Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
"Tämä ei ole minkään terapian mielestä näin. Jos haetaan tätä kokemusta, se haetaan terapiassa terapeutin kanssa. Kukaan ei kuvittele, että se äiti yhtäkkiä olisi sen aikuisen lapseksi taantuneen ihmisen tunteiden ja lapsenkaltaisen raivon vastaanottaja.
Jos sinulla on tällainen luulo jossain syötetty, on se terapeutti vaarallinen ja epäpätevä."
Juuri näin. Rikkinäinen kiintymyssuhde korjataan terapiassa, terapeutti on koulutettu ammattilainen, joka kykenee vastaanottamaan vaille jääneen yksilön tunteiden ilmauksia empatialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos minä olen satuttanut jotakuta, kyllä mua saa tulla "syyttämään", että satutit. Siitä se keskustelu sitten lähtee. Aika hyvin olen kyllä läsnä tekemisissäni yleensäkin ja huomaan saman tien, jos olen sanonut jotain loukkaavaa tai muuten toiminut väärin.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Toivottavasti terapeutti ei ruoki näin haitallista toimintatapaa. Ei elämä voi olla noin yksinkertaistettu. Jos et ole sellainen kuin haluan, minä katkaisen välit. Todella ruma ajatuskuvio.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että tuokaan, jota opetat, on Itse tuollainen äiti, joka ei ole oppinut lapsena ilmaisemaan tunteitaan. Hän toteaa tämän ja minä voin helposti yhtyä tähän. Eikä kyse todellakaan ole mistään opettelusta. Kyseessä voi olla vaikka kuinka suuria haavoja tai kuinka sukupolvien kuilua eli kulttuuria siitä miten eletään ja ollaan. Tai ihan vain se, että.ihmisen ei ole pakko muuttua toisen tekemään muottiin.
Sitten pitää vain hyväksyä, että on itse valinnut olla lapsilleen haavoja aiheuttava vanhempi. Ja että lapsi on valinnut opetella toisin.
Tässä kohdassa nimenomaan näin ei ole. Se haavoila oleva ihminen ei ole voinut valita mitään. Näitä ihmisiä on paljon.
On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka vain ovat ja laittavat vahingon kiertämään ja niitä, jotka yrittävät korjata itsensä ja pitävät huolen siitä, etteivät ainakaan laita vahinkoa kiertämään. Ja ymmärrän, että jälkimmäistä lasta rasittaa ensimmäinen vanhempana.
Kummallisesti tässä keskustelussa oletetaan, että kaikki millenniaalit ja sitä nuoremmat haluavat keskustella tunteista, mutta tunnekylmät boomerivanhemmat eivät siihen suostu.
Kun nyt rupesin ajattelemaan, niin minunhan pitäisi olla katkera lapsuudesta isälleni, joka ei ollut moneen vuoteen minuun missään yhteydessä riitaisan avioeron jälkeen. Mutta jostain syystä asia menikin niin, että nyt aikuisiällä meillä on oikein läheiset välit. Minulla ei ole minkäänlaista halua keskustella tuosta ajasta isäni kanssa. Lapsuuteni oli hyvä, vaikka ikävöinkin noina vuosina isääni. Ja nuo vuodet on kyllä jo moneen kertaan korvautuneet paremmilla yhteisillä muistoilla. Siitä on jo hemmetti sentään 30 vuotta, ei meistä kumpikaan ole enää sama ihminen.
En osaa päättää, olenko tämän perusteella normaalia taukimpi ja tunnekylmempi vai normaalia valaistuneempi ihminen. Tai sitten ihan vain tavallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että tuokaan, jota opetat, on Itse tuollainen äiti, joka ei ole oppinut lapsena ilmaisemaan tunteitaan. Hän toteaa tämän ja minä voin helposti yhtyä tähän. Eikä kyse todellakaan ole mistään opettelusta. Kyseessä voi olla vaikka kuinka suuria haavoja tai kuinka sukupolvien kuilua eli kulttuuria siitä miten eletään ja ollaan. Tai ihan vain se, että.ihmisen ei ole pakko muuttua toisen tekemään muottiin.
Sitten pitää vain hyväksyä, että on itse valinnut olla lapsilleen haavoja aiheuttava vanhempi. Ja että lapsi on valinnut opetella toisin.
Tässä kohdassa nimenomaan näin ei ole. Se haavoila oleva ihminen ei ole voinut valita mitään. Näitä ihmisiä on paljon.
Joo. Jos on psykopaatti tai ant
Miksi sinä haluat leimata ja tehdä diagnooseja? Ei ole mitään empatiaa tai käsitystä elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Toivottavasti terapeutti ei ruoki näin haitallista toimintatapaa. Ei elämä voi olla noin yksinkertaistettu. Jos et ole sellainen kuin haluan, minä katkaisen välit. Todella ruma ajatuskuvio.
Ei missään terapiassa "syötetä" mitään sellaista, että muiden pitää olla toisen toiveiden mukainen. Siellä mietitään, mikä on kohtuullista ja mikä on kohtuutonta ja miten itse kokemansa kohtuuttomuus on itseä sairastuttanut ja miten siitä parannutaan ja estetään jatkossa sairastumasta edelleen/ uudelleen.
Jos vanhempi tupakoi sisätiloissa eikä halua olla passiivisesti tupakoiva, on siinä sitten valittava omat keuhkot tain vanhempi. Ei siinä valita sitä, että pomppiiko vanhempi lapsen pillin mukaan vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.
Osa näistä ketjun vanhemmista ottaa tällaiset asioiden selvittämiset hyökkäyksinä. Minulla on ihan riittävästi (huonoa) kokemusta itsellänikin 40- ja 50-luvulla syntyneistä perheenjäsenistä, jotka pitävät tuntei
Omalle 40-luvulla syntyneelle vanhemmalleni toisten herkkyys on kuin myrkkyä. Kaikki pitäisi kyetä ottamaan kivikasvoisena vastaan. Vain hänellä on oikeus raivota ja riehua surkeasta elämästään.
"On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka vain ovat ja laittavat vahingon kiertämään ja niitä, jotka yrittävät korjata itsensä ja pitävät huolen siitä, etteivät ainakaan laita vahinkoa kiertämään. Ja ymmärrän, että jälkimmäistä lasta rasittaa ensimmäinen vanhempana."
Ei kai nyt sentään näin yksinkertainen ja mustavalkoinen maailmankuva ole kenellekään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kummallisesti tässä keskustelussa oletetaan, että kaikki millenniaalit ja sitä nuoremmat haluavat keskustella tunteista, mutta tunnekylmät boomerivanhemmat eivät siihen suostu.
Kun nyt rupesin ajattelemaan, niin minunhan pitäisi olla katkera lapsuudesta isälleni, joka ei ollut moneen vuoteen minuun missään yhteydessä riitaisan avioeron jälkeen. Mutta jostain syystä asia menikin niin, että nyt aikuisiällä meillä on oikein läheiset välit. Minulla ei ole minkäänlaista halua keskustella tuosta ajasta isäni kanssa. Lapsuuteni oli hyvä, vaikka ikävöinkin noina vuosina isääni. Ja nuo vuodet on kyllä jo moneen kertaan korvautuneet paremmilla yhteisillä muistoilla. Siitä on jo hemmetti sentään 30 vuotta, ei meistä kumpikaan ole enää sama ihminen.
En osaa päättää, olenko tämän perusteella normaalia taukimpi ja tunnekylmempi vai normaalia valaistuneempi ihminen. Tai sitten ihan vain tavallinen.
Jos ei ole ongelmia, ei niitä tarvitse alkaa tyhjästä luomaan. Heillä, jotka yrittävät näitä asioita selvitellä on yleensä psyykkisiä ja sitä kautta fyysisiäkin oireita ja jotta työkyky ja oma hyvinvointi ja toimintakyky ihmissuhteissa olisi edes jonkinlainen, näihin keskusteluihin ja jopa vihanpurkauksiin päädytään.
Vierailija kirjoitti:
"On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka vain ovat ja laittavat vahingon kiertämään ja niitä, jotka yrittävät korjata itsensä ja pitävät huolen siitä, etteivät ainakaan laita vahinkoa kiertämään. Ja ymmärrän, että jälkimmäistä lasta rasittaa ensimmäinen vanhempana."
Ei kai nyt sentään näin yksinkertainen ja mustavalkoinen maailmankuva ole kenellekään!
Ilmeisesti et ole ollut tekemisissä persoonallisuushäiriöisten kanssa. Tai sitten olet itse se persoonallisuushäiriöinen ilman sairaudentuntoa.
Tietenkään tuo ei koske terveessä perhesuhteessa eläviä tasapainoisia ihmisiä, joita heitäkin on. Heillä ei sitten ole niitä ongelmiakaan, että joku ahdistelee jollain asioiden selvittelyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.
Osa näistä ketjun vanhemmista ottaa tällaiset asioiden selvittämiset hyökkäyksinä. Minulla on ihan riittävästi (huonoa) kokemusta itsellänikin 40- ja 50-luvulla syntyneistä perheenjäsenistä, jotka pitävät tuntei
Tässä ketjussa nimenomaan on aiheena syyllistäminen ja hyökkäys. Ei mikään rakentava keskustelu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Toivottavasti terapeutti ei ruoki näin haitallista toimintatapaa. Ei elämä voi olla noin yksinkertaistettu. Jos et ole sellainen kuin haluan, minä katkaisen välit. Todella ruma ajatuskuvio.
Ei, vaan jos et kohtele minua terveemmillä tavoilla, otan sinuun niin paljon etäisyyttä, kuin oman hyvinvointini ja turvallisuuteni kannalta on tarpeen. Vai pitäisikö mielestäsi vanhemman (tai kenen tahansa) saada jatkaa toisen satuttamista? Se ei olisi ruma ajatuskuvio?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä.
Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitenkään lämpimiä ja jäin jo nuorena selviytymään yk
Kenties edellinen puhuu niiden kommenttien hengestä joka on sellainen että lähes kaikki mitä aikuinen lapsi sanoo pitää niellä sellaisenaan. Lisäksi monet ovat sitä mieltä että aikuinen lapsi on edelleen henkisesti raakile suhteessa omiin vanhempiinsa ja kaikenlaiset itkupotkuraivarit pitää ottaa kolmekymppiseltä vastaan kuin taaperoa kaitsisi.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.
Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.
Ei tuollaista käsitystä ole enää mielenterveyden häiriöistä. Joskus syynä oli.aina äiti. Nykyään asia on paljon monisyisempi.
Eikä etenkään tuota, että se lapsi aina lähestyy hyvä mielessä ja se vanhempi on aina se paha JA ratkaisuna pitää olla välien katkaisu.
Nämä on niin ykssilmäisiä ja vahingollisia ajatuksia kaikki!
Tässä ketjussa on nähty, että osa vahemmista ottaa kaiken kritiikin tai tunteidenilmaisun hyökkäyksenä ja arvosteluna.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tuo nyt oikeastaan ratkaisukeskeisyyttä?
Minusta se lapsi on ratkaisukeskeinen, kun haluaa ratkaista ison ongelman ja lähtee rohkeasti sitä käsittelemään terapiassa ja vanhemman kanssa.
Ratkaisukeskeistä ei ole todeta, että en osannut ja kun en halua opetella niin that's it.
Tai onhan se eräänlainen ratkaisu. Halki poikki ja pinoon.
Kysymys oli laajemmin siitä että jonkun vanhemman sinänsä melko neutraali ominaisuus on voinut vaikuttaa mahdollisesti erilaista otetta kaipaavan lapsen näkökulmasta negatiiviselta. Pahaa tarkoittamatta. Ratkaisukeskeisyys nyt oli vain jatkettä erääseen kommenttiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä.
Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitenkä
Kenties edellinen puhuu niiden kommenttien hengestä joka on sellainen että lähes kaikki mitä aikuinen lapsi sanoo pitää niellä sellaisenaan. Lisäksi monet ovat sitä mieltä että aikuinen lapsi on edelleen henkisesti raakile suhteessa omiin vanhempiinsa ja kaikenlaiset itkupotkuraivarit pitää ottaa kolmekymppiseltä vastaan kuin taaperoa kaitsisi.
Ainakin itselläni ongelmat ovat syntyneet juuri siitä, että minulta edellytettiin jo kolmevuotiaana kolmekymppisen kypsyyttä hoitaa asiat ja itseni. Ja joo, haluaisin voida edes kerran elämässä voida olla ihan oikeasti lapsi niin, että vanhempi ottaa sen vastaan niin kuin vanhemman olisi kuulunut se tehdä kymmeniä kertoja, jo silloin joskus, kun sen aika olisi ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka vain ovat ja laittavat vahingon kiertämään ja niitä, jotka yrittävät korjata itsensä ja pitävät huolen siitä, etteivät ainakaan laita vahinkoa kiertämään. Ja ymmärrän, että jälkimmäistä lasta rasittaa ensimmäinen vanhempana."
Ei kai nyt sentään näin yksinkertainen ja mustavalkoinen maailmankuva ole kenellekään!
Ilmeisesti et ole ollut tekemisissä persoonallisuushäiriöisten kanssa. Tai sitten olet itse se persoonallisuushäiriöinen ilman sairaudentuntoa.
Tietenkään tuo ei koske terveessä perhesuhteessa eläviä tasapainoisia ihmisiä, joita heitäkin on. Heillä ei sitten ole niitä ongelmiakaan, että joku ahdistelee jollain asioiden selvittelyllä.
No ketä tuo sinun hyvä - paha maailmankuvasi sitten koskee? Et oikeasti voi ajatella, että on kahdenlaisia ihmisiä!
Nyt sinä leimasit minut persoonallisuushäiriöiseksi. Miksi ihmeessä? Koska en ollut kanssasi samaa mieltä?
Joo. Jos on psykopaatti tai antisosiaalinen niin se taitaa aika pitkälti olla sitten siinä. Narsistillakin on vaikeaa, muttei täysin mahdotonta. Autismin kirjon vakavuus asettaa omat rajoitteensa. Mutta siinäkin tapauksessa voi kertoa lapselle diagnoosinsa ja sen aiheuttamat rajoitteet (toisin nuo kolme ensimmäistä tuskin hankkivat diagnoosia, mutta heidät osaavat perheenjäsenet kyllä kyökkidiagnosoida).