Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
2221/2477
|
31.12.2023 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te aikuiset ketkä olette katkaisseet välit vanhempiinne teette sitten, kun he tulevat tarvitsemaan vanhoiba apua ja edunvalvojaa hoitamaan raha-asioita? Varsinkin jos olette ainoita kapsia tai asutte lähinnä?
Ellei ole muita omaisia kuin te. Tietysti voi olla maistraatin määräämä virkaedunvalvoja, mutta se on kankea ratkaisu. Tietämilläni tutuilla on tehty paperit valmiiksi lastensa kanssa, on ensisijainen ja toissijainen jos se eka on estynyt.
Nämä paperit pitäisi tehdä valmiksi hyvissä ajoin että tietää pankit ym, koska ei ne hoidu pelkällä etänä tehdyllä sopimuksella. Myös tutustua asiaan. Kuten talon papereihin ym.
Varsinkin jos on joku muukin lähiomainen kenellä ei ole vanhempien jälkeen muita kuin sisarukset.
Nämä on tärkeitä asioita mitkä pitäisi hoitaa hyvissä ajoin etukäteen usein lakimiehen avustuks
Inhottaa myös kokemus siitä, miten saatavalla perinnöllä koetetaan hienovaraisesti käydä kauppaa.
Mutta tätähän se on kun rakkaus on ohutta tai olematonta. Valitettavasti kyynistää melkolailla tälläisessä perheessä kasvaminen. Tulee lähes inho rahaa kohtaan kun näkee mitä se voi tehdä ihmiselle. Tai pelko sen loppumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen ihmiselle, ihminen äidille. Se tuntuu olevan ylivoimaista.
Jos ongelmia olisi vain joskus, niin jaksaisin kyllä kuunnella ja olla tukena. Mutta minua äiti on käyttänyt terapeuttina ja likasankona siitä saakka, kun menin kouluun. Nykyään hän on loputon musta aukko. Soittaa muka kyselläkseen kuulumisista, mutta kun olen kertonut pikaisesta omat kuulumiseni, niin hän jo huokailee malttamattomana päästäkseen aloittamaan oman vuodatuksensa.
Mitään omia ongelmiani en voi hänelle kertoa, koska alkaa jäätävä syyllistäminen ja valitus. Jouduin esim. sairaalahoitoon vakavan allergian takia ja siitä kerrottuani jotenkin vika oli täysin minussa ja elämäntavoissani, että mulle oli kehittynyt se allergia. Mitään tukea ja empatiaa on aivan turha odottaa. Saati, että ymmärtäisi mitään minkään allergian kehottymisestä noin lääketieteellisessä mielessä. Siinä oli vain oiva tilaisuus päästä syyllistämään ja haukkumaan mun elämänvalintoja.
Jokainen puhelu oli myös märinää samoista menneistä (vuosikymmenien takaisista) epäoikeudenmukaisuuksista häntä kohtaan, muiden arvostelua ja muiden asioista juoruamista ja niissä vellomista.
En suostu enää tällaiseen yksipuoliseen tukikeppinä toimimiseen. Sekös äitiä harmittaa. En tiedä ketä nyt käyttää terapeuttinaan ja likasankonaan.
Olen itse miettinyt, että on erikoista miten eri tavoilla lapset kokevat lapsuutensa aikuisena. Serkkuni syntyi vuonna 1970 parikymppisenä vanhempien ensimmäiseksi lapseksi. Heidän elämänsä vaikutti vakaalta. Vanhemmat kävivät töissä, olivat hyvätuloisia ja mm. reissasivat paljon autolla ja asuntovaunulla. Serkun toisen puolen isovanhemmat olivat paljon perheen elämässä mukana. Siinä missä me muut jouduimme olemaan paljon yksin koulun jälkeen "avainkaulalapsina" kuljettivat serkun isovanhemmat hänet kouluun/kotiin, menivät kotiin tekemään ruoan koulun jälkeen, huolehtivat, ottivat mukaan mökille jne.
Serkulle syntyi kaksi nuorempaa sisarusta kun hän oli 12 ja 14 vuotias. Näiden nuorempien sisarusten ollessa alaluokilla alkoi perheessä olla ongelmia. Isän alkoholiongelma paheni, hän joutui työttömäksi, häipyi reissuilleen välillä pitkiksi ajoiksi muiden naisten luo.
Myös perheen äiti löysi miesystävän toiselta paikkakunnalta ja oli paljon poissa. Tuli ero. Vanhin lapsista oli jo siinä vaiheessa muuttanut kotoa. Nuoremmat sisarukset olivat ihan tuuliajolla, viettivät paljon aikaa kahdestaan kotona jne. Vanhinta sisarusta hoitaneet isovanhemmat olivat tässä vaiheessa jo vanhoja eikö heistä ollut apua nuoremmille lapsille. Sukulaiset yrittivät heistä huolehtia parhaansa mukaan.
Kummallista on, että näistä lapsista katkerin on vanhin lapsi. Hänen mielestään lapsuus on ollut todella huono, eikä hän ole saanut turvaa eikö huolenpitoa. Nämä oli kymmenen vuotta nuoremmat sisarukset tuntuvat olevat ihan sinut lapsuutensa suhteen.
En toki perheen ulkopuolisena voi tietää, mitä talon seinien sisällä on tapahtunut, mutta luulisi että nuoremmat lapset luonnollisesti kokosivat lapsuutensa traumaattisena, toisin kuin vanhin lapsi, joka lapsuudessaan tuskin koskaan oli hetkeä yksin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te aikuiset ketkä olette katkaisseet välit vanhempiinne teette sitten, kun he tulevat tarvitsemaan vanhoiba apua ja edunvalvojaa hoitamaan raha-asioita? Varsinkin jos olette ainoita kapsia tai asutte lähinnä?
Ellei ole muita omaisia kuin te. Tietysti voi olla maistraatin määräämä virkaedunvalvoja, mutta se on kankea ratkaisu. Tietämilläni tutuilla on tehty paperit valmiiksi lastensa kanssa, on ensisijainen ja toissijainen jos se eka on estynyt.
Nämä paperit pitäisi tehdä valmiksi hyvissä ajoin että tietää pankit ym, koska ei ne hoidu pelkällä etänä tehdyllä sopimuksella. Myös tutustua asiaan. Kuten talon papereihin ym.
Varsinkin jos on joku muukin lähiomainen kenellä ei ole vanhempien jälkeen muita kuin sisarukset.
Nämä on tärkeitä asioita mitkä pitäisi hoitaa
Inhottaa myös kokemus siitä, miten saatavalla perinnöllä koetetaan hienovaraisesti käydä kauppaa.
Mutta tätähän se on kun rakkaus on ohutta tai olematonta. Valitettavasti kyynistää melkolailla tälläisessä perheessä kasvaminen. Tulee lähes inho rahaa kohtaan kun näkee mitä se voi tehdä ihmiselle. Tai pelko sen loppumisesta.
Onneksi olkoon sinulle, jos teillä tuo on ollut hienovaraista!
Mutta tietyn sukupolven ihmisille se raha on ollut niin kovin kovin tärkeää. Menee kirkkaasti ihmissuhteiden ohi.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt, että on erikoista miten eri tavoilla lapset kokevat lapsuutensa aikuisena. Serkkuni syntyi vuonna 1970 parikymppisenä vanhempien ensimmäiseksi lapseksi. Heidän elämänsä vaikutti vakaalta. Vanhemmat kävivät töissä, olivat hyvätuloisia ja mm. reissasivat paljon autolla ja asuntovaunulla. Serkun toisen puolen isovanhemmat olivat paljon perheen elämässä mukana. Siinä missä me muut jouduimme olemaan paljon yksin koulun jälkeen "avainkaulalapsina" kuljettivat serkun isovanhemmat hänet kouluun/kotiin, menivät kotiin tekemään ruoan koulun jälkeen, huolehtivat, ottivat mukaan mökille jne.
Serkulle syntyi kaksi nuorempaa sisarusta kun hän oli 12 ja 14 vuotias. Näiden nuorempien sisarusten ollessa alaluokilla alkoi perheessä olla ongelmia. Isän alkoholiongelma paheni, hän joutui työttömäksi, häipyi reissuilleen välillä pitkiksi ajoiksi muiden naisten luo.
Myös perheen äiti löysi miesystävän toiselta paikkaku
Ehkä voidaan todeta, että et tosiaan perheen ulkopuolisena voi tietää mitä siellä on tapahtunut. Tuskin nuo alkoholiongelmat ja pettämiset ihan kirkkaalta taivaalta tipahtivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo kuulostaa helpolta paperilla.
Vanhempien aiheuttamat mt-ongelmat, olivat miten tahattomia (sokeita) tahansa, voivata estää tekemästä monia asioita elämässä. Mutta heti perään tulee sekin kysymys, mikä esti ympäristön ehkä vähän viisaampia ihmisiä näkemästä lapsen ahdinkoa ja tekemästä edes jotain?
Se ei haittaa että vanhemmat tyrivät ja erehtyvät raskaastikin. SE haittaa, etteivät he suostu myöntämään virheitään ja olemaan aidosti pahoillaan edes vanhoilla päivillään. Toki se edellyttää sen että on selvittänyt välinsä omien ehkä kaltoinkohtelevien vanhempiensa (usein jo manan majoille menneiden) kanssa. Mutta kun se olisi juuri se teko, mikä mahdollistaisi kasvua ja kehitystä sokean toiston ja hedelemättömän syyttelyn sijaan. Että edes jotenkin kyettäisiin tekemään sovinto.
Lapset eivät ole jäteastioita. Heidän pitäisi oikeasti kannatella isojakin vastuita ja olla kykeneviä vaikeisiin valintoihin, päätöksiin, tahdonvoimaan. Rikotut ihmiset eivät pysty tuommoiseen. Siksi on niin tärkeää että vanhemmuuden varjossa ei satuteta lapsia eikä petetä heidän uskoaan, luottamustaan. Jos ei tuota asiaa ymmärrä, olisi parempi jättää lastenteko väliin. Niin vaikeaa ja kallista näiden rikottujen korjaaminen usein on. Jopa mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen ihmiselle, ihminen äidille. Se tuntuu olevan ylivoimaista.
Vali, vali, vali, vali, vali.... loputtomiin. Happi loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä tätä kaasuvalotusta taas on. Itse kirjoitit omin pikku kätösin kommenttiisi etteivät sanavalintasi olleet neutraaleja. Lapsellesi toivon voimia pitää rajat.
Alkuperäinen ja ensimmäin kysymys (2050):
" vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa "
Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut? Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne...
Eikö tuo ole neutraali kysymys ja keskustelun avaus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen ihmiselle,
Mutta puhut ja purat nyt täysin eri tilannetta, kuin hesarin tai aloituksen tilanne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jännä. Jos multa kysytään tarkemmin mistä on kysymys niin ei minulle tule ollenkaan tuollaisia tunteita. Miksei kysymyksiä voi ottaa vain kysymyksinä sen sijaan että defenssit heti pystyssä.
Ja rinnastus viikkorahaanhan oli jo etukäteen selitetty kärjistykseksi. Silti pitää ottaa itseensä.
Mutta jätetään asia tähän."
Tämä on niin laimea ajattelun taso tämä "ei musta vaan tunnu siltä, ja koska musta ei tunnu siltä niin ihan kumma juttu että susta tuntuu siltä".
Koita päästä tuosta yli. Kyse on vuorovaikutuksesta, ei siitä että muiden ihmisten pitäisi lähestyä sinun tapaasi toimia ja ajatella.
Jos kysytään neutraali kysymys ja joku ottaa sen itseensä niin kumman pitäisi pystyä tulemaan vastaan jos keskustelu ei onnistu?
Osaatko kertoa, miten itse olet yrittänyt löytää yhteyttä keskustelukumppaniisi ja saada keskustelun sujumaan?
Kysymällä pariin eri kertaan mitä kirjoittaja on tarkoittanut käyttämillään laajemmilla kuvauksilla ja toisella kerralla myös pyrkinyt liioitellun esimerkin avulla havainnollistamaan sitä että toisille joku termi (esim. merkittävä henkinen väkivalta) voi tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen ihmiselle, ihminen äidille. Se tuntuu olevan ylivoimaista.
Vanhempi, jolla on erittäin laaja ystäväpiiri, haluaa käydä kaikkein intiimeimmät ja ikävimmät asiat läpi lapsensa kanssa? Eikä oikeastaan halua käydä läpi, vaan haluaa vuodattaa ulos kitkeryyttään. Asioissa, jotka ovat raskaita myös lapselle itselleen.
Tulin siihen tulokseen, että hänen oli tärkeää pitää yllä julkisivua näihin kymmeniin ystäviinsä, koska halusi vain olla aivan fantastinen ja upea. Niinpä ystäville ei koskaan hiiskuttu mitään ikävää, koska se olisi liian häpeällistä. Häpeä pidettiin perheessä.
"Lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania...?" Keskustelu ei taida olla AIDOSTI vastavuoroista. Ja viimeistään aikuisena lapsella alkaa olla niin sanotusti hattu täynnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ymmärrän ap:ta. Terapiassa käsketään syyllistää äitiä, huutaa hänelle ja sanoa niin pahasti, että loukkaa. Anteeksipyynnötkään eivät riitä, vaan sen jälkeen suljetaan kokonaan äiti pois. Ei ole helppoa olla äiti.
Olipa älytön kommentti. Ei tietenkään ole noin. Terapian tarkoitus on oppia hahmottamaan asiat, ihmissuhteet ja itsensä realistisesti. Oppia ymmärtämään, mikä kaikki on ehkä vaikuttanut itseen ja omaan elämään, että pystyisi korjaamaan niitä asioita, oppisi uusia toimivampia ajattelu- ja toimintatapoja sekä saisi helpotusta huonoon vointiin. On aika hurjaa, miten kyvyttömiä aikuiset ihmiset ovat kohtaamaan omat virheensä ja ottamaan niistä mitään vastuuta. Ja näin tehdään jopa omalle lapselle! Ja juuri em. ihmiset ovat huutamassa aina kovimpaan omaa erinomaisuuttaan mil
Voi herranjumala! Ai että silläkö ei ole mitään merkitystä, onko kysymyksessä hyvän vai pahantahtoinen auttaminen tai neuvominen. Kaikesta saa ja pitää siis vetää herne nenään, ihan vain kun siltä sattuu tuntumaan, vain kokijan tunteilla on merkitystä. Millainen tämä maailma olisi jos kaikki toimisivat noin? Kannattaa ihan hetki miettiä.
En ymmärrä, miten kukaan voi käsittää traumatisoivan henkisen välivallan olevan viikkorahan epäämistä. Toki siinä perhehelvetissä saatetaan myös evätä viikkoraha tai jättää elarit maksamatta tai vanhemmat jopa varastaa lapselta rahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te aikuiset ketkä olette katkaisseet välit vanhempiinne teette sitten, kun he tulevat tarvitsemaan vanhoiba apua ja edunvalvojaa hoitamaan raha-asioita? Varsinkin jos olette ainoita kapsia tai asutte lähinnä?
Ellei ole muita omaisia kuin te. Tietysti voi olla maistraatin määräämä virkaedunvalvoja, mutta se on kankea ratkaisu. Tietämilläni tutuilla on tehty paperit valmiiksi lastensa kanssa, on ensisijainen ja toissijainen jos se eka on estynyt.
Nämä paperit pitäisi tehdä valmiksi hyvissä ajoin että tietää pankit ym, koska ei ne hoidu pelkällä etänä tehdyllä sopimuksella. Myös tutustua asiaan. Kuten talon papereihin ym.
Varsinkin jos on joku muukin lähiomainen kenellä ei ole vanhempien jälkeen muita kuin sisarukset.
Nämä on tärkeitä asioita mitkä pitäisi hoitaa hyvissä ajoin etukäteen usein lakimiehen avustuksella. Jos on jotain perintöjä jäämässä miten n
Ihan heidän ongelmansa. Hoitaisin kohtuudella, jos minua olisi hoidettu (kohtuudella).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä tätä kaasuvalotusta taas on. Itse kirjoitit omin pikku kätösin kommenttiisi etteivät sanavalintasi olleet neutraaleja. Lapsellesi toivon voimia pitää rajat.
Alkuperäinen ja ensimmäin kysymys (2050):
" vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa "
Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut? Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne...
Eikö tuo ole neutraali kysymys ja keskustelun avaus?
Onhan tuo aika tunkeileva kysymys. Siihen voisi vaikka vastata, että miksi kysyt? Mitä tiedolla teet? Ja miksi luulet, että se sinulle kuuluu?
On todella raskasta lähteä selittämään tapaus tapaukselta kaikki erilaiset laiminlyöntitilanteet, ja miltä ne ovat tuntuneet. Ei siinä ole mitään neutraalia.
Ja jos lähtökohtaisesti vielä esität epäilyn, että kyseessä voisi olla joku viikkorahan tai ponin puute, niin miksi kuvittelet, että kukaan näkisi tämän vaivan vain siksi että olet utelias?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen ihmiselle,
Vanhempi, jolla on erittäin laaja ystäväpiiri, haluaa käydä kaikkein intiimeimmät ja ikävimmät asiat läpi lapsensa kanssa? Eikä oikeastaan halua käydä läpi, vaan haluaa vuodattaa ulos kitkeryyttään. Asioissa, jotka ovat raskaita myös lapselle itselleen.
Tulin siihen tulokseen, että hänen oli tärkeää pitää yllä julkisivua näihin kymmeniin ystäviinsä, koska halusi vain olla aivan fantastinen ja upea. Niinpä ystäville ei koskaan hiiskuttu mitään ikävää, koska se olisi liian häpeällistä. Häpeä pidettiin perheessä.
"Lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania...?" Keskustelu ei taida olla AIDOSTI vastavuoroista. Ja viimeistään aikuisena lapsella alkaa olla niin sanotusti hattu täynnä.
Olisit alkanut "vahingossa" möläytellä niitä salaisuuksia äitisi ystävien kuullen. (Joo, tiedän, että jos vanhempi on aidosti hankala, harva lapsi jaksaa tai uskaltaa lähteä tuohon todellisessa elämässä. Nämä on näitä selviytymisfantasioita.)
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt, että on erikoista miten eri tavoilla lapset kokevat lapsuutensa aikuisena. Serkkuni syntyi vuonna 1970 parikymppisenä vanhempien ensimmäiseksi lapseksi. Heidän elämänsä vaikutti vakaalta. Vanhemmat kävivät töissä, olivat hyvätuloisia ja mm. reissasivat paljon autolla ja asuntovaunulla. Serkun toisen puolen isovanhemmat olivat paljon perheen elämässä mukana. Siinä missä me muut jouduimme olemaan paljon yksin koulun jälkeen "avainkaulalapsina" kuljettivat serkun isovanhemmat hänet kouluun/kotiin, menivät kotiin tekemään ruoan koulun jälkeen, huolehtivat, ottivat mukaan mökille jne.
Serkulle syntyi kaksi nuorempaa sisarusta kun hän oli 12 ja 14 vuotias. Näiden nuorempien sisarusten ollessa alaluokilla alkoi perheessä olla ongelmia. Isän alkoholiongelma paheni, hän joutui työttömäksi, häipyi reissuilleen välillä pitkiksi ajoiksi muiden naisten luo.
Myös perheen äiti löysi miesystävän toiselta paikkaku
Kirjoitit itse, että nuorempia sisaruksia yritti koko suku auttaa sen mitä pystyi. Heidän ongelmansa olivat kaikkien tiedossa (osa niistä, luultavasti suku ei tiennyt lähellekään kaikkea).
Mutta vanhin lapsi oli elänyt näiden samojen epäkelpojen vanhempien kanssa ainoana lapsena ilman, että kukaan tiesi, että kotona tapahtui mitään outoa ja hän jäin näin täysin yksin ja ilman tukea asian kanssa.
Vai luuletko, että ne vanhemmat saivat jonkun äkillisen mielenhäiriön?
Kukaan ei tiennyt, mitä meillä tapahtui tai ei tapahtunut, minkä olisi pitänyt tapahtua. Olen kertonut nyt aikuisena läheisimmälle sukulaiselleni. Hän sanoi, ettei tosiaan voinut edes kuvitella. Itse tietysti ihmettelin, miksei kukaan puutu, mutta toisaalta itse osallstuin siihen sanattomaan sääntöön, että kulissit pidetään pystyssä eikä asioista kerrota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ymmärryksestäsi. Juuri tuota tarkoitin, ettei sitä äitiä voi loputtomiin yrittää muuttaa ja neuvoa puhumaan asioista. Enkä tarkoita (ennenkuin joku ehtii sanomaan) ettei ole haluakaan muuttua kun se äiti nyt saa olla sellainen kuin on. Muuttua voi ja pitää ja tapojaan parantaa, mutta kun ei voi itseään toiseksi muuttaa.
Sen neuvomisasian nostan nyt tikun nokkaan. Jos ja kun se aina siihen kaatuu, niin eikö sitä voi vaan mitenkään ohittaa? On minullakin ollut omaiset mitkä on aikuisena ohjanneet ja neuvoneet, sanoneet annappas kun näytän/neuvon/sanon. Ja niin tekivät. Jos ohje oli hyvä otin sen käyttöön, jos ei hylkäsin hiljaa sen kummemmin hermostumatta.
Tiedän ihan varmasti ettei syynä ohjeistuksiin ollut se, että he olisivat pitäneet minua tyhmänä tai eivät kuunnelleet minua. Ihan hyvän hyvyyttään. Ettei pyörää tarvi keksiä
Joo mutta jos se vanhempi ei toimi niin, niin sitten pitää itse yrittää olla se joka ymmärtää, tai itkeä miksi vanhempi ei sitä tai tätä.
Onnittelut sinulle, että sait itsesi revittyä irti ja aloitit hoidon. Lapsuusolosi olivat kammottavat.
Meillä ei ollut noin rajua, itse asiassa meillä vastakkaisesti teemana oli hyytävä hillintä. Kukaan ei saanut menettää hermojaan missään tilanteessa, koskaan. Olin niin kaasuvalotettu, että kasvu alkoi vasta kun kuolema ratkaisi asioita. Siinä vaiheessa heräsin omaan tyhjyyteeni.