Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
"Vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa."
Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut? Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne..."
Itse pelkäsin toista vanhempaani kuollakseni, koska olisi voinut raivostuessaan tuhota kaikki ja kaiken ympäriltään. Pelotteli kaahaamalla autolla kuin heikkopäinen perhe kyydissä, hekumoi naapurien lemmikin tappamisella ym. Päällisin puolin oli ylirauhallinen ja -hiljainen, ulkopuolisten silmin varmaan "harmiton".
Toinen vanhempi taas veti harva se viikko (päivä) silmittömiä raivokohtauksia rääkyen tuntitolkulla läpi kaikki vääryydet, joita oli elämässään kohdannut. Välillä öisinkin valvoin sitä riehumista kuunnellen ja vatsa vääränä odottaen, pitääkö minun yrittää mennä väliin, jos riidat eskaloituvat fyysiseksi väkivallaksi.
Kiitos ja kumarrus. Asiallinen ja valaiseva vastaus kysymykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, minä en aio mitään perintöä edes ottaa. Ei ole minun ongelmani mikään sen ihmisen asia.
Tuo kysymys mitä on henkinen väkivalta, on minusta sikäli ymmärrettävä, että oikeasti ON myös ihmisiä (jopa tässä ketjussa) joiden mielestä oli taloudellista väkivaltaa olla ostamatta lapselle poni (kun ei ollut rahaa). Kiitos selvennyksestä, kuvattu ainakin minusta on henkistä väkivaltaa.
Alan tuntea itseni onnekkaaksi: minua vain hakattiin, pidettiin nälässä ja likaisissa vaatteissa. Minä tiesin koko ajan missä mennään, ja selvisin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Sanooko hän sinun pilanneen elämänsä? Mitä hän sanoo sinun aiheuttaneen? "
Kuten jo kirjoitin, hän alkoi syyllistää minua näistä.
Et vastannut kysymykseen. En kyllä sitä odottanutkaan.
mä myös arvasin tämän. Ei pysty sanomaan mitä tytär on sanonut, koska ei ole mitään tuollaista oikeasti sanonut.
oma äitinikin on tässä viimeaikoina tullut entistä hullummaksi. Ensin väitti että mä en koskaan auta häntä missään, ja vaati listausta missä asioissa olen muka häntä auttanut. Itse listasi kaiken suunnilleen mun vaippojen vaihtamisesta asti.
suivaannuin sen verran että hänelle pienen listan laitoin, vaikka tällainen on toki ihan turhaa ja typerää.
Sen jälkeen sainkin kuulla että syyllistän häntä noista listalla olevista asioista ja vaadin niistä korvausta. Ja mitään sellaista en ole sanonut. Mutta kyllä hän tietää.
Mä en tiedä muista, mutta mulla ei se ongelma niinkään ole lapsuudessa koetut asiat, minäkin hyvin varhain jo tajusin vanhempieni olevan aika kamalia, ja tiesin heidän toimivan väärin. Ongelma on se, että äitini on ajan myötä muuttunut koko ajan vain kamalammaksi. Mulla on hänen kanssaan ihan yhtä kamalaa ja vaikeaa nyt kuin lapsena. Ja varmasti äitinikin kokee kuten aloittaja: nyt kun terapian myötä olen pistänyt selkeitä rajoja äidilleni, mä olenkin hullu, mulla on vaikeita henkisiä ongelmia jne. Vaikka oikeasti mä voin itse paremmin kuin koskaan, ja jos tämän olon hinta on se, että en ole enää äitini kanssa tekemisissä, niin se on pieni hinta.
Mun äidin mielestä myös meillä varmasti oli oikein kiva suhde silloin kun hän käveli ylitseni mennen tullen, hyppyytti, syyllisti, sai raivareita, ja mä yritin pitää äitiä onnellisena menemällä suunnilleen umpisolmuun. Eikö sekään koskaan auttanut, koska en mä voi äitiäni onnelliseksi tehdä, kun hänen jatkuvan pahan mielensä syy on jossain ihan muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse miettinyt, että on erikoista miten eri tavoilla lapset kokevat lapsuutensa aikuisena. Serkkuni syntyi vuonna 1970 parikymppisenä vanhempien ensimmäiseksi lapseksi. Heidän elämänsä vaikutti vakaalta. Vanhemmat kävivät töissä, olivat hyvätuloisia ja mm. reissasivat paljon autolla ja asuntovaunulla. Serkun toisen puolen isovanhemmat olivat paljon perheen elämässä mukana. Siinä missä me muut jouduimme olemaan paljon yksin koulun jälkeen "avainkaulalapsina" kuljettivat serkun isovanhemmat hänet kouluun/kotiin, menivät kotiin tekemään ruoan koulun jälkeen, huolehtivat, ottivat mukaan mökille jne.
Serkulle syntyi kaksi nuorempaa sisarusta kun hän oli 12 ja 14 vuotias. Näiden nuorempien sisarusten ollessa alaluokilla alkoi perheessä olla ongelmia. Isän alkoholiongelma paheni, hän joutui työttömäksi, häipyi reissuilleen välillä pitkiksi ajoiksi muiden naisten luo.
Myös
Kirjoitit itse, että nuorempia sisaruksia yritti koko suku auttaa sen mitä pystyi. Heidän ongelmansa olivat kaikkien tiedossa (osa niistä, luultavasti suku ei tiennyt lähellekään kaikkea).
Mutta vanhin lapsi oli elänyt näiden samojen epäkelpojen vanhempien kanssa ainoana lapsena ilman, että kukaan tiesi, että kotona tapahtui mitään outoa ja hän jäin näin täysin yksin ja ilman tukea asian kanssa.
Vai luuletko, että ne vanhemmat saivat jonkun äkillisen mielenhäiriön?
Kukaan ei tiennyt, mitä meillä tapahtui tai ei tapahtunut, minkä olisi pitänyt tapahtua. Olen kertonut nyt aikuisena läheisimmälle sukulaiselleni. Hän sanoi, ettei tosiaan voinut edes kuvitella. Itse tietysti ihmettelin, miksei kukaan puutu, mutta toisaalta itse osallstuin siihen sanattomaan sääntöön, että kulissit pidetään pystyssä eikä asioista kerrota.
Kulissien ylläpito on raskasta monella tavalla. Muut ihmiset saattavat kuvitella, että siinäpä perhe jolla menee todella hienosti. Ja lapsia voidaan pitää täysin hemmoteltuina tai kadehtia turhaan.
Sitten on tuo puoli, että lapsi on itsekin ylläpitänyt kulisseja ja "osallistunut" oman kuoppansa kaivamiseen. On siis itsekin "syyllinen".
Ja kolmanneksi kulissit loitontavat esimerkiksi sukulaisista. Samat ihmiset ovat olleet rinnalla koko elämän ajan, mutta eivät ole (syystäkään) nähneet saati tehneet mitään. Tällainen suku tuntuu täysin vieraalta ja yhdentekevältä porukalta.
Vierailija kirjoitti:
Heh, minä en aio mitään perintöä edes ottaa. Ei ole minun ongelmani mikään sen ihmisen asia.
Tuo kysymys mitä on henkinen väkivalta, on minusta sikäli ymmärrettävä, että oikeasti ON myös ihmisiä (jopa tässä ketjussa) joiden mielestä oli taloudellista väkivaltaa olla ostamatta lapselle poni (kun ei ollut rahaa). Kiitos selvennyksestä, kuvattu ainakin minusta on henkistä väkivaltaa.
Alan tuntea itseni onnekkaaksi: minua vain hakattiin, pidettiin nälässä ja likaisissa vaatteissa. Minä tiesin koko ajan missä mennään, ja selvisin :)
Kaivapa se kommentti, jossa joku kertoo kokeneensa taloudellista väkivaltaa kun ei saanut ponia.
En usko että löydät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa" on toiselle sitä ettei ole saanut viikkorahaa yhtä paljon kuin naapurin lapsi. (tämä oli kärjistys, tietysti).
Ei kai kukaan ole niin tyhmä, että näin ajattelee, edes vähemmän kärjistetysti?
Yksi mun kaveri väitti henkiseksi väkivallaksi kaikkea mikä vähänkään olisi vaatinut häntä itseään muuttamaan mielipiteitään tai toimintamallejaan. Kyllä näitä on... ja onhan täälläkin jonkun sisar ollut sitä mieltä että hän ei saanut lapsena mitään vaikka sai itseasiassa enemmän kuin muut. Minusta oikeasti hyvä että vähän tarkemmin avaa mitä tarkoittaa milläkin.
Heh, minun äitini yritti esittää, että on _vihapuhetta_ jos on eri mieltä hänen kanssaan tai pyytää häntä käyttäytymään paremmin.
Ja pokkana väitti, että vihapuhe on rikos. Siis väitti, että on _rikos_ olla eri mieltä hänen kanssaan.
Pikkuisen on rajaton tämä tapaus, joo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa" on toiselle sitä ettei ole saanut viikkorahaa yhtä paljon kuin naapurin lapsi. (tämä oli kärjistys, tietysti).
Ei kai kukaan ole niin tyhmä, että näin ajattelee, edes vähemmän kärjistetysti?
No onhan se tuossa mustana valkoisella, että joku sen on ajatellut ja postannut.
Ja sinä et ole katkonut välejä koska....niin mitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja sinä et ole katkonut välejä koska....niin mitä?
Kuka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heh, minä en aio mitään perintöä edes ottaa. Ei ole minun ongelmani mikään sen ihmisen asia.
Tuo kysymys mitä on henkinen väkivalta, on minusta sikäli ymmärrettävä, että oikeasti ON myös ihmisiä (jopa tässä ketjussa) joiden mielestä oli taloudellista väkivaltaa olla ostamatta lapselle poni (kun ei ollut rahaa). Kiitos selvennyksestä, kuvattu ainakin minusta on henkistä väkivaltaa.
Alan tuntea itseni onnekkaaksi: minua vain hakattiin, pidettiin nälässä ja likaisissa vaatteissa. Minä tiesin koko ajan missä mennään, ja selvisin :)
Kaivapa se kommentti, jossa joku kertoo kokeneensa taloudellista väkivaltaa kun ei saanut ponia.
En usko että löydät.
En kaiva, ketju on pitkä. Se täällä kaikkia narsisteiksi tai tunnekylmiksi haukkuva käski äidin hävetä, kun oli käyttänyt lapseensa taloudellista väkivaltaa, kun ei ollut hankkinut sitä ponia.
Kyllä näitä on, etsi haulla melkein mikä vaan äitijullun ketju. Äitihullun mukaan hänen lapsuutensa on pilattu, kun heppalehdet lainattiin ilman lupaa serkulle, ja äiti käski siivota oman huoneen.
Noita ihmisiä ON, siksi kysyttiin tarkemmin. Kaikki taisi olla sitä mieltä, että sen kirjoittajan kokema henkinen pahoinpitely oli ihan todellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on vaikeaa, kun lainaukset ei toimi. Mun kysymys oli, että miksei ole karkottu välejä, kun äiti käy vaan vaikeammaksi ja kuormittavammaksi vanhemmiten.
Vierailija kirjoitti:
Heh, minun äitini yritti esittää, että on _vihapuhetta_ jos on eri mieltä hänen kanssaan tai pyytää häntä käyttäytymään paremmin.
Ja pokkana väitti, että vihapuhe on rikos. Siis väitti, että on _rikos_ olla eri mieltä hänen kanssaan.
Pikkuisen on rajaton tämä tapaus, joo.
Ihan normaalilta vihervasemmiston edustajalta kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja äitihullun, ei äitijullun.
Äitini lakkasi käyttämästä minua neuvolassa, koska häntä "kritisoitiin" siellä. Väkivalta oli päivittäistä, fyysistä ja henkistä.Yhdelläkin kerralla hän hyökkäsi minun kimppuuni, repi tukkaa ja hakkasi, koska olin kertonut vitsin, jonka hän tulkitsi itseensä kohdistuvana arvosteluna. Olin silloin ehkä 8v. Noin hauraalle täydellisyyskuvielmissaan horjuen roikkuvalle egolle jokainen moitteeksi tulkittava sana on uhka, jota kohtaan on hyökättävä. Hiukan enemmän itsehillintää omaava tyytyy draamailuun,riitelyyn ja mykkäkouluun.
Joku kysyi että mitenkäs sitten kun oma ongelmallinen vanhempi on vanha ja vailla apua. Miksi minä olisin hänestä vastuussa? Edunvalvonta tuskin on mikään vankila.
Välien katkominen on kuten avioero, on helppo heittää että no katkaise välit tai että no eroa sitten. Oikeasti tämä tarkoittaa lättys kii. Eihän tuommoisia asioita tehdä kevein mielin tai helposti, ja aina sitä välien katkaisemista edeltää se vaihe, jossa ollaan jo aivan kypsinä ja kyllästyneitä menoon, mutta annetaan vielä kerran se viimeinen varoitus.
Silti näkee paljon näitäkin, jotka sitten valittavat, miten lapsi katkaisi välit jostain aivan pienestä asiasta, joka oli sata kertaa mennyt pikku suuttumisella, tai vaimo haki ykskaks yllättäen eroa, koska halusi vielä testata markkina-arvonsa.
Kulissien ylläpidosta - ei niitä kulisseja voi lapsi rikkoa. Yritin itse useasti lapsena. Vastaus oli aina tyyliin älähän nyt, teillähän on niin ihana perhe.
Ainoa aikuinen, joka kuunteli, osoittautui pe-dofiiliksi, joka alkoi pyrkiä pöksyihin kun oli aikansa rakentanut luottamusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muuten todella naiivi ajatus, että äidillä ei ole lupa odottaa vastavuoroista keskustelukumppania aikuisesta lapsestaan. Että kun sillä äidillä on elämässä hankalaa, niin hän ei nyt herranjestas ainakaan aikuiselle lapselleen voi vaikka jostain kriisistään kertoa tai lohtua tai tukea odottaa, koska eihän aikuinen lapsi ole mikään likasanko tai äitinsä terapeutti. Tämä on niin epäinhimillistä kuin olla voi. Miksipä sitten se äiti on sydänsuruista lastaan koskaan lohduttanut tai vaikka ollut tukena, kun kauan haaveiltu opiskelupaikka on mennyt sivu suun. Nyt joku heristää sormeaan, että sehän kuuluu siihen jumalalliseen äitiyteen. Ja niin kuuluukin ja niin olen itsekin tehnyt. Ja toki jaan kipeimpiä asioita elämässäni puolison tai sydänystäväni kanssa, mutta mikä
helvetti siinä on, että se terapiassa ihmisyyttään hoitanut aikuinen lapsi ei sitten millään kykene olemaan ihminen
Joissakin perheissä nuo äiti-lapsi -roolit menee vielä vanhanakin väärinpäin. Ei ole normaalia että nelikymppinen lapsi määrää täyspäistä äitiään mennen tullen. Äiti on aina äiti, lapsen vanhempi ja lapsi on lapsi. Sillä siisti. Ainakaan mun aikuiset lapset ei minua määräilisi.
Mutta koetko oikeudeksesi määräillä aikuisia lapsiasi?
"Vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa" on toiselle sitä ettei ole saanut viikkorahaa yhtä paljon kuin naapurin lapsi. (tämä oli kärjistys, tietysti).
Ei kai kukaan ole niin tyhmä, että näin ajattelee, edes vähemmän kärjistetysti?