Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään väl

Et Kai luule, että se on jo kun ainoa luonteenpiirre??

Vierailija kirjoitti:

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Sulle on vastattu: anna lapselle tilaa, älä soita älä kirjoita, hän palaa niin nopeammin. Ei hän ole sinulle velvollinen ilmoittautumaan, ja toimintasi vaan ahdistaa.

Kohta taas haluaa kiukutella, eikä sitä kukaan muu siedä. Joten takaisin tulee, kun lakkaat painostamasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Tuttavapiiristä tiedän tapauksen jossa asian hoiti aika. Lapsi ns. aikuistui ja palasi perheensä elämänpiiriin.

Minä ns. aikuistuin = oikeasti muutuin helposta ylihelpoksi, mutta viimein vanhempani vaatimusten mukaiseksi. Vasta vanhempani kuoltua pääsin itse paranemaan oikeasti sellaiseksi ihmiseksi, joka olen siitä ihmisestä, joka vain yrittää kelvata vanhemmalleen.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tämä on todella hyvä video tähän keskusteluketjuun liittyen. 

Vierailija kirjoitti:

"Puukotin ihmisen." "Valehtelen jokaiselle." "Olen pettänyt kaikkia kumppaneitani." Yhdestä lauseesta ei pysty vetämään mitään johtopäätöksiä, silloinkaan kun se lause sisältää kaiken tarvittavan?

Voisitko kertoa mitkä viestit olet tähän mennessä kirjoittanut niin voin nonsoleerata niiden merkityksen täydellisesti. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää v

Ei Se mennyt tule muuttumaan. Terapeutti voi antaa sinulle uusia välineitä. Se toiveesi, että nyt kiukuttelevana taaperona saat äitisi rakkautta, ei vaan ole mahdollinen eikä sekään muuta sinun lapsuuttasi.

Sinä voit eheytyä etsimällä uutta suuntaa. Niin kauan, kun junnaat tässä, pysyt onnettomana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Toivottavasti terapeutti ei ruoki näin haitallista toimintatapaa. Ei elämä voi olla noin yksinkertaistettu. Jos et ole sellainen kuin haluan, minä katkaisen välit. Todella ruma ajatuskuvio.

Kuulostat yhtä kylmältä ja itsekeskeiseltä kuin aloittaja. En millään tavalla ihmettele jos lapsillanne on traumoja, kun vastaus on juuri tuollainen uhriutuva, narsistinen ulina siitä että ai minäkö olen nyt paha ja väärä ja itku päälle. Kammottavia keskenkasvuisia näennäisesti aikuisia ihmisiä, joiden olisi pitänyt jo kauan sitten katsoa peiliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni

Ei Se mennyt tule muuttumaan. Terapeutti voi antaa sinulle uusia välineitä. Se toiveesi, että nyt kiukuttelevana taaperona saat äitisi rakkautta, ei vaan ole mahdollinen eikä sekään muuta sinun lapsuuttasi.

Sinä voit eheytyä etsimällä uutta suuntaa. Niin kauan, kun junnaat tässä, pysyt onnettomana.

1. En ole onneton. 

2. Äiti on kuollut, joten en odota häneltä mitään. 

3. Lapsuus oli mikä oli, eikä se muuksi muutu. 

4. Elän lopun elämäni sen kanssa, että lapsuus oli mikä oli - en muistele sitä mitenkään jatkuvasti, mutta psyyke ja keho muistaa kyllä, valitettavasti.

5. Olisi todella vapauttavaa joskus olla se ihminen, jota joskus joku tukee, kun lapsesta asti on itse ollut se, joka tukee muita eikä itse saa tukea mistään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Tuttavapiiristä tiedän tapauksen jossa asian hoiti aika. Lapsi ns. aikuistui ja palasi perheensä elämänpiiriin.

Minä ns. aikuistuin = oikeasti muutuin helposta ylihelpoksi, mutta viimein vanhempani vaatimusten mukaiseksi. Vasta vanhempani kuoltua pääsin itse paranemaan oikeasti sellaiseksi ihmiseksi, joka olen siitä ihmisestä, joka vain yrittää kelvata vanhemmalleen.

Vai niin. Minun tuntemani tapaus ei sen sijaan muuttunut mitenkään vaan yksinkertaisesti ymmärsi että voi näkemyseroista huolimatta olla edes silloin tällöin vanhempiensa kanssa tekemisissä mielenosoituksellisen eron sijaan. Tämä toi suurta lohtua hänen vanhemmilleen. 

Jokin siellä terapiassa on selvinnyt. Niin siinä tuppaa käymään.

 

Kun isäni kuoli, kävin omakustanteisesti terapiassa, koska minussa avautui pato. Isäni oli ihana, huumorintajuinen ja rakastava, mutta hän myös puhui p*skaa minulle läheisistä ihmisistä, nostatti itseään toisten kustannuksella. Hän rakasti itseään enemmän kuin ketään muuta ja hylkäsi ihmissuhteita syistä, jotka eivät ainakaan minun mielestäni olleet päteviä. Minun olisi kannattanut selvitellä päätäni jo ennen hänen kuolemaansa, mutta hautasin kaiken. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka suuri vaikutus isäsuhteellani oli esimerkiksi seurustelusuhteisiini. Olin mielistelevä kynnysmatto, koska halusin miellyttää kumppania. Kuitenkin tiesin, mistä se kumpusi. Siitä ettei seurustelu päättyisi, etten tulisi jätetyksi, ettei kukaan alkaisi vihata minua. Kuvittelin, että kumppani on osaavampi, viisaampi, rakkaampi kuin kukaan. Toki noin voi olla ensirakkaudessa, mutta kyllä ihmisen pitäisi kasvaa aikuiseksi viimeistään toisessa pitkässä suhteessa eikä ylentää toista itseään tärkeämmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Itselläni se meni niin, että kun olin saanut terapian päätökseen ja pystyin luottamaan kykyyni asettaa sekä puolustaa rajojani vanhemman kanssa sekä tiesin, mitä itse vielä ko. suhteelta halusin, eräänä jouluna vastasin joulutervehdykseen ja siitä yhteydenpito lisääntyi, kunnes asettui niihin uomiin, joissa sen on mahdollista olla.

Anna lapsellesi aikaa. Muista vaikka merkki-/juhlapäivinä, jos et usko, että lapsesi kokisi sen liian tungettelevana tai suoranaisesti tiedä, ettei lapsesi halua kuulla sinusta lainkaan. Voi olla, että jonain päivänä saat vielä vastakaikua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikk

Olen yksi näistä lainatuista ja olen itsekin jäänyt todella vaille ikätasoista huomiota lapsena. Näin nelikymppisenä ajattelen, ettei lapsuusajoista vääntäminen vanhempieni kanssa tuota mitään. He ovat sellaisia kuin ovat ja voin itse valita olenko heidän kanssaan tekemisissä vai en. 

Vierailija kirjoitti:

1. En ole onneton. 

2. Äiti on kuollut, joten en odota häneltä mitään. 

3. Lapsuus oli mikä oli, eikä se muuksi muutu. 

4. Elän lopun elämäni sen kanssa, että lapsuus oli mikä oli - en muistele sitä mitenkään jatkuvasti, mutta psyyke ja keho muistaa kyllä, valitettavasti.

5. Olisi todella vapauttavaa joskus olla se ihminen, jota joskus joku tukee, kun lapsesta asti on itse ollut se, joka tukee muita eikä itse saa tukea mistään. 

Mikset voisi olla se ihminen jota joku tukee? Minusta kuulostaa siltä että ystävät ovat juuri sitä varten elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Kuka vaan voi toki masentua, mutta C-PTSD on aina lapsuuskodin aiheuttama. Samoin narsistinen ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Pohja paniikkihäiriölle, burn outille ja ahdistushäiriölle luodaan kotona. 

Oletko varma tuosta? En nyt ihan heti keksi, millainen tutkimus tuon voisi todistaa, ja käsittääkseni sellaista ei ole kyllä tehty. Sen sijaan kehäpäätelmiä on paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa

Harvemmin kuule terapiassa keskusteltavissa asioissa on kyse siitä että ei päässyt Puuhamaahan kesällä 81, vaan oikeasti traumaattisista tilanteista. Moni vanhempi on edelleen myrkyllinen ja lyttäävä lastaan kohtaan. Siinä kohtaa on paras valita, että ei tapaa enää sellaista ihmistä jos vanhempi ei pysty itsereflektioon. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.

Miksi sitten pieni vähemmistö ihmisistä pystyy esimerkiksi tasa-arvoiseen, tasapainoiseen ja harmoniseen parisuhteeseen pitkällä tähtäimellä? 

Tämä nyt vähän ohis, mutta miksi oletetaan, ettei introvertilla voi olla hyvää suhdetta kehenkään eikä syvällisiä ajatuksia? Sanotaan että olisi parempi kun ei hankkisi perhettä. Aika rajusti sanottu. Vielä jos on luonteeltaan ratkaisukeskeinen, niin on varmaa, että pieleen menee. 

 

Miksi yleensä on luotu introvertteja, jos he ovat niin epäkelpoja? Kelvottomia ihmissuhteisiin. Kyllä meissäkin on hyviä puolia kun vaan on oikeat ihmiset, kenen seurassa uskaltaa olla oma itsensä. Monet meistä on luovia tyyppejä, kuka mitenkin, vaikka emme olekaan seurallisia emmekä viihdy tai saa voimaa ihmisjoukoista. 

 

Meni nyt täysin ohi aiheesta, pahoittelut, mutta vastauksena tuolle jollekin joka meitä epäkelpoina perhe-elämään pitää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Toivottavasti terapeutti ei ruoki näin haitallista toimintatapaa. Ei elämä voi olla noin yksinkertaistettu. Jos et ole sellainen kuin haluan, minä katkaisen välit. Todella ruma ajatuskuvio.

Kuulostat yhtä kylmältä ja itsekeskeiseltä kuin aloittaja. En millään tavalla ihmettele jos lapsillanne on traumoja, kun vastaus on juuri tuollainen uhriutuva, narsistinen ulina siitä että ai minäkö olen nyt paha ja väärä ja itku päälle. Kammott

Etkö osaa lukea? Kaikki mitä kirjoitat on sinun mielikuvitustasi. Ihan jo alkaen lapsista, kuka on sanonut, että on lapsia. Ja mikä narsistinen ulina?

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt vähän ohis, mutta miksi oletetaan, ettei introvertilla voi olla hyvää suhdetta kehenkään eikä syvällisiä ajatuksia? Sanotaan että olisi parempi kun ei hankkisi perhettä. Aika rajusti sanottu. Vielä jos on luonteeltaan ratkaisukeskeinen, niin on varmaa, että pieleen menee. 

 

Miksi yleensä on luotu introvertteja, jos he ovat niin epäkelpoja? Kelvottomia ihmissuhteisiin. Kyllä meissäkin on hyviä puolia kun vaan on oikeat ihmiset, kenen seurassa uskaltaa olla oma itsensä. Monet meistä on luovia tyyppejä, kuka mitenkin, vaikka emme olekaan seurallisia emmekä viihdy tai saa voimaa ihmisjoukoista. 

 

Meni nyt täysin ohi aiheesta, pahoittelut, mutta vastauksena tuolle jollekin joka meitä epäkelpoina perhe-elämään pitää. 

Introverteilla on kaikki mahdollisuudet luoda syvällisiä suhteita. Se on melkeinpä todennäköisempää, koska he ovat useimmiten valikoivampia ja ajattelevat ennen kuin itse puhuvat.

Vanhemmat opettelevat koko lapsensa lapsuusajan vanhempana olemista. Lisäksi he ovat ihmisiä muutenkin. Ja heillä on velvollisuuksia ja vastuita muuallekin kuin lapsilleen. Tasapainoillaan aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin palikoilla.

Näinollen minusta on jopa melko luonnollista että lapsuuden jäljiltä jää jotain merkittävääkin korjattavaa ihmiseen. Tuntuu kuin tämä tulisi nyt aikuistuvalle porukalle ihan shokkina.