Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan lapsi ei syyttele vanhempaansa turhaan. Päinvastoin, omien vanhempien epätäydellisyyden ja virheiden myöntäminen on rankkaa - aikuinenkin lapsi tahtoo aina uskoa pelkkää hyvää vanhemmistaan. 

On siis todella syytä katsoa peiliin. Todennäköisesti tarvitset itsekin terapiaa, koska et pysty myöntämään virheitäsi oman turvattomuuden tunteen vuoksi. 

Itse olen tuollainen aikuinen, joka on tajunnut olevansa emotionaalisesti kypsempi kuin omat vanhemmat. En tosin ole sanonut siitä vanhemmilleni mitään, koska tiedän että he eivät ilman terapiaa pysty käsittelemään omia virheitään. 

Terapiassa olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat osittain kuin lapsia ja pelkäävät yhä rangaistuksia ja paheksuntaa, jota saivat turvattomissa kodeissaan. Heille virheen myöntäminen tarkoittaa, että he ovat ytimeltään virheellisiä ja siksi he eivät voi myöntää virhei

Toisaalta syyttely on luonnollinen reaktio, etenkin vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa. Se on nimittäin myös vanhemman testaamista. Pysyykö vanhempi siinä, vaikka nostan näitä vaikeita asioita tapetille. Osaako vanhempi suhtautua sopivalla tavalla. Siinä alitajuisesti testataan vanhempi-lapsi-suhteen luotettavuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Miksi sinun (jatkuva) mokailusi ja vajavaisuutesi pitäisi vaan antaa anteeksi ja hyväksyä? Jotta ihminen voi tulla aikuiseksi ja omaksi itsenäiseksi itsekseen, jolla on vanhemmista erillinen identiteetti, ei hän voi katsoa vanhempiensa ongelmallista käytöstä läpi sormien. Vaihtoehtoina on laittaa välit poikki, tai sitten vanhempi muuttaa käytöstään. Tämä on karu fakta. Ihan puhdasta psykologiaa, ei omaa keksintöäni. 

Nyt puhutaan vanhemmista jotka vajavaisina ihmisinä tekevät parhaansa lastensa eteen, ei mistään jatkuvasti mokailevista ongelmatapauksista. Jos aikuinen lapsi näistä lähtökohdista huolimatta laittaa välit poikki tai syyllistää vanhempiaan huonosta olostaan niin voi katsoa peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan esim selkäsaunat ja hakkaamiset perusteltiin juurikin sillä, että vanhempi haluaa lapselle vain hyvää ja hakkaaminen tehdään vain lapsen parhaaksi.

Ainakin silloin lapset oppivat mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Vaikka en tuollaista kasvatusmetodia kannatakaan, onko nykyään sitten asiat paremmin, kun suuri osa lapsista ja nuorista aikuisista sekaisin kuin seinäkello, mielialalääkkeitä popsitaan ja terapiassa juostaan? Kymmeniä tuhansia nuoria aikuisia työkyvyttömyyseläkkeellä psyykkisten ongelmien vuoksi. Eihän tässä ole mitään tolkkua.

Taidettiin jotain kuitenkin ennen osata tehdä paremmin kuin tänä päivänä? Ainakin ihmiset olivat normaalijärkisiä ja työteliäitä. Ei tarvittu kriisiterapiaa jokaiseen vastoinkäymiseen, kuten nykyään näyttää tarvittavan.

Outo juttu, että vankilat on täynnä näitä lapsena hakattuja. Miten se on mahdollista, kun sen piti opettaa, miten kuuluu elää? 

Vielä 40 v sitten tapahtuneesta saan siskona kuulla, miten äiti oli häntä kohtaan julma. Kun oli koulumatkalla mennyt saappaanvarresta lunta ja koko päivän joutunut märissä kengissä olemaan. Ei ollut äiti riittävästi myötäelänyt. Tai se, kun ei ollut saanut tiettyä nukkea joululahjaksi, vaikka oli pyytänyt. Mut veli sai mieluisan paloauton, vaikkei ollut pyytänyt sitä.

Näitä monia tarinoita kuuntelin, aina kaikki oli epäoikeudenmukaista. 20v jaksoin, nyt en suostu enää. 13 v nuorempi, joka joskus oli niin rakas 😥

Ap, hanki apua itsellesi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Miksi sinun (jatkuva) mokailusi ja vajavaisuutesi pitäisi vaan antaa anteeksi ja hyväksyä? Jotta ihminen voi t

Lehtijutun äiti oli psyykkisesti sairastunut, joka ei kerro, miten se sairaus ilmeni. Kun tytär aikuisena yritti ottaa asiaa puheeksi, äiti syyttää tytärtään siitä, että äidille tulee muistelusta negatiiviset tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan, kaikilla on jotain vikaa elämässä, täydellisyyttä kun täällä ei ole. Meidän pitää hyväksyä toisemme vajavaisina.

Jos se "vajavaisuus" tarkoittaa toisen huonoa kohtelua, ei sitä tarvitse sietää.

Juuri näin. Vanhemmuudessa ei mokailla. Jos mokailee, on kyettävä vastaanottamaan palaute ja säätämään omaa käytöstään sen mukaisesti, jos mielii säilyttää välit lapseensa. 

Ihan missä tahansa ihmissuhteissa. Luulisi olevan itsestäänselvää. Ei "vajavaisuus ihmisenä" vapauta kohtelemaan toisia miten sattuu, ja sitten odottamaan, että kaltoinkohdeltu haluaisi mukisematta jatkaa suhdetta aina vain "anteeksi" antaen. Mitä anteeksianto edes tarkoittaa, jos sama paska käytös vain jatkuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen?

Vierailija kirjoitti:

Mihin on kadonnut anteeksianto? Se, että ymmärretään, kuinka ajat ja käsitykset olivat toisenlaiset, ja että kukaan ei ole lähellekään täydellinen?

Toki, jos nyt on ollut aivan kauhea väkivaltainen ja/tai hyväksikäyttävä lapsuus, niin sitä en nyt tässä tarkoita. Mutta esim. itselläni oli ihan sen ajan mittapuun mukainen hyvä lapsuus, mutta jos alkaisin kaivelemaan vanhempieni tekemiä virheitä, niin saisihan niissäkin rypeä ja terapiassa käydä. Mutta en koe tarpeelliseksi. Se oli sitä aikaa ja vanhempani varmasti tekivät kuitenkin parhaansa. Ei niitä kannata kaivella, niille voi hymähtää.

Enkä ole itsekään täydellinen vanhempi tai ihminen, kaukana siitä. Valitettavasti. Täydellisiä eivät ole myöskään lapseni, kaukana siitä. Valitettavasti - tai onneksi. 

Mittavaa anteeksiantoa ihmisenä olemisesta tuskin tarvitaan.

Itselleni oli maailman kovin paikka huomata parikymppisenä, että minulle rakkauttaan vakuuttaneet vanhemmat olivat tosiasiassa kaltoinkohdelleet minua ja sisartani niin, että huostaanotto olisi ollut täysin perusteltu.

Meidät jätettiin vaille lääkäriä ja lämmintä ruokaa. Mitään kotiintuloaikoja ei ollut, eikä ketään kiinnostanut missä olin teininä ja kenen kanssa yön pimeinä tunteina. Joka viikonloppu ja usein viikollakin vanhemmat joivat itsensä kaatokänniin, ja sammuilivat vessaan säännöllisesti. Siskoni ei tuolloin ollut edes kouluikäinen, ja minä jouduin vanhempana katsomaan hänen peräänsä. Vanhempi veljeni yritti itsemurhaa, mutta sekään ei herättänyt vanhempiamme.

Suomessa on puolisen miljoonaa alkoholin suurkuluttajaa. Näitä tarinoita on valitettavasti juuri niin paljon kuin mitä terapialuvut osoittavat.

On masentavaa ja inhottavaa, kun itse lapsuudestaan mielenterveys tallella selvinneet tulevat kertomaan, kuinka he ovat niin paljon parempia ihmisiä, kun eivät koe tarpeelliseksi syytellä vanhempiaan.

Pitäisikö teille ojentaa mitali, vai riittääkö palkinnoksi se, ettei ole tarvinnut harkita it*emurhaa vain sen takia, että ei pysty sietämään traumojensa aiheuttamaa tunnetta kehossa?

Terapiassa käyneen fraasit kyllä tunnistaa. Kaikki jauhaa sitä samaa "en ole vastuussa muiden tunteista" ja "olet rajaton".

Vierailija kirjoitti:

Jossain ketjussa pohdittiin tätä asiaa. Siis miten hämmentävää on, että isovanhemmat ovat olleet omasta näkökulmasta rakastavia ja järkeviä ihmisiä, mutta se oma vanhempi, jonka samaiset isovanhemmat ovat kasvattaneet, on täysi sekopää. 

En osaa selittää. Elämän suuria mysteereitä.

 

Huomannut saman. Isovanhemmilla on kokemusta asioista. Nuoret vasta harjoittelee.

 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Miksi sinun (jatkuva) mokailusi ja vajavaisuutesi pitäisi vaan antaa anteeksi ja hyväksyä? Jotta ihminen voi t

Itse kirjoitit "vanhempien vajavaisuudesta", joka pitää hyväksyä. Ikään kuin se olisi pysyvä tila, ja vanhempien käyttämä keino luistaa vastuun ottamisesta omasta käytöksestään.

Lapsuuden asiat voi useimmissa tapauksissa antaa vanhemmille anteeksi, jos vanhemmat suhtautuvat myötätunnolla, ymmärtäväisesti ja pahoitellen kun aikuinen lapsi kertoo miten häntä on satutettu. Silloin vanhempi toivon mukaan näkee myös itsessään tarpeen pienelle korjausliikkeelle, mitä tulee käytökseensä lastaan kohtaan.

Jos vanhempi suhtautuu ylimielisesti, "tällainen minä nyt vaan olen, yritin parhaani"-asenteella, ei ne lasta kalvavat asiat tule kohdatuiksi ja käsitellyiksi. Lapsi luonnollisesti katkeroituu vanhempaansa kohtaan ja välit viilenevät. 

Vierailija kirjoitti:

Terapiassa käyneen fraasit kyllä tunnistaa. Kaikki jauhaa sitä samaa "en ole vastuussa muiden tunteista" ja "olet rajaton".

If the shoe fits.

Ajatus siitä, että omien vanhempien käytökseen olisi olemassa joku syvällinen hieno syy, jonka voi ymmärtää terapiassa, on huuhaata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä tiedon? Sinähän et tiedä mitään. Jutussa selviää, että äiti sairastui psyykkisesti kun lapset oli alaikäisiä.

Miten se sairaus ja henkinen romahdus ilmeni, sitä hän ei kerro. Puhumattakaan, miten se vaikutti lapsiin. Keskiössä on vain minäminäminä.

Hän pitää itseään uhrina, jos tästä yrittää puhua. Hän ei osoita mitään empatiaa lapsia kohtaan, jotka joutui siitä sairastumisesta kärsimään. 

Me tiedämme sen mitä jutussa lukee ja äidin näkökulman. Elämässä tapahtuu haastavia asioita, kuten heidänkin perheessään (parisuhteessa, psyykkisessä jaksamisessa). Minä uskon että äiti on kuitenkin tehnyt parhaansa siinä tilanteessa. Miksi hän kirjoittaisi mainitun jutun jos omatunto ei ns. olisi puhdas? Ja jos hän on tehnyt voitavansa niin onko sinusta aikuisen lapsen häneen kohdistamat syytökset oikeutettuja? 

Vierailija kirjoitti:

Lasten pitäisi kasvaa aikuisiksi, mutta monet jäävät jumiin siihen lapsuuteensa. 

Jumiin, yksin ei voi kaikkea.  Aikanani ei saanut edes sanoa mitään itseään puolustaakseen, aina nujerrettiin.  Kyllä silti ajattelen ettei ikuisesti tarvitse kestää kaikkea.  On nähty myös kauhukakaroita jotka vetosivat:    niin kun olen lapsi saan tehdä mitä tykkään.

Joillakin terapeuteilla näyttäisi olevan sellainen freudilainen lähtökohta, että pureudutaan erityisesti äidin rooliin lapsen varhaislapsuudessa. Äidin liian läheinen suhde lapseen nähdään jotenkin tukahduttavana ja siten lapsi ei kykene itsenäistymään kunnolla. Tällaisen havainnon tein omassa terapiassani. Oma äitini on ollut ripustautuva ja siitä on ollut paljon haittaa itsenäistymistäni ajatellen. Tuota äitisuhdetta sitten purettiin terapeutin kanssa. Mitään äitini demonisointia en havainnut terapiassa, koska tiedostin oman äitini roolin niin hyvässä kuin pahassakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä tiedon? Sinähän et tiedä mitään. Jutussa selviää, että äiti sairastui psyykkisesti kun lapset oli alaikäisiä.

Miten se sairaus ja henkinen romahdus ilmeni, sitä hän ei kerro. Puhumattakaan, miten se vaikutti lapsiin. Keskiössä on vain minäminäminä.

Hän pitää itseään uhrina, jos tästä yrittää puhua. Hän ei osoita mitään empatiaa lapsia kohtaan, jotka joutui siitä sairastumisesta kärsimään. 

 

Me tiedämme sen mitä jutussa lukee ja äidin näkökulman. Elämässä tapahtuu haastavia asioita, kuten heidänkin perheessään (parisuhteessa, psyykkisessä jaksamisessa). Minä uskon että äiti on kuitenkin tehnyt parhaansa siinä tilanteessa. Miksi hän kirjoittaisi mainitun jutun jos omatunto ei ns. olisi puhdas? Ja jos hän on tehnyt vo

Oleellista on se, miten vanhemman huonon käytöksen katsominen läpi sormien vaikuttaa nykyhetkeen. Ja se nimenomaan vaikuttaa, kun sitä käytöstä ei kyseenalaista, vaan vain hyväksyy ja ymmärtää vajavaisuutta. Lapsi alkaa muistuttamaan vanhempaansa ennen pitkää ja perii samat huonot käytösmallit ja mt-ongelmat. En suosittele. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne lapset ole yhtään sen täydellisempiä ja virheettömämpiä kuin vanhempansakaan. Silti syytä etsitään aina vain vanhemmista - tai siis käytännössä äidistä. 

Se johtuu siitä, että vanhemmat ovat päättäneet hankkia lapsia, lapsi ei ole päättänyt syntyä. Ja vanhemmat voivat pilata lapsensa elämän täydellisesti, lapsi ei voi pilata vanhempiensa elämää. Koska vanhemmat ovat koko suhteen ajan aikuisia oikeustoimikelpoisia ihmisiä, ja lapsi on niistä täydellisen ja absoluuttisen riippuvainen ensimmäiset elinvuotensa.

Tämän takia vanhemmilla on vastuuta, lapsella ei.

Ja siellä terapiassa voidaan joutua puimaan niitä vanhempia vuosikausia sen takia, että osa "hyvien" perheiden kilteistä lapsista on niin latistettuja, että menee tosi pitkään että uskaltaa sanoa edes terapeutille, että "tämä tuntui lapsuudenkodissa pahalta". Ja se, että niistä tuon sanomisen aiheuttamista syyllisyydentunteista pääsee eroon -no, siihen ei välttämättä riitä mikään terapia.

Ja kyllä niitä isiäkin terapiassa käsitellään, että ole vaan aivan huoletta. Valitettavasti vaan se on useimmiten äidit, jotka näkevät hyväksi pilata lastensa elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä tiedon? Sinähän et tiedä mitään. Jutussa selviää, että äiti sairastui psyykkisesti kun lapset oli alaikäisiä.

Miten se sairaus ja henkinen romahdus ilmeni, sitä hän ei kerro. Puhumattakaan, miten se vaikutti lapsiin. Keskiössä on vain minäminäminä.

Hän pitää itseään uhrina, jos tästä yrittää puhua. Hän ei osoita mitään empatiaa lapsia kohtaan, jotka joutui siitä sairastumisesta kärsimään. 

 

Me tiedämme sen mitä jutussa lukee ja äidin näkökulman. Elämässä tapahtuu haastavia asioita, kuten heidänkin perheessään (parisuhteessa, psyykkisessä jaksamisessa). Minä uskon että äiti on kuitenkin tehnyt parhaansa siinä tilanteessa. Miksi hän kirjoittaisi mainitun jutun jos omatunto ei ns. olisi puhdas? Ja jos hän on tehnyt vo

Jos se oma paras on satuttanut toista, miksei sitä voi myöntää, pahoitella ja pyrkiä parantamaan tapansa? Ihan jokaisella, pahimmilla rikollisillakin, on syynsä käytökselleen, vapauttaako se vastuusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.

Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen nykyinen lapsensa ovat kokeneet laiminlyöntiä? Kukaan ei ole selvinnyt elämästään traumoitta. Myös äideillä on omat traumansa. Jos tätä ei ymmärrä, silloin aletaan vain syyttelemään muita omista ongelmista.