Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Aloitus:

Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään. 

Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.

***

Kommentti:

Mietin tuota aloitusta. Lapsi siis hakeutui vuosi sitten hoitoon ja on keskittynyt tuon vuoden hoitamaan itseään. Jo sekin vaikuttaa siihen, että ihminen ei halua toimia yhtä paljon muiden kanssa, kun täytyy ottaa tilaa itselleen oman sisäisen maailmansa järjestämiseen. Tai lapsi voi olla lisäksi masentunut. 

Äiti kertoo tuntevansa itsensä huonoksi ja vialliseksi (tarvitsee validaatiota lapseltaan). Äiti ei mieti yhtään, mitä lapsi tässä tilanteessa tuntee ja voiko lapsi hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti. 

Äiti kertoo halunneensa lapselleen aina vain hyvää, ei pahaa. Hän ei kerro, onko hän TEHNYT hyvää vai pahaa. Jotain ongelmia on ollut, koska äiti toteaa, ettei ole täydellinen. Äiti ei osoita kantavansa asiasta sinänsä huolta tai vastuuta vaan kuittaa sen sillä, että lapsikaan ei ole sen parempi. 

Sitten äiti keksii jostain, että lapsen terapeutti on puoskari ja että terapiassa tapahtuu jotain hämärää. Ai siksi, että 27-vuotias lapsi on nyt keskittynyt vuoden omaan elämäänsä, eikä ole ehtinyt juurikaan olla äitinsä kanssa (juu, moni ei ehdi nähdä ystäviäänkään kuin muutaman kerran vuodessa, että ei ole mitään erikoista tuossa). 27-vuotiaalla on aika monta rautaa yleensä tulessa ja elämä kiireistä. Ja terapiakin oikeasti voi olla todellakin aikaa ja voimavaroja kuluttavaa. Sitten hän kertoo rakastavansa lastaan, mutta miettii, voiko antaa KOSKAAN (! aikamoinen liioittelu) anteeksi (kenelle ja mitä?).

Yhtään sanaa äiti ei kerro olevansa huolissaan lapsestaan tai pohtivansa lapsen oloa. Toteaa toki, että uskoo lapsella olevan edessä hyvän tulevaisuuden. Että lapsen elämä hoitanee itse itsensä? Äiti ei pohdi tippaakaan sitä, miksi lapsi hakeutui puoskarille = terapiaan. Mikä oli pielessä ja mitä siellä korjataan. 

Ja taas ei lainaus toimi. Eli tämä liittyy geeneihin.

Että mitenkö olen itse toiminut verrattuna sukuun? Olen yrittänyt välttää käytöstä, josta itse olen kärsinyt. Opetella. Mutta temperamenttiani en voi muuttaa, jostain se lopulta pintaan tulee. Hyvässä ja pahassa. 

Itselläni on äiti, joka pyrkii jatkuvasti tekemään minusta huonon lapsen, jotta isäni viha kääntyy minuun eikä häneen. Äitini mielestä tottakai hän on loistava äiti, kun HÄN ei ole mitään tehnyt minulle (ei siis myöskään suojellut minua miltään pahalta).

Aina kun luen tarinoita, jossa vanhemmat ovat ihan, että "en minä lapselleni koskaan mitään, heillä on ihan normaali lapsuus" niin veri alkaa kiehumaan, kun tulee oma äitini mieleen ja hänen kaksinaamainen tapansa kohdella minua.

Joo, ja puhumattakaan lestadiolaisista äideistä-tyttäristä. 

 

sana vastuu ei kuuluu sinne, mutta äitiys kyllä ja miten siellä oikeasti osataan se häivyttämiskulttuuri riippuen äidin kunnianhimosta. Kaikki lopulta tulee sieltä miehen povitaskusta joko tai kortteina. 

voi voi. Ja suku yhtä lammasta eksyneenä tai muuten vaan mukana. Jokaisella joku persoonallisuushäiriö/ vakava mielenterveydellinen diagnoosi riippuen ihan tietoisuuden tilasta 

 

Vierailija kirjoitti: Itselläni on äiti, joka pyrkii jatkuvasti tekemään minusta huonon lapsen, jotta isäni viha kääntyy minuun eikä häneen. Äitini mielestä tottakai hän on loistava äiti, kun HÄN ei ole mitään tehnyt minulle (ei siis myöskään suojellut minua miltään pahalta). Aina kun luen tarinoita, jossa vanhemmat ovat ihan, että "en minä lapselleni koskaan mitään, heillä on ihan normaali lapsuus" niin veri alkaa kiehumaan, kun tulee oma äitini mieleen ja hänen kaksinaamainen tapansa kohdella minua.

minä taas ihmettelen sitä, kuinka av:lla kaikki sanovat olevansa hyvä äitejä ja kukaan ei itse koskaan tee mitään virheitä. 

 

sama ilmiö uusperhekeskusteluissa: ne on aina ne puolison lapset, jotka ovat huonostikäyttäytyviä. Omat eivät koskaan.

 

Todisteiden vaatiminen ilmiselvässä asiassa on yksi narsistisen manipuloinnin muoto. Alota vaikka siitä 

Näitä naristeja näkeviä täällä näyttää riittävän. Kaikki, jotka ovat eri mieltä.

"Todisteiden vaatiminen ilmiselvässä asiassa on yksi narsistisen manipuloinnin mu

hitto kun nää lainaukset ei toimi ollenkaan, mutta joku kysyi mikä on ongelma antaa todisteet ilmiselvässä asiassa?

Mä olen se, jonka äiti vaati listaa asioista joita olen tehnyt hänen hyväkseen. No kun sen listan sai, niin alkoi yrittää kumota jokaista tekoani joksikin muuksi, ja sitten kun ei onnistunut, väänsi asian niin, etyä syyllistän häntä noilla asioilla ja vaadin korvauksia.

Eli mitään hyvää tai aitoa keskustelua ei taaskaan syntynyt, vaan jälleen kerran kyseinen ihminen sai vain lisävauhtia sekoiluunsa.

Hän myös kertoo kirjaimellisesti valvovansa öitä ja vatvovansa näitä asioita. Se on kyllä huomattu: hän pyörittää asioita päässään aina niin kauan, että saa ne väännettyä itselleen mieluisaan muotoon, ja sitten sieltä taas tulee täyslaidallinen.

onneksi itselläni on tässä sisaruksia mukana, jotka myös näkevät ja tietävät tämän kuvion, niin ei tarvitse miettiä onko tämä todella niin sekopäistä touhua kuin miltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Täällä jaetaan ihmiset hyviin ja pahoihin ja äidit on aina ne pahat. Vielä -90 - luvulla ajateltiin, että lapsen autismi johtuu äidistä ja näin on minullekin sanonut ihan maineikas lastenneurologi. Siitä sai vuosia kantaa syyllisyyttä kunnes se harha myöhemmin kumottiin. Äidit on niin helppoa syyllistää kun he tuntevat kaikesta huonoa omaatuntoa ja syyllistyvät suunnilleen jo valmiiksi. 

Mä olen itse jo aikuisten lasten äiti. Muistan kun lapsena ja nuorena valittaessani vanhempieni käytöksestä ja teoista, mulle aina todettiin ivallisesti että odotahan vaan kun itselläsi on lapsia, sittenpähän tiedät!

Mä olen tämän vanhemmuuteni aikana moneen otteeseen tätä miettinyt, mutta missään kohdassa en kyllä tajunnut että miten se voi olla niin vaikeaa kohdella omia lapsia kunnioittavasti ja rakastaen ja arvostavasti. Kun ei se ole itselle ollut vaikeaa ja nythän sen näkee, kun lapset on aikuisia, millaiset välit meillä on.

Mä olen kyllä lapsilleni sanonut että jos haluavat keskustella lapsuudestaan, niin olen siihen aina valmis. Että mulle saa puhua vaikeistakin asioista ja kyseenalaistaa, mä en mene siitä rikki.

Kas kun tässäkin keskustelussa tulee esiin se asia, mistä pitkään kärsin ja syyllisyyttä kannoin: ÄIDIN MIELTÄ EI SAA PAHOITTAA. 

 

se on pahinta mitä lapsi voi tehdä. Lapsen pahalla mielellä sen sijaan ei ole mitään väliä. Mutta äiti, häneltä ei saa odottaa mitään vastuunkantoa teoistaan, koska siitähän se paha mieli äidille voi tulla, ja se ei koskaan ole ok. Vanhempaa pitää vain kunnioittaa ja sokeasti rakastaa ja jos siihen ei pysty, on huono lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Itselläni on äiti, joka pyrkii jatkuvasti tekemään minusta huonon lapsen, jotta isäni viha kääntyy minuun eikä häneen. Äitini mielestä tottakai hän on loistava äiti, kun HÄN ei ole mitään tehnyt minulle (ei siis myöskään suojellut minua miltään pahalta). Aina kun luen tarinoita, jossa vanhemmat ovat ihan, että "en minä lapselleni koskaan mitään, heillä on ihan normaali lapsuus" niin veri alkaa kiehumaan, kun tulee oma äitini mieleen ja hänen kaksinaamainen tapansa kohdella minua.

minä taas ihmettelen sitä, kuinka av:lla kaikki sanovat olevansa hyvä äitejä ja kukaan ei itse koskaan tee mitään virheitä. 

 

sama ilmiö uusperhekeskusteluissa: ne on aina ne puolison lapset, jotka ovat huonostikäyttäytyviä. Omat eivät koskaan.

Missä kohtaa kukaan on sanonut että hyvä äiti on virheetön äiti? Kun hyvä äiti on just se, joka suostuu myöntämään ja näkemään ne virheensä, tarvittaessa pyytämään anteeksi ja korjaamaan käytöstään/ tekojensa jälkiä. 

Näin pyrin itse toimimaan, juuri siksi että olen sellaisen täysin omasta mielestään virheettömän äidin tytär.

Ja eihän ketään voi muuttaa. Mutta kun äiti samaan aikaan raivokkaasti vaatii hyviä suhteita, mutta ei suostu ollenkaan ymmärtämään miksi se ei ollenkaan mahdollista (huono ja vahingollinen käytös jatkuu aina vaan, koska hänhän ei virheitä tee), niin kieltämättä sitä on jokusen kerran yrittänyt selittää. Enää en jaksa, ja olen hyväksynyt että näin me tullaan menemään loppuun asti.

Tuli mieleen, kun tuolla aiemmin luin alottajan selittävän kuinka kamalaa on elää aikuisen lapsensa tunnepanttivankina. Veikkaan että oma äitini komppaisi tätä ajatusta 100%. Että miten kamalaa, kun aikuinen lapsi osaa ja saa vetää rajat ja vetäytyä sellaisesta kanssakäymisestä, joka koko elämän ajan on ollut vahingollista. Eihän se käy, eikä ainakaan missään kohtaa äidin pidä katsoa peiliin, miksi näin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa" on toiselle sitä ettei ole saanut viikkorahaa yhtä paljon kuin naapurin lapsi. (tämä oli kärjistys, tietysti).

 

Ei kai kukaan ole niin tyhmä, että näin ajattelee, edes vähemmän kärjistetysti?

Yksi mun kaveri väitti henkiseksi väkivallaksi kaikkea mikä vähänkään olisi vaatinut häntä itseään muuttamaan mielipiteitään tai toimintamallejaan. Kyllä näitä on... ja onhan täälläkin jonkun sisar ollut sitä mieltä että hän ei saanut lapsena mitään vaikka sai itseasiassa enemmän kuin muut. Minusta oikeasti hyvä että vähän tarkemmin avaa mitä tarkoittaa milläkin. 

Mun lapsi taas piti arvosteluna mollaamisena ja syyllistämisenä sitä kun sanoin hänelle ettei

hänen tarvitsisi niin paljon mollata arvostella ja syyllistää itseään  

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

uskon että tässä on kyse sodan jälkeisestä traumasta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

No sitähän se juuri on kierteen katkaisemista että menee terapiaan ja siellä mm. oppii suojelemaan itseään ihmisiltä jotka aiheuttaa henkistä pahoinvointia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Itselläni on äiti, joka pyrkii jatkuvasti tekemään minusta huonon lapsen, jotta isäni viha kääntyy minuun eikä häneen. Äitini mielestä tottakai hän on loistava äiti, kun HÄN ei ole mitään tehnyt minulle (ei siis myöskään suojellut minua miltään pahalta). Aina kun luen tarinoita, jossa vanhemmat ovat ihan, että "en minä lapselleni koskaan mitään, heillä on ihan normaali lapsuus" niin veri alkaa kiehumaan, kun tulee oma äitini mieleen ja hänen kaksinaamainen tapansa kohdella minua.

minä taas ihmettelen sitä, kuinka av:lla kaikki sanovat olevansa hyvä äitejä ja kukaan ei itse koskaan tee mitään virheitä. 

 

sama ilmiö uusperhekeskusteluissa: ne on aina ne puolison lapset, jotka ovat huonostikäyttäytyviä. Omat eivät koskaan.

Uusperhe spin-off. Ei tietenkään ne omat lapset ärsytä samalla tavalla kuin muiden lapset. Ensinnäkin niitä omia lapsia rakastaa ja niiden kanssa päätät kaikesta ja voit ohjata lapsia sulle mieluisiin tapoihin kotona.

Uusperheessä joudut kestämään puolison ja sen eksän lasten mölyjä ja sotkuja, kun ei se puolison kasvatus ja säännöt kuitenkaan ole aivan itselle mieleen ja lapsetkin ovat liian erilaisia. Mitään isoa vikaa ei tarvitse olla, että ärsyttää välillä. Tätä sitten sietää tai ei. Minä siedän, koska ovat lasteni sisaruksia. 

Ja on kierteen katkaisemista se, että terapian myötä yrittää myös kertoa äidilleen, missä on pielessä, jotta äitikin saisi yhdyttyä kierteen katkaisemiseen.

En vaan pysty ymmärtämään tätä kuviota, että ihminen on niin syvästi sitä (haitallista) mitä on ja kieltäytyy tyystin muuttumasta piiruakaan, koska omakaan äiti ei niin tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

Kun se lapsi on siellä terapiassa katkaisemassa sitä sukupolvien kierrettä, hänen on todella vaikea ymmärtää, että oma elossa oleva äiti ei halua osallistua kierteen katkaisemiseen vaan jää mielummin siihen ei-toimivaan tapaan olla. Ei lapsensa eikä etenkään edes itsensä vuoksi jaksa yrittää kehittyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä jaetaan ihmiset hyviin ja pahoihin ja äidit on aina ne pahat. Vielä -90 - luvulla ajateltiin, että lapsen autismi johtuu äidistä ja näin on minullekin sanonut ihan maineikas lastenneurologi. Siitä sai vuosia kantaa syyllisyyttä kunnes se harha myöhemmin kumottiin. Äidit on niin helppoa syyllistää kun he tuntevat kaikesta huonoa omaatuntoa ja syyllistyvät suunnilleen jo valmiiksi. 

 

Mä olen itse jo aikuisten lasten äiti. Muistan kun lapsena ja nuorena valittaessani vanhempieni käytöksestä ja teoista, mulle aina todettiin ivallisesti että odotahan vaan kun itselläsi on lapsia, sittenpähän tiedät!

 

Mä olen tämän vanhemmuuteni aikana moneen otteeseen tätä miettinyt, mutta missään kohdassa en kyllä tajunnut että miten se voi olla niin vaikeaa kohdella omia lapsia kunnioittavasti ja rakastaen ja arvostavasti. Kun ei s

Tämä shortti osuu juuri naulan kantaan tuohon

https://youtube.com/shorts/UxA_ADsMUU0?si=1yGJf9WLx0Y_oBSo

Nämä eivät ole nyt mitään puolustuksia, mutta voivat olla syitä sen huonon äidin tekoihin: se sukupolvien yli tuleva malli, jos sillä äidin äidilläkään ei ole ollut mallia miten tehdä, koska hänellä itsellään ei ole ollut omaa äitiä mallina. Luin jostain, että ne äidin taidot olla lapsensa kanssa loppuvat siihen ikään, missä hänen oma äitinsä kuoli. Eli se äiti on joutunut kasvattamaan lapsiaan ilman oman äitinsä tukea ja mallia. Hän on äitiydessään ikään kuin tyhjän päällä. 

 

Se tuleva äitikään ei ole saanut mallua äitiydestä. Kukaan ei ole syyllinen näin vaan on käynyt. Lisäksi tähän tulevat elämän haasteet mitkä milläkin, liikaa töitä-ei töitä. Sairaudet, lasten sairastamiset, sen perheen isän osuus, tuki-ei tukea. Uupumus, väsymys. 

 

Syitä on monia miksi ei ole osannut ja jaksanut olla niin hyvä äiti kuin olisi varmasti halunnut. Kaikki ei käy aina kuin Pienessä talossa preerialla. 

 

Ei mulle ainakaan tarvitse selittää mistä johtui äidin osaamattomuus kasvattajana. En ole joutunut antamaan hänelle anteeksi koska olen alusta asti ymmärtänyt ettei ole mitään anteeksi annettavaa, hän on tehnyt parhaansa henkisesti lapsen tasolle jääneen keinovalikoimalla. Ongelma ei ole siinä. Ongelma on se, että kun olen hänen kanssaan tekemisissä, oma jo muutenkin normaalielämän koettelema jaksaminen loppuu. 

Perheissähän on muitakin kuin se äiti ja tytär. Siellä on yleensä isä ja sisaruksia eikä varsinkaan sen isän osuutta saa jättää pois. Miten hän on kohdellut äitiä ja lapsia ja millaisen ilmapiirin perheeseen hän on luonut? Onko ollut lempeä ja ymmärtäväinen ja kannustava vai autoritäärinen ja vaativa? Nämä vaikuttavat myös sen äidin elämään ja tekemisiin, koska hän on voinut erilaisten haasteitten kautta ollut keinoton. Kaikki ei aina ole niin yksinkertaista ja yhden syy, vaan perheessä kaikkeen vaikuttaa molemmat vanhemmat. Jos toinen vanhemmista ratkaisee konfliktit mykkäkoululla? Niimpä. Se ilmapiiri..

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun häutta kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin.