Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin.
Ei kai niitä ongelmia olisi kellään jos tämä ymmärrettäisiin ja vielä osattaisiin tehdä.
On voitu osata tehdä paremmin mutta ei täysin, on osattu katkaista ruumiillisen kurituksen kierre, mutta ei ole saatu pois vihaista luonnetta.
Teoriassa onnistuu katkaista se ketju, mutta käytännössä se ei sujukaan kun on se tilanne päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja taas ei lainaus toimi. Eli tämä liittyy geeneihin.
Että mitenkö olen itse toiminut verrattuna sukuun? Olen yrittänyt välttää käytöstä, josta itse olen kärsinyt. Opetella. Mutta temperamenttiani en voi muuttaa, jostain se lopulta pintaan tulee. Hyvässä ja pahassa.
Temperamentti vaikuttaa jonkin verran, mutta siihen voi kasvatuksella ja myös itse vaikuttaa, että miten se ilmenee. Jos sinulla on esimerkiksi taipumus reagoida jollain tietyllä tavalla, voit kuitenkin itse päättää, miten toimit reaktiosi kanssa.
Ei pidä mennä geenien taakse piiloon ja kiistää vanhempien vastuuta tai väistää omaa vastuutaan.
Perimän vaikutus persoonallisuudesta on korkeintaan muutaman kymmenen prosentin luokkaa. Suurin vaikutus on ympäristöllä. Ympäristöön voit aikuisena vaikuttaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Tässä on kummallinen joko-tai ajattelu. Miten niin katkaista? Ja kuka sen tekee?
Totta kai minä olen parempi äiti kuin oma äitini oli, siihen ei vaadita mitään kovin kummoisia. Joissain asioissa omakin äitini oli äitiään parempi, ainakin fyysinen väkivalta oli ymmärtääkseni vähäisempää.
Katkaiseminen on ihan väärä sana, kun puhutaan isosta ongelmavyyhdistä. Vähentäminen on parempi. Täydellistä ei tule ikinä.
Persoonallisuushäiriöinen ei voi muuttaa itseään. Joku harva pystyy oppimaan uusia malleja toimia, jos on riittävän motivoitunut, mutta yleensä se tahto puuttuu, kun ei ole edes sairaudentuntoa. Näitä on noin viisi prosenttia äideistä.
Välttelevää kiintymystä voi oppia käsittelemään toisin ja opetella uutta. Mutta harvoin heitäkään kiinnostaa tehdä työtä itsensä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Tässä on kummallinen joko-tai ajattelu. Miten niin katkaista? Ja kuka sen tekee?
Totta kai minä olen parempi äiti kuin oma äitini oli, siihen ei vaadita mitään kovin kummoisia. Joissain asioissa omakin äitini oli äitiään parempi, ainakin fyysinen väkivalta oli ymmärtääkseni vähäisempää.
Katkaiseminen on ihan väärä sana, kun puhutaan isosta ongelmavyyhdistä. Vähentäminen on parempi. Täydellistä ei tule ikinä.
Kyllä tulee. Täydelliseksi riittää toimiva suhde, joka ei sairastuta vastapuolta. Eli se, että jättää pois tietyt asiat ja tarjoaa tietyt asiat. Sen ulkopuolella voi sitten toimia omalla tavallaan täydellisesti tai epätäydellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äiti jäi äidistään orvoksi lapsena sodassa, siis yli 80 vuotta sitten, niin miten kummassa hän olisi voinut opetella miten olla äiti lapselle? Ilman mallia ja tukea. Ei silloin ollut terapioista tietoakaan. Sieltä se ketju on alkanut eikä kukaan ole osannut miettiä, onkohan tässä kuviossa jotain vikaa?
Surullistahan se on, mutta nykyisin näistä ketjuista puhutaan. Ei vielä joskus 50 vuotta sitten. Se on hyvä jos nykyiset vanhemmat osaavat tämän tiedostaa. Kävin koulut -70 luvulla eikä silloin puhuttu edes psykologiassa mistään ylisukupolvisuudesta. Eli se on aika uusi juttu. Itse en ole sitä koskaan tietoisesti osannut miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Todisteiden vaatiminen ilmiselvässä asiassa on yksi narsistisen manipuloinnin muoto. Alota vaikka siitä
Näitä naristeja näkeviä täällä näyttää riittävän. Kaikki, jotka ovat eri mieltä.
"Todisteiden vaatiminen ilmiselvässä asiassa on yksi narsistisen manipuloinnin mu
hitto kun nää lainaukset ei toimi ollenkaan, mutta joku kysyi mikä on ongelma antaa todisteet ilmiselvässä asiassa?
Mä olen se, jonka äiti vaati listaa asioista joita olen tehnyt hänen hyväkseen. No kun sen listan sai, niin alkoi yrittää kumota jokaista tekoani joksikin muuksi, ja sitten kun ei onnistunut, väänsi asian niin, etyä syyllistän häntä noilla asioilla ja vaadin korvauksia.
Eli mitään hyvää tai aitoa keskustelua ei taaskaan syntynyt, vaan jälleen kerran kyseinen ihminen sai vain lisävauhtia sekoiluunsa.
Hän myös kertoo kirjaimellisesti valvovansa öitä ja vatvovansa näitä asioita. Se on kyllä huomattu: hän pyörittää asioita päässään aina niin kauan, että saa ne väännettyä itselleen mieluisaan muotoon, ja sitten sieltä taas tulee täyslaidallinen.
onneksi itselläni on tässä sisaruksia mukana, jotka myös näkevät ja tietävät tämän kuvion, niin ei tarvitse miettiä onko tämä todella niin sekopäistä touhua kuin miltä tuntuu.
Joo. Näitä on nähty, jotka vaativat kovasti todisteita ja perusteita. Sitten kun ne saavat, pyörittävät ne päässään ympäri ja lopulta syy on aina toisen. Ilmiselvät asiat kumotaan ja torjutaan, ikäänkuin kyseessä olisi joku väittelykilpailu. Sitten vaativat uudestaan perusteita, jopa samasta asiasta.
Miksi heille pitää kaikki perustella? Miksi eivät vaihteeksi perustelisi omaa toimintaansa?
Toki faktoilla on väliä, kuten että tapahtuiko jotain todella vai ei. Mutta silti olennaista on, että toista on loukattu/manipuloitu/sivuutettu tms ja hänellä on siitä johtuen ikävä olla. Tämä ei tunnu ollenkaan kiinnostavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin.
Ei kai niitä ongelmia olisi kellään jos tämä ymmärrettäisiin ja vielä osattaisiin tehdä.
On voitu osata tehdä paremmin mutta ei täysin, on osattu katkaista ruumiillisen kurituksen kierre, mutta ei ole saatu pois vihaista luonnetta.
Teoriassa onnistuu katkaista se ketju, mutta käytännössä se ei sujukaan kun on se tilanne päällä.
Se vaatii jatkuvaa työtä. Oikeastaan kunnollisena ihmisenä oleminen, itseä ja muita kohtaan, vaatii elämän mittaista työtä. Ainakin siinä tapauksessa, jos itselle ei jaettu niitä parhaita kortteja elämän alkutaipaleella. Pitää olla tiedostava, havannoiva ja analysoiva. Kerrata asioita päässään tai jutella tai vaikka kirjoittaa niistä.
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti jäi äidistään orvoksi lapsena sodassa, siis yli 80 vuotta sitten, niin miten kummassa hän olisi voinut opetella miten olla äiti lapselle? Ilman mallia ja tukea. Ei silloin ollut terapioista tietoakaan. Sieltä se ketju on alkanut eikä kukaan ole osannut miettiä, onkohan tässä kuviossa jotain vikaa?
Surullistahan se on, mutta nykyisin näistä ketjuista puhutaan. Ei vielä joskus 50 vuotta sitten. Se on hyvä jos nykyiset vanhemmat osaavat tämän tiedostaa. Kävin koulut -70 luvulla eikä silloin puhuttu edes psykologiassa mistään ylisukupolvisuudesta. Eli se on aika uusi juttu. Itse en ole sitä koskaan tietoisesti osannut miettiä.
Mikä ihme sitä estää miettimästä nyt?????
Jouduin jättämään lopulta erittäin ihanan miehen, joka on kanssasi samaa ikäluokkaa ja oli juuri samanlainen jämähtänyt käsienlevittelijä ongelmien hoitamisen suhteen.
En pysty ymmärtämään. Emmehän mekään sitä taivaasta tippuen saa vaan opettelemme ihan kuin kuntosalille meno henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöinen ei voi muuttaa itseään. Joku harva pystyy oppimaan uusia malleja toimia, jos on riittävän motivoitunut, mutta yleensä se tahto puuttuu, kun ei ole edes sairaudentuntoa. Näitä on noin viisi prosenttia äideistä.
Välttelevää kiintymystä voi oppia käsittelemään toisin ja opetella uutta. Mutta harvoin heitäkään kiinnostaa tehdä työtä itsensä kanssa.
Jos löytyy tahtoa sekä valmiutta sitoutua muutokseen, kykyä itsereflektioon ja valmiutta sietää hetkellistä epämukavuutta kun prosessoi asioita, voi ehdottomasti muuttua. Haluttomat eivät tietenkään muutu miksikään.
Jos vertaa äiteinä omaa äitiäni ja minua, niin hän on ollut monessa asiassa parempi äiti kuin minä. Paljon parempi. Tosin olosuhteet olivat hänellä helpomnat vaikka fyysisesti kotityöt olivat raskaampia (kodinkoneet). Hän ei uupunut eikä ollut väsynyt kuten minä olin. Yhden lapsen kanssa oli helpompaa kuin silloin kun perheessä on sairautta ja haasteita.
Jos kysytään olisinko halunnut olla itseni lapsi niin en. Onneksi lapsillani oli hyvä ja ihana isoäiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mulle ainakaan tarvitse selittää mistä johtui äidin osaamattomuus kasvattajana. En ole joutunut antamaan hänelle anteeksi koska olen alusta asti ymmärtänyt ettei ole mitään anteeksi annettavaa, hän on tehnyt parhaansa henkisesti lapsen tasolle jääneen keinovalikoimalla. Ongelma ei ole siinä. Ongelma on se, että kun olen hänen kanssaan tekemisissä, oma jo muutenkin normaalielämän koettelema jaksaminen loppuu.
Just tämä. Ei tänä päivänä ole enää kysymys menneistä, vaan tästä päivästä. Mä en enää käytä energiaani siihen loputtomaan mustaan aukkoon, jota äidiksenikin kutsutaan, koska en enää jaksa enkä halua. Siitä ei ole mitään hyötyä, eikä mikään muutu. Melkein 50 vuotta jaksoin yrittää, mutta kun ei, niin ei.
Se ihmetyttää, että äiti silti väkisin haluaisi olla yhteydessä. Vaikka olen hänelle loputon pettymys, joka hänen mielensä koko ajan pahoittaa ja on kaikin tavoin niin kamala. Miksi ei voi vain myöntää, että näin tämä on, voimme olla erossa ilman vihamielisyyttä, vain todeten että emme ole oikeat ihmiset toisillemme.
Joku aiemmin kirjoitti, että täällä kirjoittaa äitejä ja lapsia. Minä olen molempia. Ja kun katkaisin sen sukupolvien ketjun huonosta vanhemmuudesta, ei mulla ole ikinä ollut ongelmia nyt jo aikuisten lasteni kanssa. Ja sekös risoo äitiäni vielä enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Kun se lapsi on siellä terapiassa katkaisemassa sitä sukupolvien kierrettä, hänen on todella vaikea ymmärtää, että oma elossa oleva äiti ei halua osallistua kierteen katkaisemiseen vaan jää mielummin siihen ei-toimivaan tapaan olla. Ei lapsensa eikä etenkään edes itsensä vuoksi jaksa yrittää kehittyä.
Tähän olen itsekin törmännyt.
Esimerkiksi kun kerroin äidille kuinka autistisen lapseni kanssa on helpointa pärjätä ja mainitsin, että hän tarvitsee ymmärrystä, hermostui äitini. Hän alkoi huutamaan, että "Minä tarvitsen ymmärrystä, minä."
Sitä se toki oli muidenkin lastenlasten kanssa. Mutta muut lapset eivät kärsineet siitä yhtä paljon. Vaikka ei se heillekään hyväksi ollut.
Vanha äiti, lasten mummo, oikeasti oli sitä mieltä, että alle kouluikäisen autistin pitäisi pystyä tarjoamaan mummolleen ymmärrystä. Meidän oli pakko alkaa rajoittamaan mummon ja lapsen tapaamisia, sillä ne olivat liian raskaita lapselle. Hän sai aina shut down kohtauksen, eli sulkeutui täysin päänsä sisälle pystymättä liikkumaan tai puhumaan. Mummoa tämä kaikki loukkasi suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti jäi äidistään orvoksi lapsena sodassa, siis yli 80 vuotta sitten, niin miten kummassa hän olisi voinut opetella miten olla äiti lapselle? Ilman mallia ja tukea. Ei silloin ollut terapioista tietoakaan. Sieltä se ketju on alkanut eikä kukaan ole osannut miettiä, onkohan tässä kuviossa jotain vikaa?
Surullistahan se on, mutta nykyisin näistä ketjuista puhutaan. Ei vielä joskus 50 vuotta sitten. Se on hyvä jos nykyiset vanhemmat osaavat tämän tiedostaa. Kävin koulut -70 luvulla eikä silloin puhuttu edes psykologiassa mistään ylisukupolvisuudesta. Eli se on aika uusi juttu. Itse en ole sitä koskaan tietoisesti osannut miettiä.
Ylipäätään kaikki psykologiapuhe on yleistynyt viime aikoina.
Silti väitän, että ennenvanhaan kyllä tiedostettiin nämä ongelmat omalla tavallaan. Silloin suvun merkitys oli suuri, ja jos jollain meni huonosti niin suku ympärillä auttoi. Jos oli sellainen suku. Ja oli "hyviä" ja "huonoja" sukuja. Tästä kuitenkin haluttiin eroon.
60- ja 70- luvuilla tapahtui kaupungistuminen, jossa sukulaiset jäivät taakse. Sanoisin, että nuo 70-luvun vanhemmat on olivat vanhemmuutensa kanssa aika yksin. Isovanhemmat eri paikkakunnalla jne. Mutta silloin oli aika tavallistakin tämä sosialistinen ajattelu, että yhteiskunta hoitaa perheen tehtäviä. Sinun lapsesi eivät ole sinun jne.
Yhteiskunta ei kuitenkaan ole mikään "tunteva" koneisto. Se tekee vain sen, minkä on päätetty olevan sopiva taso.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus:
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
***
Kommentti:
Mietin tuota aloitusta. Lapsi siis hakeutui vuosi sitten hoitoon ja on keskittynyt tuon vuoden hoitamaan itseään. Jo sekin vaikuttaa siihen, että ihminen ei halua toimia yhtä paljon muiden kanssa, kun täytyy ottaa tilaa itselleen oman sisäisen maailmansa järjestämiseen. Tai lapsi voi ol
Näinpä. Itsekään en ole täydellinen äitinä tai ihmisenä, eikä ole lapsenikaan, mutta voin silti pyytää omaa tekemistäni anteeksi, kuten pystyy lapsenikin tekemään. Oma anteeksipyyntöni ei vaadi sitä että samalla henkäyksellä sen toisenkin pitää pyytää jotai anteeksi. Ihan typerää jo ajatuksenakin.
Ei äidin kanssa m7kään kaveri tarviikaan olla. Sukupolvilla on omat juttunsa ja on ihan luonnollista, että äidin jutut vieraannuttaa. Äitiä voi silti rakastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun häutta kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin.
Niinnkuin jo sulle sanottiinkin. Eli itse pitää se työ tehdä eikä valittaa miksei äiti tee. Ehkä hänenkin äitinsä vain valitti eikä tehnyt mitään asialle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä eivät ole nyt mitään puolustuksia, mutta voivat olla syitä sen huonon äidin tekoihin: se sukupolvien yli tuleva malli, jos sillä äidin äidilläkään ei ole ollut mallia miten tehdä, koska hänellä itsellään ei ole ollut omaa äitiä mallina. Luin jostain, että ne äidin taidot olla lapsensa kanssa loppuvat siihen ikään, missä hänen oma äitinsä kuoli. Eli se äiti on joutunut kasvattamaan lapsiaan ilman oman äitinsä tukea ja mallia. Hän on äitiydessään ikään kuin tyhjän päällä.
Se tuleva äitikään ei ole saanut mallua äitiydestä. Kukaan ei ole syyllinen näin vaan on käynyt. Lisäksi tähän tulevat elämän haasteet mitkä milläkin, liikaa töitä-ei töitä. Sairaudet, lasten sairastamiset, sen perheen isän osuus, tuki-ei tukea. Uupumus, väsymys.
Syitä on monia miksi ei ole osannut ja jaksanut olla niin hyvä äiti kuin olis
Ja sitten se jälkipolvi onkin traumatisoitunut jostain muusta asiasta kuin siitä mitä äiti vältti viimeiseen asti tekemästä
Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa.
Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.
Joo. Näin se on. Oleellista onkin se, että mitä sitten tehdään. Tehdäänkö korjaavia toimenpiteitä vai annetaan olla.
Itse asiassa noilla kenelläkään ei ole terveen äitiyden mallia ollenkaan mihinkään ikään asti. Sitä(kin) se lapsi siellä terapiassa etsii. Murtaa sukupolvien kahleita, tekee yksin työn ja saa yksin hedelmät, jotka voi jakaa jälkipolvilleen.