäisiinkö johonkin kahville. Tyhmänä ja nuorena alkuun uskoin.

Sitten vain tajusin, että kyllähän ne muut lapsiperheelliset ihan hyvin pystyivät olemaan edelleenkin minulle ystäviä. Ja pystyivät nämä "ei millään ehdi" -tyypitkin toisiaan tapaamaan edelleen ihan hyvin. Jotkut vain kutsuu kotiinsakin myös lapsettomia ihmisiä, toisille taas se ei käy. Nämä toiset eivät ole ystäviä, vaikka muuta väittäisivät.

 

Vaikea uskoa kuitenkaan ettei sinulla olisi ainuttakaan hetkeä ilman lapsia. Esim. et käy edes kerran viikossa lenkillä, tai jumpassa, uimassa, tai veisi lapsia päiväkotiin, ja ettei olisi mahdollista mennä yhdessä ystävän kanssa, tai vaikka tuntia aikaa istua kahvilassa tuolloin. Ainoastaan jos olet yksinhuoltaja ja useampi ihan pieni lapsi jota ei voi hetkeksikään jättää yksin, niin se on ok. Muu on teeskentelyä. Ota ne lapset mukaasi kun menet ystävälle. Vaikka kerran vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen selvästi pudonnut parhaan ja läheisen ystävän paikalta kaveriksi. Kyllä se kirpaisee. Viesteihin vastataan jos vastataan ja oma-aloitteisesti tulee viestejä häneltä vain, jos hän haluaa jauhaa jostain aiheesta, jolla ei halua vaivata hyviä ystäviään. Eli mut otetaan hyllyltä tarvittaessa ja laitetaan takaisin odottamaan seuraavaa kertaa. Minun kuulumisiani ei kysytä, ja jos yritän jotain kertoa, tulee nuhteleva hiljaisuus tai akku on loppu tai kiireitä on just, joka kerran ja akkua ladataan ja kiireitä on tasan niin kauan kuin hän haluaa ottaa minut taas pohtimaan jotain omaa asiaansa. 

Miten surullista, kun ajttelee ihanaa ystävyyttämme ennen. 

Ystävien kanssa voi keskustella tällaisistakin asioista. Et menetä mitään, jos kerrot että sinusta tuntuu ettei hän ole kiinnostunut sinun kuulumisistasi. Kysy, pitääkö se paikkansa. 

Olen av:lla

voihan se kaverilin avata keskustelun suoraan, mitä ystävyyttä se on jos vain toinen avaa keskusteluita? Eihän se ystäväkään menetä mitään jos kertoo ihan suoraan miksi on nykyään nuiva.

minä olen aina yrittänyt keskustella, mutta se toinen on vain kieltänyt että eibole noin kuten sanot vaan kaikki on juuri kuin ennenkin.

Enää en alkaisi keskustelemaan vaan tekisin päätöksen olla itsekään ottamatta yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Minua ahdistaa ihmisille viestien laittaminen. Olen eristäytynyt ja siksi en viestittely usein ystävilleni. Silti rakastan heitä ja ajattelen heistä lämpimästi. Toivottavasti ystäväni eivät ajattele noin miten moni teistä ajattelee. Toivoisin joskus myös ystäviltäni viestiä.

Miksi ne ystävät viestittelisivät jos sinäkään et ahdistukseltasi siihen kykene? Minä kirjoittelin ystävälle jonka kanssa oltiin hyviä ystäviä yli 30 vuotta, mutta sitten yhtäkkiä vastauksia ei oikein kuulunutkaan. Sanoi että kyllä hän ne lukee, muttei kerkeä/jaksa vastata. Lopetin kirjoittamisen.

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Ei kannata aina laittaa negatiivisia puolia sukupuolen piikkiin. Jos hengaisit miesten kanssa yhtä paljon kuin naisten, huomaisit että heissäkin on ihan samoin niitä pikkumaisia ihmisiä. Mulla on ollut iso ystäväpiiri sekä miehiä että naisia, eikä ole ollut sukupuolesta kiinni keiden kanssa ystävyys on kestänyt ilman kiukuttelua. Samoin miehelläni.

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Siksi, kun naiset luokittelee ihmissuhteet ystäviksi, kavereiksi, kevyt ystäviksi yms

Naisilla ei voi olla vain kavereita tai tuttuja. Pitää olla se ystävä, joka on päiväkodista vanhainkotiin valmis 24/7 olemaan valmis kuuntelemaan ja tukemaan.

Niitä naisia, jotka helposti tutustuvat ihmisiin ja joilla on erilaisia kavereita, haukutaan minä minä ihmisiksi ja kylmiksi, kun einöt halua sitoutua yhteen, ainoaan oikeaan ystävyyssuhteeseen koko lopuiäksi.

Naisten ihmissuhteet ovat liian vaativia. Näin olen itse naisena todennut ja siksi haluan vain kavereita ja tuttavia. En sitoutua yhteenkään ystävyyssuhteeseen. Siksi ei ole koskaan tarvinnut itkeä ystävien perään, vaan äkkiä olen saanut luotua sosiaalisen verkon, kun olen muuttanut uudelle paikkakunnalle.

Aina joka paikasta kuitenkin löytyy se nainen, joka haluaisi olla ystävä ja sitoa minua ja kieltää muut ihmissuhteet ja kaverit ja haluaisi, että olen vain hänen ainoa ja oma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta jako kavereihin ja ystäviin on jotenkin keinotekoinen. Meidän kielessä ja kulttuurissa nuo sanat erotellaan ja ihmisiä laitetaan tietoiseen tärkeysjärjestykseen. 

Kaikille joku ihminen on tärkeämpi kuin toinen. Mun mielestä tuo on varsin hyvä jako. Itse ajattelen, että mulla on tuttavia, kavereita ja ystäviä. Tuttavien kanssa ei jaeta mitään kovin henkilökohtaista, eikä välttämättä pidetä yhteyttä vaan tavataan sattumalta, esim. harrastuksessa. Heistä voi tulla kavereita, ja olenkin ajatellut että kaverit usein liittyvät johonkin tiettyyn osa-alueeseen elämässä. On työkavereita, harrastuskavereita, baarikavereita jne. Heidän kanssaan jaankin asioita, mutta he eivät ole mukana kaikessa elämässäni. Ystävät taas ovat niitä, jotka ovat mukana kaikessa, he tuntevat perheeni ja ovat tervetulleita kotiini. Heidän kanssaan jaan kaiken. 

Yhteyde...Minun puoleltani se pysyy, vaikka yhteyttä ei pidettäisi vuosiin.

Mikä se sellainen ystävä on johon ei pidetä yhteyttä vuosiin. Kuulostaa enemmän joltain sukulaiselta jota pyydetään apuun kun tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli tällainen huono pitämään yhteyttä -ystävä. Olin pandemia-aikaan yksin työttömänä sinkkuna, eikä elämässä tapahtunut yhtään mitään. Istuin päivät pitkät yksiössäni kirjoittamassa työhakemuksia ja Teams-työhaastatteluissa. Epäonnistuin työpaikan saamisessa arviolta vähintään 50 kertaa. En käynyt oikeastaan kuin ruokakaupassa ja kirjastossa.  

 

Henkilöllä, jonka elämässä tapahtuu ihan normaalin verran asioita ja/tai välillä jotain positiivistakin, on varmaan kovempi tarve kertoa näistä asioista muille. Yleensähän yhteydenpito tarkoittaa omien kuulumistensa jakamista, vaan entäpäs jos itselle ei tapahdukaan mitään kivaa vuosikausiin?

Minä istun yksin kaksiossani päivät pitkät, olen tk-eläkkeellä mutta kyllä koko ajan tapahtuu. Ei mitään isoa, mutta kaikenlaista joista riittää kerrottavaa. Eikä aina tartte keskustella omista asioista, voi keskustella mistä tahansa maan ja taivaan väliltä, mitä nyt milloinkin tulee mieleen.

Mulla on yksi tuollainen. Pidän kyllä häntä ystävänä, välillä nähdäänkin ja puhutaan asioista niin kuin kuukausien taukoa ei olisi ollutkaan. Hän ei kuitenkaan ole ns sisäpiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Miks naiset draamailee tämmösist asioista jatkuvasti? Mun mies tapaa omia kavereitaan joitakin kertoja vuodessa ja sopivat kun suurimmalle osalle porukasta sopii, käyvät leffoissa, pelaamassa, lätkämatseissa. Ei kiukutella kuka otti ja milloin yhteyttä? Itse naisena joudun aina kuunnella kun naisystävät märehtii kenen vuoro js muuta hölmöä. En edes jaksa enää osallistua mihinkään keinoihin, sanon vaan että tavataanko vai ei, jos ei käy niin ei. Siitä mitään draamaa tartte aina vääntää. Tsiisus. 

Hieno naisvihaviesti sieltä sitten tulla tupsahti. Olen nainen eikä minulla ole mitään tuollaista draamaa. Sen sijaan tämän päivän lehdestä taas sai lukea, kun mies valitti vastaavasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ahdistaa ihmisille viestien laittaminen. Olen eristäytynyt ja siksi en viestittely usein ystävilleni. Silti rakastan heitä ja ajattelen heistä lämpimästi. Toivottavasti ystäväni eivät ajattele noin miten moni teistä ajattelee. Toivoisin joskus myös ystäviltäni viestiä.

Miksi ne ystävät viestittelisivät jos sinäkään et ahdistukseltasi siihen kykene? Minä kirjoittelin ystävälle jonka kanssa oltiin hyviä ystäviä yli 30 vuotta, mutta sitten yhtäkkiä vastauksia ei oikein kuulunutkaan. Sanoi että kyllä hän ne lukee, muttei kerkeä/jaksa vastata. Lopetin kirjoittamisen.

Näinpä. Jos haluan kirjoitella itsekseni niin pidän päiväkirjaa. Jos haluan soitella niin ettei minulle vastailla niin soitan kelaan postiin tk:een etc

Mulla on yksi tämmöinen "ystävä". Antaa ymmärtää, että olisi kiva nähdä, mutta kun ehdottaa jotain, niin ei käy eikä vastaehdotuksia tule. Yleensä, jos nähdään, niin hän tarvitsee minulta jotain: majapaikan, kyydin, kuuntelijaa mieshuolissa... Tai sitten työn kautta nähdään ja silloin hänellä on ollut niin ikävä ja miksen laita viestii. No jos laitan, niin hän vastaa kuukauden päästä tai ei ollenkaan. Mun luo hän saattaa ilmestyä täysin yllättäen ilman varoitusta "kahville", mutta kerran, kun kuljin ohi ja päätin soittaa hänen ovikelloaan, niin ei avannut ovea, vaikka kuulin, että hän on sisällä. Jälkeenpäin hän haukkui minut pystyyn, kun sillä tavalla säikyttelin häntä.

Ei tämmöinen ole oikein ystävyyttä. Otinkin asian puheeksi ja kerroin miten pahalta minusta tuntuu. Sain vastaukseksi kuulla, kuinka kamala ja vaikea ihminen olen. Että ei minua jaksa kuin kerran vuodessa korkeintaan, kun olen niin itsekeskeinen ja aiheutan hänelle ahdistusta. 

Olen huono ystävystymään ja tämmöistä suhdetta olen ylläpitänyt lapsuudesta asti. Ero on surullinen, mutta näin "aikuisena" ymmärrän, että ihmissuhteet ovat vastavuoroisia. Jos toinen vain ottaa, niin ei se silloin ole ystävyyttä, vaan hyväksikäyttämistä. Myöskään henkilökohtaisuuksiin meneminen ja tarpeeton haukkuminen ei ole rakentajaa. 

Ystävyys on kuin parisuhde: sitä pitää vaalia ja siitä täytyy huolehtia. Muuten ennenpitkää kasvaa erilleen.

Jos en ole huomannut ystäväni soittoa tai reagoinut siihen mieluiten heti, niin hän vetää siitä herneet nenään.

Hänen mielestään hänelle pitää vastata, vaikka ei ehtisi puhumaankaan. Pitäisi vain vastata ja sanoa, että minä en, hei, ehdi nyt juttelemaan. 

Eihän siitä tule mitään. En minä työpäivän aikana pysty vahtimaan puhelinta, että milloin hän sattuu soittamaan. En käsitä miksi muutenkaan minun pitäisi olla vastausautomaatti kenellekään.

Minusta tuollainen on vääränlaista sitouttamista häneen itseensä. 

Vierailija kirjoitti:

Suurimmalla osalla aikuisista on muutakin elämää kuin kaverit, työt, perhe, kotityöt, harrastukset. Yhteyttä ei pidetä tiiviisti, silti yhteys ja kaveruus voi säilyä.

En jaksa ihmisiä jotka kokoajan vaatimassa huomiota ja loukkaantumassa pikkuasioista, että nyt on kyllä sun vuoro pyytää ulos. Ala-aste meni jo, vaikka joillain henkinen kasvu jäi sinne.

Eli mitä muuta elämää vielä voi olla kuin kaverit, työt, perhe, kotityöt, harrastukset? En keksi mitään, mikä ei näihin jo sisältyisi.

Vierailija kirjoitti:

Voi minä olen huono ottamaan yhteyttä, tunnen usein siitä syyllisyyttä. Olen vain niin väsynyt töistä (sosiaalinen työ sairaalassa) ja arjen pyörityksestä, tuntuu että ei riitä aikaa eikä jaksamista. Usein viesteihin vastaaminenkin tuntuu kuin työtehtävältä, jonka koitan hoitaa ystävällisesti, mutta nopeasti pois alta.

Kurjaa kun mieluummin viettäisin aikaa toki ystävien, kuin vieraiden ihmisten asioita kuunnellen. Olen introvertti niin kaipaan työn vastapainoksi paljon myös omaa aikaa, sitä ei vain riitä tarpeeksi. Minkäs teet, matalapalkkainen työ niin ei voi vähentää.

Ihan vaan ohiksena: Mitä on sosiaalinen matalapalkkainen työ sairaalassa? Ainakin hoitajat tienaavat selvästi enemmän kuin minä, tavallinen duunari. Tienaavat selvästi enemmän kuin suomalaiset keskimäärin tai ainakin selvästi mediaania enemmän.