Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Minä-minä ei koskaan ole onnellinen, kun hänen päässään ei ole muuta kuin se oma tyytymättömyys ja pelko, että muilla voi olla paremmin.

Ja on ihan oikeassa, mutta vikaa minä-minän päässä ei voi kukaan korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. On niitä hetkiä aina silloin tällöin, jolloin tuntuu että on elämässä mukana. Mutta sitten suuri(n) osa ajasta on tätä elämän statistina olemista.

Olen jo 45-vuotias, joten luulisi tässä iässä tietävän mitä haluaa, mutta minä en tiedä. En tiedä miten tekisin elämästä enemmän sellaista, jossa on jokin syvempi tarkoitus. Mulla on mennyt perheen perustaminen, pitkät parisuhteet ja yhteisen kodin  perustaminen, tällaiset asiat ohi kokonaan. Seurustelen nytkin, mutta vaikuttaa siltä ettei tämäkään mies halua kanssani sen sitoutuneempaa suhdetta. Olen tavallaan ajelehtinut virran vietävänä enkä valinnut itse aktiivisesti sitä mitä elämässäni tapahtuu.

Ainoat pysyvät asiat ovat lemmikit ja oma koti, jonka omistan. Ja työtäkin toki on. Mutta elämän isot asiat tuntuvat tapahtuvan muille. Minä pysyn samana, muilla lapsia syntyy ja ne kasvavat ja saavat omia lapsi

Ollaankohan toistemme klooneja kun on niin tuttua että ihan hirvittää.

Vierailija kirjoitti:

Minä-minä ei koskaan ole onnellinen, kun hänen päässään ei ole muuta kuin se oma tyytymättömyys ja pelko, että muilla voi olla paremmin.

Ja on ihan oikeassa, mutta vikaa minä-minän päässä ei voi kukaan korjata.

P.S. syy siihen miksei ole pidetty, on ihan sama, se ettei ole kiinnostunut muista kuin itsestä. Ja ihmiset kyllä huomaavat sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo eipä tämä elämä ole kauhean merkitykselliseltä tuntunut. Töissä levesi pää vuosien jälkeen koska alkoi tuntumaan että hittoako minä siellä aikaani kulutan kun en edes oikeasti tykkää koko hommasta ja mitä ihmettä varten sitä rahaa oikein kasaan. Nyt olen sitten ollut säästöilläni ilman töitä, kunhan päivä päivältä etenee lähemmäs hautaa. Jotkut ihmiset on vain tällaisia flegmaatikkoja ettei ole mitään pointtia elämässä, mikään ei kiinnosta eikä mitään saa aikaiseksi.

Miehenä sentään on mahdollisuus että sota syttyy ja pääsee sitten sinne viimeiseen duuniinsa. Flegmaatikot lienee luotu sellaiseksi tykinruuaksi.

Eiköhän ihan eri tyyppiset ihmiset sinne mene/otetaan. Zombiet voivat olla vaarallisiakin noissa olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kulttuuri ja yhteiskunta on rajussa muutoksesta ja myös valtavan digitaalisen mullistuksen keskellä. Globaalin maailman ongelmat on meidän kaikkien silmillä jatkuvasti. Lisäksi rauhan vuodet euroopassa ovat ohi ja uhkakuvat ahdistavat tajunnassa. Ei ihme, että ihmisen elämä tuntuu merkityksettömältä. Onneksi meillä on lämmin koti, ruokaa, vaatteet ja viihdettä. Sekä vielä ainakin toistaiseksi sairaanhoitokin jotenkin pelaa.  

Tämä. Osuit naulan kantaan. Miksi tavoitella ylennystä tai jotain muuta turhaa, jos parin vuoden päästä ollaan vaikka sodassa tai globaali talous on romahtanut? Mitä järkeä on missään?

Tulevista skenaarioista on hyvä jotakin tietää, mutta niiden toteutuminen on kysymysmerkki. Paljon toiveikkuuttakin löytyy, kunhan vain etsiskelee keskusteluja hieman. Itse saan levollisuutta juuri siitä, että seuraan keskusteluja ja ajan henkeä, olen jyvällä aiheista ja kiistoista. Samalla tiedän mitä itse puolustan. Nuorena sitä vasta ulalla oli. Nyt on suorastaan helppo tietää, mitä ei halua. Toinen juttu, miten paljon yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa. 

Silti, en voisi elää niin että työntäisin pään piiloon tai pakenisin pulloon tms. Kaipa joku silti päätyy tässä ajassa tuohonkin, sitä en kyllä tiedä onko heidän määränsä nyt suurempi kuin aiemmin. Aina on ollut se porukka, jolle elämä on vain liikaa. Saattaa tuossa olla paljon sellaista mitä ei saa itse valita (perimä), ja kokemukset, jotka nujertavat. Silti väitän että helppoa elämää kokonaisuutena ei ole olemassakaan.

Tämähän se on kun avoimissa työpaikka ilmoituksissa annetaan ymmärtää että "kokemusta ei tarvita" tai "me opastamme sinut työhön." Olen hakenut näitä paikkoja. Neljä kertaa on tullut sähköpostiin päätös, näissä joskus syy miksi valittu ja se syy on "useiden vuosien kokemuksella". Okei. Eli hain tätä työtä ihan turhaan kun tarkoituksena oli kuitenkin sitten valita se tyyppi jolla on koulutus ja vuosien kokemus alalta tai työtehtäviltä? Toisaalta onko se työpaikoista sitten mukavaa hehkuttaa muille kuinka "peräti 55 hakijaa lähetti meille hakemuksen". 

Vierailija kirjoitti:

Tämähän se on kun avoimissa työpaikka ilmoituksissa annetaan ymmärtää että "kokemusta ei tarvita" tai "me opastamme sinut työhön." Olen hakenut näitä paikkoja. Neljä kertaa on tullut sähköpostiin päätös, näissä joskus syy miksi valittu ja se syy on "useiden vuosien kokemuksella". Okei. Eli hain tätä työtä ihan turhaan kun tarkoituksena oli kuitenkin sitten valita se tyyppi jolla on koulutus ja vuosien kokemus alalta tai työtehtäviltä? Toisaalta onko se työpaikoista sitten mukavaa hehkuttaa muille kuinka "peräti 55 hakijaa lähetti meille hakemuksen". 

Jostain syystä aiempi lainaus ei sitten tullut mukaan tekstiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä-minä ei koskaan ole onnellinen, kun hänen päässään ei ole muuta kuin se oma tyytymättömyys ja pelko, että muilla voi olla paremmin.

Ja on ihan oikeassa, mutta vikaa minä-minän päässä ei voi kukaan korjata.

P.S. syy siihen miksei ole pidetty, on ihan sama, se ettei ole kiinnostunut muista kuin itsestä. Ja ihmiset kyllä huomaavat sen.

Just.

Itse olen välittänyt muiden asioista vähän liikaakin. Ja sen myötä yksi salainen haaveeni olisi, että olisi joskus vaikka parisuhde jossa minustakin pidettäisiin huolta. Eikä niin, että minä olen aina se joka huolehtii muista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos Ei olisi hevosia niin olis rahaa. Mutta olen paljon onnellisempi näin. Lapsille olen kyllä sanonut, että ratsastamaan ette sitten ala" 

Korjaus tähän ja kirjoitin väärin. Eli piti olla tuo ei sana välissä. Ei saisi väsyneenä kirjoittaa. Pahoittelut. 

 

Ymmärrän, hevosten pitäminen on tosiaan todella kallista ja mielestäni aikamoista luksusta. Jos siis vuokratallilla pitää eikä omassa pihassa. Minä rakastan hevosia myös ja haaveilen että joskus vielä olisi oma. Mietin että oletko selvittänyt olisko lähialueellasi hevosia, joita voisit käydä hoitamassa, ehkä auttamassa tallitöissä ja sitä kautta saada vastineeksi ratsastaa? Itse en tiedä mitään parempaa terapiaa kuin maastolenkin hepan kanssa! Rakastan kyllä myös puuhastella hevosten kanssa muutenkin, joitain taikaa niissä on.

Ihan sivusta kommentoin ei-heppahulluna, että ei sinne varmaan ihan tuosta noin vaan mennä edes kyselemään. Oma lenkkireittini siis kulkee usein yhden hevostallin ohi ja kerran sitten kävi niin, että jalkaan iski järkky kramppi siinä kohdilla jota tietenkin jäin siihen tien reunaan potemaan ja venyttelemään. Ohi kulki sitten jotain 10-vee pikkutyttöjä, jotka polleasti ilmoitti minulle, että hevosiin ei sitten saa koskea. 

Joo kovasti samalta tuntuu usein, ja olen miettinyt paljonkin miten elämästä saisi mielekkäämpää. En vain ole keksinyt mitään mistä oikeasti voisin innostua, kun ei ole intohimoa mihinkään niin ei vain ole. 

Turha siis edes miettiä, miten elämästä saisi "omannäköistä". En aiokaan muuttaa elämääni, ainoastaan omaa suhtautumistani siihen. Siinäkin riittää työstämistä, ja ehkäpä sitten elämäkin jossain vaiheessa muuttuu. Meditaatio tuntuisi olevan avain tähän kaikkeen, ja laiskuus pahin este. 

Mulla on varmaan päässä vikaa, kun edelleen jaksan eteenpäin. Mut heitettiin rahattomana yksin syksyiseen yönselkään , kun olin 18 v. Olen ollut asunnoton ja nukkunut öitä puistonpenkillä ja kavereiden nurkissa. Sain lapsen 24-vuotiaana. 3 viikkoa sen jälkeen, kun avomieheni äkillisesti kuoli. Lapseni syntyi vammaisena. Elarit tuli kunnalta, kun hääpäivä muuttuikin hautajaisiksi eikä isyyttä ehditty vahvistaa. Lapsi ei siis saanut edes puoliorvon eläkettä. Ainoa ihminen, joka mua silloin tuki, kuoli muutama vuosi sen jälkeen. Ja silloin siinä suuressa surussani mua tuki ystäväni. Ystävä, joka vain 2 kuukautta myöhemmin sairastui syöpään ja 4 kuukautta myöhemmin kuoli. Mulla on varmaan ulkopuolisen silmin ollut aina hyvä tukiverkosto. Ikävä kyllä mun roolini on aina ollut tukea muita, mulle itselleni ei ole tukiverkostosta tukea herunut. Ei edes silloin kun olen sairastunut vakavasti. Aina olen ollut tuki ja turva kaikille muille. Juuri eilen mietin, että olisipa mukavaa, jos joku kertoisi mulle jonkin iloisen asian. Tai edes tyhmän vitsin. Mutta aina, kun joku soittaa tai laittaa viestiä, he tarvitsevat taas kerran kuuntelijaa, tukijaa, terapeuttia ja auttajaa. En silti suostu menettämään toivoani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä-minä ei koskaan ole onnellinen, kun hänen päässään ei ole muuta kuin se oma tyytymättömyys ja pelko, että muilla voi olla paremmin.

Ja on ihan oikeassa, mutta vikaa minä-minän päässä ei voi kukaan korjata.

P.S. syy siihen miksei ole pidetty, on ihan sama, se ettei ole kiinnostunut muista kuin itsestä. Ja ihmiset kyllä huomaavat sen.

Just.

Itse olen välittänyt muiden asioista vähän liikaakin. Ja sen myötä yksi salainen haaveeni olisi, että olisi joskus vaikka parisuhde jossa minustakin pidettäisiin huolta. Eikä niin, että minä olen aina se joka huolehtii muista.

Olet pitänyt huolta vääristä tyypeistä, jos se on yksipuolista. Se on vaan tyhmää: jos suostuu hyväksikäytettäväksi, aina löytyy hyväksikäyttäjä. Valinta jäädä siihen ihmissuhteeseen.

Toisekseen, kaikki sinkut etsii parisuhdetta jossa joku hoitaa puolesta, ei tule tapahtumaan.

Kolmanneksi ei noiden mun rescuekissojen tarvitse minua hoitaa (lohduttavat kyllä jos itken), palkintoni on se näky, kun kipeästä,  surkeasta otuksesta tulee onnellinen ja terve. Se ei riitä minä-minälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos Ei olisi hevosia niin olis rahaa. Mutta olen paljon onnellisempi näin. Lapsille olen kyllä sanonut, että ratsastamaan ette sitten ala" 

Korjaus tähän ja kirjoitin väärin. Eli piti olla tuo ei sana välissä. Ei saisi väsyneenä kirjoittaa. Pahoittelut. 

 

Ymmärrän, hevosten pitäminen on tosiaan todella kallista ja mielestäni aikamoista luksusta. Jos siis vuokratallilla pitää eikä omassa pihassa. Minä rakastan hevosia myös ja haaveilen että joskus vielä olisi oma. Mietin että oletko selvittänyt olisko lähialueellasi hevosia, joita voisit käydä hoitamassa, ehkä auttamassa tallitöissä ja sitä kautta saada vastineeksi ratsastaa? Itse en tiedä mitään parempaa terapiaa kuin maastolenkin hepan kanssa! Rakastan kyllä myös puuhastella hevosten kanssa muutenkin, joitain taikaa niissä on.

Heh, aika suloista oikeastaan että tuo pikkutyttöjen mustasukkaisuus omista hoitohepoistaan on yhä ilmiö! Sama oli itsellä ja kavereillla lähes 30 vuotta sitten. Mutta ehkä ei kannata kuitenkaan sille perustaa mielipidettään siitä, voiko tallille mennä vai ei. Toki on olemassa talleja joissa on ihan aikuistenkin kesken todella tulehtunut meininki, mutta on myös hyviä paikkoja. Ihan kuten varmaan kaikissa harrastuksissa. Kyllä moni pienempi talli ainakin mieluusti auttamaan tallitöissä ja vastineeksi voi sitten ratsastaa. Tai moni kaipaa apua hevosensa hoitoon kun ei itse pääse joka päivä (tallilla käynti matkasta riippuen vie yleensä kuitenkin vähintään pari tuntia). Myös hevostalli.netistä voi katella Markkinat-osastoa. Eläimet ovat monelle suuri sisällöntuoja elämään. Ja hevosta on ihana halata, sen kaulan ympärille kun kietoo kädet niin voi että <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Eli heittäydy uuteen! Tuttu ja turvallinen sama harmaa arki on helppoa eikä pelota. Mutta se käy myös tylsäksi. Pitää uskaltaa jotain oman mukavuusalueen ulkopuolelta, enemmän tai vähemmän! Uusi harrastus olisi "vähemmän" uskaliasta, toisessa ääripäässä olisi ehkä se vanhemmaksi ilman kumppania - "enemmän" uskaliasta. "

Minusta sä et nyt vain ymmärrä ketjun kirjoittajia ollenkaan. Ainakin omasta puolestani voin sanoa että kun olen jo kokeillut, eikä mikään innosta!! Olen kokeillut eri harrastuksia, sellaisiakin jotka ei kiinnostaneet ollenkaan, enkä tykännyt yhdestäkään, tulin vain niistä hiton pahalle päälle (esim ryhmäliikunnat oli yhtä helvettiä). Olen vaihtanut työtä, muuttanut kaupunkia ja maata monta kertaa, ostanut ja myynyt asuntoja, yrittänyt löytää ystäviä ja kumppania eri tavoin ja ollut kilometrien päässä mukav

On kyllä surullista luettavaa :( Oletko kokeillut netin välityksellä tutustua ihmisiin, voisiko se sopia sinulle paremmin? Ja sitten myöhemmin vasta naamakkain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos Ei olisi hevosia niin olis rahaa. Mutta olen paljon onnellisempi näin. Lapsille olen kyllä sanonut, että ratsastamaan ette sitten ala" 

Korjaus tähän ja kirjoitin väärin. Eli piti olla tuo ei sana välissä. Ei saisi väsyneenä kirjoittaa. Pahoittelut. 

 

Ymmärrän, hevosten pitäminen on tosiaan todella kallista ja mielestäni aikamoista luksusta. Jos siis vuokratallilla pitää eikä omassa pihassa. Minä rakastan hevosia myös ja haaveilen että joskus vielä olisi oma. Mietin että oletko selvittänyt olisko lähialueellasi hevosia, joita voisit käydä hoitamassa, ehkä auttamassa tallitöissä ja sitä kautta saada vastineeksi ratsastaa? Itse en tiedä mitään parempaa terapiaa kuin maastolenkin hepan kanssa! Rakastan kyllä myös puuhastella hevosten kanssa muutenkin, joitain taikaa niissä on.

Ihme avuttomuutta. Ei sinne kadulta suoraan varmaan marssitakaan, mutta jos antavat tunteja niin sopimalla pääsee kyllä tutustumaan talliin. Jos ei joka viikko ole tuntiin varaa, voi selvittää voisiko osan maksaa työllä, yleensä talleilla voi. 

Porukka on ihme avutonta ja valmiiksi luovuttanutta, siksi se elämä on jaskaa kun ei ole tavoitteita, ei yritä mitään vaan ollamöllöttää odottamassa ihmettä. Ei niitä ihmeitä tapahdu, ellei itse yritä ensin. Ja ihan tosissaan, ei niin että heti luovuttaa ellei onnistu heti ja helposti.

'To you is it movement or is it action?

It is contact or just reaction?

And you revolution or just resistance?

Is it living, or just existence?

Yeah, you it takes a little more persistence

To get up and go the distance'

Vierailija kirjoitti:

... pääasia on tehdä asioita joilla on merkitystä.

Tämä!

Enkä nyt  tarkoita mitään syvää filosofista, tieteellistä, yhteiskunnallista tms. merkitystä vaan ihan vain sellaisia asioita, jotka itselle on tärkeitä. 

Jos joku sanoo, että ei ole kiinnostunut mistään, niin silloin on tietysti aika vaikeaa keksiä mitään sellaista tekemistäkään, joka tuntuisi merkitykselliseltä. 

Joskus satoja vuosia sitten ei välttämättä ollut tarvetta miettiä mitään merkityksiä, kun oli kiire tehdä muuta.  Oli pakko hakata polttopuita että ei tarvitse palella talvella, oli pakko viljellä vihanneksia/viljaa että ei kuole nälkään, oli pakko kantaa vettä kaivosta että on juotavaa jne.  Näillä asioilla oli konkreettisen tärkeä merkitys oman hyvinvoinnin kannalta.  Voin kuvitella että esim. sadonkorjuun jälkeen oli väsynyt, mutta onnellinen olo.  Onnellinen olo siksi, että iso työrupeama päättyi ja voi vähän hengähtää sekä erityisesti myös siksi että on kellari / aitta täynnä ruokatarvikkeita talveksi.  

Kun nykypäivän ihmisen ei tarvitse ponnistella kylmään tai nälkään kuolemisen kohtaloa välttääkseen, niin siinä ehkä alkaa pitää asioita itsestään selvänä.  On se melkoinen kiitollisuuden aihe, että voi asua lämpimässä, vaikka ulkona onkin pakkanen, mutta harva sitä edes tiedostaa.

Jos välttämättömien asioiden eteen ei tarvitse isommin ponnistella eikä mikään herätä isompaa kiinnostusta, niin siinä jää monesta paitsi.  Valmiiksi saamisen ilo, osaamisen ilo, oppimisen ilo.  Kun jotain asioita tehdään yhdessä (työ, harrastus), niin siinä tulee sosiaaliselta vuorovaikutustakin itsestään.  Jos on yksinäinen ja vielä työtön eikä ole (muiden kanssa yhteisiä) harrastuksiakaan, niin silloin sosiaaliselta kantiltakin jää puuttumaan valtavan iso palanen.

Kiinnostuksen kohteet, motivaatio ja kyky innostua ovat eritttäin tärkeitä hyvinvoinnin kannalta.  Jos mistään ei kiinnostu eikä mikään huvita, niin sillloin ollaan aika kuolleessa tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on varmaan päässä vikaa, kun edelleen jaksan eteenpäin. Mut heitettiin rahattomana yksin syksyiseen yönselkään , kun olin 18 v. Olen ollut asunnoton ja nukkunut öitä puistonpenkillä ja kavereiden nurkissa. Sain lapsen 24-vuotiaana. 3 viikkoa sen jälkeen, kun avomieheni äkillisesti kuoli. Lapseni syntyi vammaisena. Elarit tuli kunnalta, kun hääpäivä muuttuikin hautajaisiksi eikä isyyttä ehditty vahvistaa. Lapsi ei siis saanut edes puoliorvon eläkettä. Ainoa ihminen, joka mua silloin tuki, kuoli muutama vuosi sen jälkeen. Ja silloin siinä suuressa surussani mua tuki ystäväni. Ystävä, joka vain 2 kuukautta myöhemmin sairastui syöpään ja 4 kuukautta myöhemmin kuoli. Mulla on varmaan ulkopuolisen silmin ollut aina hyvä tukiverkosto. Ikävä kyllä mun roolini on aina ollut tukea muita, mulle itselleni ei ole tukiverkostosta tukea herunut. Ei edes silloin kun olen sairastunut vakavasti. Aina olen ollut tuki ja turva kaikille muille. Juuri eilen mietin

Ikävä kuulla, että sinulla on ollut noin kivikkoinen polku kuljettavanasi tähän mennessä. Olet kyllä todella vahva henkisesti, että olet jaksanut kaiken sen ja jaksat edelleen yrittää. Toivottavasti asioihin tulee vielä muutos ja saat ansaitsemaasi arvostusta ja myös tukea, silloin kun sitä tarvitset.  

Vierailija kirjoitti:

Joo kovasti samalta tuntuu usein, ja olen miettinyt paljonkin miten elämästä saisi mielekkäämpää. En vain ole keksinyt mitään mistä oikeasti voisin innostua, kun ei ole intohimoa mihinkään niin ei vain ole. 

Turha siis edes miettiä, miten elämästä saisi "omannäköistä". En aiokaan muuttaa elämääni, ainoastaan omaa suhtautumistani siihen. Siinäkin riittää työstämistä, ja ehkäpä sitten elämäkin jossain vaiheessa muuttuu. Meditaatio tuntuisi olevan avain tähän kaikkeen, ja laiskuus pahin este. 

Mitään et muuta, mutta olet elämääsi tyytymätön? Luuletko että saat elää sen uudelleen, vai mikä pointti on tuhlata sitä ainutkertaista elämää?

Ihmiset on vaan aika tyhmiä ja laiskoja. Ei arvosteta kaikkea sitä hyvää mitä on, ei viitsitä yhtään ponnistella sellaisen saamiseen, joka parantaa elämää.

Minä en tajua näitä yhtään. 

-se kissarescuetyyppi