Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Mistä sinä tiedät onko lapsi joutunut kestämään ihan normaalia elämää enempää?

 

Ja mistä sinäkään sitä tiedät? Tai sitä, mitä äiti on joutunut kestämään? Entä isä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Kyllä, koska ne vanhemmat olivat itsekin siihen oppineet omassa lapsuudessaan ja johan raamatussakin siihen kehotetaan. Kurittomujs oli kaiken pahan alku ja juuri.

Kyllä sinäkin olet ihan samalla tavalla oman kulttuuriympäristösi vanki, ja lapsenlapsenlapsesi tulevat ihmettelmään, miksi olit niin tyhmä ja teit niinkuin teit. 

 

Eivät tule ihmettelemään kun heitä ei tule ikinä olemaan olemassa. Sitä vaan, että en panisi kovin paljon painoa sille, että AP vakuuttaa aina tahtoneensa lapselle "vain hyvää". Koskaan ei voi tietää, mitä tuon fraasin takaa löytyy.

Niinpä, "vain hyvää" voi tarkoittaa ihan mitä vaan. "Vain hyvää" tarkoittanut vanhempi on saattanut esim. jatkuvasti ylittää lapsensa rajat. Ei ole annettu esim. elää normaalia nuoren elämää, vaan on kytätty ja rajoitettu menemisiä epänormaalin paljon, lapsen huoneeseen on tungettu sisään ilman lupaa ja pengottu henkilökohtaisia tavaroita jne.. Ja sitten kun tämä lapsi tajuaa joskus ihan liian myöhään, että hänelläkin on ihan oikeasti olemassa ne omat rajat, jotka hän saa vetää haluamallaan tavalla, niin se näyttäytyy "vain hyvää" tarkoittaneelle vanhemmalle vihamielisyytenä.



Terkkuja omalle rajattomalle äidilleni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.

Tiesitkö, että huostaanotetut lapset eivät syyllistä biologisia vanhempiaan lapsuuden kauhuista, he syyllistävät sijaisperhettä, joka erotti heidät väkivaltaisista, mielenterveysongelmaisista rikollisista ja vaati heitä elämään siedettävän lapsuuden. Laiminlyöväksi aikuiseksi kuvataan sitä ihmistä, joka on jaksanut olla vanhempi ja tervepäisenä pidetään sitä, joka on aikaa sitten tukehtunut oksennukseensa.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni vajaa 30-vuotiaana ihmetyttää nämä aikuiset ihmiset, jotka oman pahan olonsa takia alkavat vanhempiaan syyttelemään. Itsekin teininä ja 20-vuotiaana syyttelin vanhempiani heidän erostaan ja siitä että eivät opiskelleet aikanaan sellaisia ammatteja, joiden avulla itselläni olisi ollut helpompi lapsuus. Nyt kuitenkin olen päässyt tästä omaan napaan tuijottamisesta yli ja aikuistunut. Olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat eläneet omaa vajaavaista elämäänsä niillä taidoilla ja resursseilla, joita heillä on ollut käytössään. Enkä minä voi kellekään mennä sanomaan, että nyt on väärin eletty elämä, koska itselläni on ollut vaikeaa. Eri asia tietysti, jos on oltu väkivaltaisia tai muuten käyttäydytty väärin.

Eli vikassa lauseessa kumoat koko siihen astisen kirjoituksesi. Alatko jo tajuta? Kun se vika lause on se jutun ydin, mitä sinä et ole kokenut, mutta mitä moni muu on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.

Jos se "vajavaisuus" tarkoittaa toisen huonoa kohtelua, ei sitä tarvitse sietää.

Kyllä sitä jossain määrin tarvitsee, koska siltä ei voi kukaan täysin välttyä eikä pidäkään voida. 

Psykologia on muuten ihan kamala pseudotiede. Olin pitkään mukana laajassa ja laadukkaana pidetyssä tutkimuksessa, jossa tutkittiin omien asenteiden vaikutusta menestymiseen elämässä. Siinä täytettiin toistuvasti pitkä kyselylomake, jossa piti arvioida tulevaisuuttaan ja vaikka sitä, miten tuleva tentti menee tai muut tavoitteet toteutuvat.

Tuloksena uutisoitiin, miten positiivisella asenteella on valtava merkitys menestymisessä.

Just.

Olin itsekin täyttänyt lomakkeeseen, että tentti tulee menemään hyvin. Ja se meni hyvin. Joskus myöhemmin laitoin lomakkeeseen, että työura ei mene ensi vuonna hyvin. Eikä mennyt.

Kyse ei ollut todellakaan ollenkaan asenteen merkityksestä menestymiselle. Kyse oli siitä, että olin lukenut tenttiin hyvin ja osasin kaiken. Myöhemmin siitä, että sillä hetkellä töissä ei mennyt hyvin enkä tullut toimeen esimieheni kanssa. Eli nämä olivat vain realistisia tilannearvioita, eivät mitään maagisesti maailmaa muuttavia asenteita. Nyt on kuitenkin oikein tieteellisesti todistettu, että tentti menee hyvin jos vain itse uskoo siihen, ja työura sakkaa, jos siihen suhtautuu pessimistisesti 🙄

"Niin että jälkeenpäin ajatellen vaikka vääränlaiset vaatteet on asia, jota ei voi antaa anteeksi?"

Kyllä ne oman kokemukseni mukaan ovat olleet paljon rankempia asioita, joita ei ole kyennyt/on ollut vaikea antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi vanhemman täytyy pyytää anteeksi lapsensa tunteita? Lapsi kokee asian jotenkin, mutta se kokemus ei ole vanhemman vastuulla eikä sitä voi pyytää anteeksi. Tai voi, mutta mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vähän kuin pyytäisi lapseltaan anteeksi sitä, että tämä koulumatkalla kadotti puhelimensa.

Jos sinä satuta jotakuta, et pyydä anteeksi etkä pyri parantamaan tapojasi? Tyylinsä kullakin. Ei vain kannata siinä kohtaa odottaa kovin kestäviä ihmissuhteita.

Mitä ne asiat on, mitkä ap:n tytärtä vaivaa? Tuskin vaatteet tai harrastusten hinta, jos saan arvata.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan. Päinvastoin, omien vanhempien epätäydellisyyden ja virheiden myöntäminen on rankkaa - aikuinenkin lapsi tahtoo aina uskoa pelkkää hyvää vanhemmistaan. 

On siis todella syytä katsoa peiliin. Todennäköisesti tarvitset itsekin terapiaa, koska et pysty myöntämään virheitäsi oman turvattomuuden tunteen vuoksi. 

Itse olen tuollainen aikuinen, joka on tajunnut olevansa emotionaalisesti kypsempi kuin omat vanhemmat. En tosin ole sanonut siitä vanhemmilleni mitään, koska tiedän että he eivät ilman terapiaa pysty käsittelemään omia virheitään. 

Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat osittain kuin lapsia ja pelkäävät yhä rangaistuksia ja paheksuntaa, jota saivat turvattomissa kodeissaan. Heille virheen myöntäminen tarkoittaa, että he ovat ytimeltään virheellisiä ja siksi he eivät voi myöntää virheitään edes itselleen. Se on itsesuojelumekanismi. H

Siinä mielessä syyttely on kylläkin turhaa että se ei muuta mitään eikä paranna ketään.

Syiden löytäminen on sen sijaan toinen asia.

Etenkin vanhempien toimintamallien syiden ymmärtäminen. Silloin tajuaa että hekin ovat vain ihmisiä ja heidän puutteensa voi antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.

 

Tiesitkö, että huostaanotetut lapset eivät syyllistä biologi

Ei ainakaan minun tuntemat sijoitetut, jo aikuiset lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Miksi sinun (jatkuva) mokailusi ja vajavaisuutesi pitäisi vaan antaa anteeksi ja hyväksyä? Jotta ihminen voi tulla aikuiseksi ja omaksi itsenäiseksi itsekseen, jolla on vanhemmista erillinen identiteetti, ei hän voi katsoa vanhempiensa ongelmallista käytöstä läpi sormien. Vaihtoehtoina on laittaa välit poikki, tai sitten vanhempi muuttaa käytöstään. Tämä on karu fakta. Ihan puhdasta psykologiaa, ei omaa keksintöäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Mistä sinä tiedät onko lapsi joutunut kestämään ihan normaalia elämää enempää?

 

Ja mistä sinäkään sitä tiedät? Tai sitä, mitä äiti on joutunut kestämään? Entä isä? 

Teen oletukset Hesarin jutun pohjalta. Muuta tietoa siitä ei saa kuin sen että vanhempi kokee terapiaan menneen lapsensa syyttelyt epäoikeudenmukaisina eikä oikeutettuina ja annetun tiedon valossa olen samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.

Jos se "vajavaisuus" tarkoittaa toisen huonoa kohtelua, ei sitä tarvitse sietää.

Juuri näin. Vanhemmuudessa ei mokailla. Jos mokailee, on kyettävä vastaanottamaan palaute ja säätämään omaa käytöstään sen mukaisesti, jos mielii säilyttää välit lapseensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?

Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?"

 

(Olen eri) On toki syytä ymmärtää lapsena koetut asiat jolloin on aika päivän selvää kuka on "syyllinen" mutta jos se johtaa siihen että mennään syyllistämään tapahtuneesta vanhempia (rakentavan keskustelun sijaan) niin mitä hyötyä siitä on. Mitä vanhemmat enää voivat tehdä toisin?

Esimerkkisi menee vähän ohi koska kyse on vain aineellisista vahingoista jotka on rahalla korvattavissa. Mutta itse toki päätät miten paljon asia sinun pääsi sisäistä maailmaa haittaa.

 

Vanhempi voi kuunnella lasta, ymmärtää mik

Vanhempi voi pyytää anteeksi omia tekojaan. Vai onko täysin mahdotonta, että vanhempi on toiminut väärin?

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Mun on nyt vähän vaikea uskoa, että terapiassa käynti oli ainut syy, miksi teillä meni välit. Jotain tuossa on taustalla mistä tyttäresi ei halua puhua. 



Muistakaa, että nuorilla on myös asioita joita salailevat. Päihteet, väkivaltainen suhde, uskonlahko, mt-ongelmat. Kaikki eivät halua jakaa noita asioita vanhempien kanssa, vaan tarvitsevat omaa tilaa.

Älkää roikkuko lapsissanne, antakaa heidän mennä. 

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Ainakin silloin lapset oppivat mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Vaikka en tuollaista kasvatusmetodia kannatakaan, onko nykyään sitten asiat paremmin, kun suuri osa lapsista ja nuorista aikuisista sekaisin kuin seinäkello, mielialalääkkeitä popsitaan ja terapiassa juostaan? Kymmeniä tuhansia nuoria aikuisia työkyvyttömyyseläkkeellä psyykkisten ongelmien vuoksi. Eihän tässä ole mitään tolkkua.

Taidettiin jotain kuitenkin ennen osata tehdä paremmin kuin tänä päivänä? Ainakin ihmiset olivat normaalijärkisiä ja työteliäitä. Ei tarvittu kriisiterapiaa jokaiseen vastoinkäymiseen, kuten nykyään näyttää tarvittavan.

Jännä juttu, miten ihmisten on yhä vaikea ymmärtää tutkimustulosten ja oman yksittäisen kokemuksen eroja. Terapia tai peräti koko psykologia alana on pseudotiedettä, koska minulla on siinä oma kapea kokemukseni? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.

Jos se "vajavaisuus" tarkoittaa toisen huonoa kohtelua, ei sitä tarvitse sietää.

Kyllä sitä jossain määrin tarvitsee, koska siltä ei voi kukaan täysin välttyä eikä pidäkään voida. 

Miksei mielestäsi "pidä voida" välttyä huonolta kohtelulta? Siltä ei ehkä ole mahdollista välttyä, mutta sellaisia ihmissuhteita ei myöskään tarvitse jatkaa hetkeäkään kauempaa kuin on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Mistä sinä tiedät onko lapsi joutunut kestämään ihan normaalia elämää enempää?

 

Ja mistä sinäkään sitä tiedät? Tai sitä, mitä äiti on joutunut kestämään? Entä isä? 

Teen oletukset Hesarin jutun pohjalta. Muuta tietoa siitä ei saa kuin sen että vanhempi kokee terapiaan menneen lapsensa syyttelyt epäoikeudenmukaisina eikä oikeutettuina ja annetun tiedon valossa olen samaa mieltä.

Minkä tiedon? Sinähän et tiedä mitään. Jutussa selviää, että äiti sairastui psyykkisesti kun lapset oli alaikäisiä.

Miten se sairaus ja henkinen romahdus ilmeni, sitä hän ei kerro. Puhumattakaan, miten se vaikutti lapsiin. Keskiössä on vain minäminäminä.

Hän pitää itseään uhrina, jos tästä yrittää puhua. Hän ei osoita mitään empatiaa lapsia kohtaan, jotka joutui siitä sairastumisesta kärsimään.