Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Molemmilla on oma elämänsä ja on ihan tervettä (mielestäni) ettei se äiti-lapsi suhde ole missään keskiössä enää sen jälkeen kun lapsi lähtee omilleen. Lapsen parisuhde on paljon tärkeämpi, esimerkiksi. 

Jos nyt tosiaan vaikka ratkaisukeskeinen äiti ei ole osannut oikealla tavalla vain sympata lapsen tunteita ja ratkaisukeskeisyys on koettu hyökkäävänä (tai miten vain..) niin minusta riittää että molemmat osapuolet ymmärtävät mistä kommunikointivaikeudet johtuvat ja that's it.

Onkohan tuo nyt oikeastaan ratkaisukeskeisyyttä? 

Minusta se lapsi on ratkaisukeskeinen, kun haluaa ratkaista ison ongelman ja lähtee rohkeasti sitä käsittelemään terapiassa ja vanhemman kanssa.

Ratkaisukeskeistä ei ole todeta, että en osannut ja kun en halua opetella niin that's it.

Tai onhan se eräänlainen ratkaisu. Halki poikki ja pinoon.

Nämä "ratkaisukeskeiset" sitten varmaan töissäkin toteavat jostain uudesta hommasta että en tee kun en osaa enkä viitsi opetella?

No eivät totea. Koska heidän mielestään on tärkeää hoitaa työnsä. Heidän mielestään ei ilmeisesti ole niin tärkeää hoitaa suhdetta lapsiinsa.

"Ratkaisukeskeisyys" on vain tekosyy.

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Vierailija kirjoitti:

"Tämä ei ole minkään terapian mielestä näin. Jos haetaan tätä kokemusta, se haetaan terapiassa terapeutin kanssa. Kukaan ei kuvittele, että se äiti yhtäkkiä olisi sen aikuisen lapseksi taantuneen ihmisen tunteiden ja lapsenkaltaisen raivon vastaanottaja. 

Jos sinulla on tällainen luulo jossain syötetty, on se terapeutti vaarallinen ja epäpätevä."

Juuri näin. Rikkinäinen kiintymyssuhde korjataan terapiassa, terapeutti on koulutettu ammattilainen, joka kykenee vastaanottamaan vaille jääneen yksilön tunteiden ilmauksia empatialla. 

Onko siis niin että niin ap:n kuin HS:n artikkelinkin lapsen terapeutti on epäonnistunut?

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on nähty, että osa vahemmista ottaa kaiken kritiikin tai tunteidenilmaisun hyökkäyksenä ja arvosteluna.

Minä en ole nähnyt. Luulen, että suurin osa "kriittisistä" kommenteista ei ole vanhemmilta vaan ihan yleistä tietoa. 

Kyllä se kritiikin vastaanotto näyttää erityisen vaikealta näille "lapsille".

"Tässä ketjussa nimenomaan on aiheena syyllistäminen ja hyökkäys. Ei mikään rakentava keskustelu."

Sekä se, minkä kukin ottaa syyllistämisenä ja hyökkäyksenä.

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikk

Valitettavasti se aika meni jo. Koita löytää terapeutti, jonka kanssa käyt tämän läpi.

Vanhempi ei enää ole se henkilö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmal

Nämä "ratkaisukeskeiset" sitten varmaan töissäkin toteavat jostain uudesta hommasta että en tee kun en osaa enkä viitsi opetella?

No eivät totea. Koska heidän mielestään on tärkeää hoitaa työnsä. Heidän mielestään ei ilmeisesti ole niin tärkeää hoitaa suhdetta lapsiinsa.

"Ratkaisukeskeisyys" on vain tekosyy.

Usein kohtelevat asiakkaitakin paremmin kuin perheenjäseniään. Kulissi on kasassa ulospäin, mutta kotona on sitten itselle luvallista olla taantunut oma itsensä, jonka ei tarvitse välittää mistään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Alapeukutin, koska tässä ei ollut kyse mistään kokemuksien tuulettamisesta, vaan siitä että keksitään mitä moninaisempia "syitä" sille, että ei voi mitenkään tulla lastaan vastaan.

Ja tottahan se on, että jos on riittävän introvertti niin ei varmasti ole mitään ihmissuhteita. Sitä vaan ihmettelee, että miten ja miksi ihmeessä näin introvertti henkilö on päätynyt lisääntymään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Alapeukutin siksi, että saat toki ihan yksin ja itseksesi olla mitä olet, mutta toivottavasti et ole hankkinut itsellesi puolisoa etkä lapsia, koska sellaiseen elämään tuo valintasi elää ei sovi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Alapeukutin siksi, että saat toki ihan yksin ja itseksesi olla mitä olet, mutta toivottavasti et ole hankkinut itsellesi puolisoa etkä lapsia, koska sellaiseen elämään tuo valintasi elää ei sovi. 

 

Aika ikäviä johtopäätöksiä yhdestä viestistä. Ei näytä empatiaa olevan.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa

Valitettavasti se aika meni jo. Koita löytää terapeutti, jonka kanssa käyt tämän läpi.

Vanhempi ei enää ole se henkilö.

Oikaisisin, että vanhempani ei koskaan ollut se henkilö. Jos siis vastasit siihen, että kolmivuotiaana piti olla jo kolmekymppinen. 

Mutta joo, se aukko ei täyty ikinä, millään. Terapiassa on oppinut elämään sen kanssa sekä oppinut pitämään puoliaan muiden kanssa, kun vanhempien kanssa ei onnistunut ja on oppinut ihmissuhdetaitoja. Mutta kokemusta siitä, että minulla on välittävä vanhempi, ei voi antaa kukaan muu kuin vanhempi ja vasta kuoleman jälkeen se on myöhäistä ja mahdotonta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että vois

"Usein kohtelevat asiakkaitakin paremmin kuin perheenjäseniään. Kulissi on kasassa ulospäin, mutta kotona on sitten itselle luvallista olla taantunut oma itsensä, jonka ei tarvitse välittää mistään. "

Siis tässä keskustelun juonteessahan puhutaan ratkaisukeskeisistä ihmisistä. Onko näin, että se on siis lähtökohtaisesti huono ominaisuus ihmisessä? Menikö minulta nyt jotain ohi?

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Alapeukutin siksi, että saat toki ihan yksin ja itseksesi olla mitä olet, mutta toivottavasti et ole hankkinut itsellesi puolisoa etkä lapsia, koska sellaiseen elämään tuo valintasi elää ei sovi. 

Aika ikäviä johtopäätöksiä yhdestä viestistä. Ei näytä empatiaa olevan.

Ohis

"Puukotin ihmisen." "Valehtelen jokaiselle." "Olen pettänyt kaikkia kumppaneitani." Yhdestä lauseesta ei pysty vetämään mitään johtopäätöksiä, silloinkaan kun se lause sisältää kaiken tarvittavan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta

"Usein kohtelevat asiakkaitakin paremmin kuin perheenjäseniään. Kulissi on kasassa ulospäin, mutta kotona on sitten itselle luvallista olla taantunut oma itsensä, jonka ei tarvitse välittää mistään. "

Siis tässä keskustelun juonteessahan puhutaan ratkaisukeskeisistä ihmisistä. Onko näin, että se on siis lähtökohtaisesti huono ominaisuus ihmisessä? Menikö minulta nyt jotain ohi?

-ohis

Joidenkin mielestä on ok olla ratkaisukeskeinen ilman tunteita, joidenkin mielestä se pitäisi yhdistää tunteiden ja kohtaamisen kanssa, sekä sen haluaako vastaanottaja edes ratkaisuja vai kuulijaa. Eli itse ratkaisukeskeisyys sinällään on neutraali luonteenpiirre, mutta jos se on ainoa luonteenpiirre, ei hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on nähty, että osa vahemmista ottaa kaiken kritiikin tai tunteidenilmaisun hyökkäyksenä ja arvosteluna.

Mihinköhän tajunnan laajentumiseen tämä väite perustuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Hauska että joku alapeukuttaa tällaista omaa kokemusta elämästä. Ja samalla kuitenkin vaaditaan että sen aikuisen lapsen omaa kokemusta pitää kunnioittaa.

Alapeukutin siksi, että saat toki ihan yksin ja itseksesi olla mitä olet, mutta toivottavasti et ole hankkinut itsellesi puolisoa etkä lapsia, koska sellaisee

Etkö osaa lukea vai vääristeletkö tahallasi?

Vierailija kirjoitti:

Kummallisesti tässä keskustelussa oletetaan, että kaikki millenniaalit ja sitä nuoremmat haluavat keskustella tunteista, mutta tunnekylmät boomerivanhemmat eivät siihen suostu.

Kun nyt rupesin ajattelemaan, niin minunhan pitäisi olla katkera lapsuudesta isälleni, joka ei ollut moneen vuoteen minuun missään yhteydessä riitaisan avioeron jälkeen. Mutta jostain syystä asia menikin niin, että nyt aikuisiällä meillä on oikein läheiset välit. Minulla ei ole minkäänlaista halua keskustella tuosta ajasta isäni kanssa. Lapsuuteni oli hyvä, vaikka ikävöinkin noina vuosina isääni. Ja nuo vuodet on kyllä jo moneen kertaan korvautuneet paremmilla yhteisillä muistoilla. Siitä on jo hemmetti sentään 30 vuotta, ei meistä kumpikaan ole enää sama ihminen.

En osaa päättää, olenko tämän perusteella normaalia taukimpi ja tunnekylmempi vai normaalia valaistuneempi ihminen. Tai sitten ihan vain tavallinen.

Avain on siinä, että teillä on hyvät välit tullut myöhemmin ja niitä yhteisiä muistoja.

Kaikki eivät ole olleet niin onnekkaita ja se vanhemman/vanhempien vahingoittava käytös jatkuu vielä lapsuuden jälkeen tai poissa ollut vanhempi osoittautuu aivan yhtä vahingolliseksi, jos pääsee häntä tapaamaan aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Yli 70 sivua eikä kukaan ole vielä antanut nitä syvällisiä ohjeita, miten ne välit rakennetaan siihen jälkeläiseen, joka on pannut välit poikki? Miten otetaan yhteyttä kun on kaikki estetty? 

Postistakaan ei tiedä meneekö kirje yleensä perille vai onko se poltettu lukematta. 

 

Jankutetaan sivutolkulla mitä pitää sanoa ja miten kuunnella, miten puhua ja ottaa opiksi. Kun niin pitkälle ei edes pääse. Jos pääsee ei koskaan tiedä milloin se loppuu ja mistä syystä. 

Tuttavapiiristä tiedän tapauksen jossa asian hoiti aika. Lapsi ns. aikuistui ja palasi perheensä elämänpiiriin.