Lue keskustelun säännöt.
Anopin käytös mietityttää
19.12.2023 |
Anopilla on vaikeita sairauksia, jotka ovat entistä enemmän alkaneet rasittamaan psyykettä. Vaikka aviomies on apuna, niin perheemme on alkanut saamaan katkeria viestejä siitä, kuinka kuolee pettyneenä ja surullisena, kun emme vieraile tai soita, vaikka itse eivät vieraile meillä ja muutoinkin yhteydenpito on yksipuolista ja keskittyy aina enemmän ja vähemmän anopin sairauksiin ja kurjuuteen. Tapaamiset eivät ole siis koskaan kovin hilpeitä ja varsinkaan kevyitä, jonka vuoksi etäisyyttä on jouduttu ottamaan. Saimme nyt joulukortin, joka oli osoitettu pelkästään lapsellemme, ei siis aikuisille ollenkaan. Tämä kortti tuli sen jälkeen, kun olimme kertoneet viettävämme aaton keskenämme, mutta vierailevamme myöhemmin joulun aikaan. Joulut olleet aina yhtä taistelua ja pettymystä, jos emme ole olleet aattona anopin luona.
Mitä olette mieltä tästä käytöksestä? Miten siihen pitäisi suhtautua?
Kommentit (174)
Mulla on oman mutsin kanssa vastaavaa. Valittaa omista asioistaan ja sairauksistaan ja joku pikkujuttu aiheuttaa unettomat yöt ja sydänkohtauksen. Siis kuvitteellisen sydänkohtauksen.
Lisäksi valittaa raha-asioista vaikka tuhlaa ihme asioihin. Meille ei voi tulla jouluksi (vihaa meitä), sinne ei saa mennä, mutta muuten siellä saa juosta kuuntelemassa märinää monta kertaa kuukaudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miniä on kyllä ihan viimeinen henkilö, jota joulunvietollamme vaivataan 🎄.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin laitan joulukortit vain lapsenlapsille.
Koska eivät heidän vanhempansa laittele kortteja ollenkaan, siis eivät kenellekään, lasten iloksi laitan kauniin ja iloisen kortin heille.
Hyvin tuntuu riittävän suusanallinen hyvän joulun toivotus puhelimessa.
Jos äiti ei saa lapselleen kertoa voinnistaan onkohan miniä siinä asiassa ihan oikeassa?
Sit tulee kuolema yllätyksenä kun miniä vaatii anoppia leikkimään tervettä ja vaikenemaan sairauksistaan.
Saahan sitä voinnistaan kertoa, mutta miksi ihmeessä se pitää tehdä syyllistäen ja marttyyrinä? Se on se mikä saa lapset tilanteeseen väsymään. Mikään mitä teet ei ole hyvä. Jos et käy, niin yksin kuolla saa kun kukaan ei välitä. Kun käyt, niin mitään et saa avuksi kuitenkaan tehdä kun et kunnolla osaa.
On raskasta kuulla aina siitä kuinka kukaan ei välitä ja yksin saa pärjätä, vaikka kuitenkin autat aina kun tarvitaan. Me lapset oikeasti autetaan aina kun tarve ja mahdollista, ikinä ei ole jäänyt meidän takia tärkeät asiat hoitamatta. Ennemminkin päinvastoin. Ei haluta olla vaivaksi, niin ei pyydetä apua ennenkuin viime hetkellä, jolloin sitten ollaankin vaivaksi enemmän kuin silloin jos asiasta olisi saanut tietoa ajoissa. Yritetty puhua mutta ei mene ymmärrykseen.
Minua nykyään hieman vaivaa se, että vanhemmat eivät koskaan kertoneet sairauksistaan, eivätkä vaittaneet niistä. "Valitus" oli päivän askareiden jälkeen sellaista, että kylläpä nyt väsyttää tai että selkään koskee, mutta oikeista sairauksista ei puhuttu. Jälkikasvun olisi hyvä tietää, josko suvussa on perinnöllisiä sairauksia tai jotakin vakavampaa.
Sairauksista vielä, että aika usein ne, jotka eniten niistä valittavat, ovat sieltä terveemmästä päästä. Olen työskennellyt vaikeavammaisten kanssa ja harva heistä valittaa yhtä paljon kuin monet pikkukrempoistaan. Myös omat vanhempani ovat jo hoitokotikunnossa, toinen vuodepotilas, mutta kyllä he silti ovat kiinnostuneita lastensa ja lastenlastensa asioista.
Siis luonnekysymys tässä on, ei ikä tai sairaudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tässä ei nyt ole ollenkaan kysymys siitä, että ap ei sietäisi, tai ymmärtäisi erilaisia ihmisiä, tai kohottaisi itsensä jalustalle, ja huomion pitäisi olla aina hänessä. Mistä ihmeestä te oikein revitte noita tulkintojanne?
On pelkkää huonoa käytöstä heittäytyä marttyyriksi, syyllistää ja valittaa kaikesta. Ihan sama, kuka sitä tekee, puoliso, äiti, isä, appivanhemmat, tai omat lapset. Sellainen ihminen on itsekäs energiasyöppö, joka imee toisista kaiken antamatta mitään vastineeksi. En minä ainakaan jaksa, enkä halua viettää vähiä vapaitani kuunnellen valittamista kivuista ja sairauksista, niitä kun on itselläkin riittänyt ihan tarpeeksi, enkä pysty ketään parantamaan. Aikani kuuntelen sujuvasti, mutta sitten pitää jo pystyä irrottautumaan negatiivisesta vatvomisesta, joka ei johda yhtään mihinkään.
Omassa elämässä oli aikoinaan ihan paras päätös olla lähtemättä Suomen ympäriajoon jo
Täällä tuntuu tosiaan tulkinnat elävän omaa elämäänsä eikä ne liity edes enää aloitukseeni.
Hyvin yhteenvedät vastauksellasi myös ajatukseni. Ihailen rohkeuttanne päättää perheellene parhain päin joulun vieton. Uskon myös, että asioihin sopeudutaan lopulta, kun muuta vaihtoehtoa ei anneta.
Se on erikoista tässäkin tilanteessa, että anopilla ja appiukolla ei ole konkreettisesti mitään, mikä pidättelisi heitä reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä etteikö he voisi tulla viettämään joulua luoksemme. Heidät kutsuttiin viime vuonna aatoksi, mutta anoppi piti sitä aivan naurettavana ajatuksena eivätkä he tulleet. Syytä en saanut, että mikä siinä oli niin naurettavaa, mutta ilmeisesti lähteminen omista ympyröistä on vaativaa. Menimme sitten välipäivinä heille. Sanaakaan ei kysytty jouluaatostamme, joka sisälsi isomman porukan ja mm. vanhempani, jotka odottivat miehen vanhempien näkemistä.
t. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin laitan joulukortit vain lapsenlapsille.
Koska eivät heidän vanhempansa laittele kortteja ollenkaan, siis eivät kenellekään, lasten iloksi laitan kauniin ja iloisen kortin heille.
Hyvin tuntuu riittävän suusanallinen hyvän joulun toivotus puhelimessa.
Jos äiti ei saa lapselleen kertoa voinnistaan onkohan miniä siinä asiassa ihan oikeassa?
Sit tulee kuolema yllätyksenä kun miniä vaatii anoppia leikkimään tervettä ja vaikenemaan sairauksistaan.
Saahan sitä voinnistaan kertoa, mutta miksi ihmeessä se pitää tehdä syyllistäen ja marttyyrinä? Se on se mikä saa lapset tilanteeseen väsymään. Mikään mitä teet ei ole hyvä. Jos et käy, niin yksin kuolla saa kun kukaan ei välitä. Kun käyt, niin mitään et saa avuksi kuitenkaan tehdä kun et kunnolla osaa.
On raskasta kuulla aina siitä kuinka kukaan ei
Näin näen tilanteemme myös. En oikein ymmärrä ja jaksa syyllistämistä ja pahan mielen levittämistä, kun ei ole oikeasti mitään syytä.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun pääsin 30 vuotiaana eroon ensimmäisestä anopistani, niin päätin vahingosta viisastuneena, että en enää koskaa sekoita omaani, enkä kumppanin vanhempia parisuhteeseen. Se päätös on pitänyt ja olen ollut siihen hyvin tyytyväinen.
54v Nainen.
Vierailija kirjoitti:
Kun pääsin 30 vuotiaana eroon ensimmäisestä anopistani, niin päätin vahingosta viisastuneena, että en enää koskaa sekoita omaani, enkä kumppanin vanhempia parisuhteeseen. Se päätös on pitänyt ja olen ollut siihen hyvin tyytyväinen.
54v Nainen.
Uteliaisuuttani kysyn, että miten tämä käytännössä toteutuu eli etkö ole tavannut heitä ollenkaan tai kumppani vanhempiasi?
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun pääsin 30 vuotiaana eroon ensimmäisestä anopistani, niin päätin vahingosta viisastuneena, että en enää koskaa sekoita omaani, enkä kumppanin vanhempia parisuhteeseen. Se päätös on pitänyt ja olen ollut siihen hyvin tyytyväinen.
54v Nainen.
Uteliaisuuttani kysyn, että miten tämä käytännössä toteutuu eli etkö ole tavannut heitä ollenkaan tai kumppani vanhempiasi?
t. AP
Olemme pitäneet suhteemme pääosin omana tietonamme. Ei aikuisen ihmisen tarvitse olla kaikesta tilivelvollinen. Sanoin n.20 v sitten asiaa inttävälle äidilleni, että seurustelen, mutta enempää en asiaa avannut. Mieheni ei myöskään ole kaivannut mitään anoppisuhdetta ja äitinsä ja isänsä (ovat jo kuolleet) oli niin vaikeita alkoholisteja, ettei halunnut heitä mitenkään taakakseni.
Vierailija kirjoitti:
Sen huomasin omista vanhemmistani, että vanhemmiten heitä lakkasi kiinnostamasta lastensa asiat ja vain heidän oma elämänsä vaivoineen ja sairauksineen oli tärkeää. Niinpä lakkasin kertomasta omia asioita, kun minut aina kuitenkin keskeytettiin heidän vaivoillaan. Tämä tietysti etäännytti ja yhteydenpitoa on vain velvollisuudesta. Jouluni olen viettänyt heistä erillään jo vuosia.
Minkä ikäisenä tuollainen muutos tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua nykyään hieman vaivaa se, että vanhemmat eivät koskaan kertoneet sairauksistaan, eivätkä vaittaneet niistä. "Valitus" oli päivän askareiden jälkeen sellaista, että kylläpä nyt väsyttää tai että selkään koskee, mutta oikeista sairauksista ei puhuttu. Jälkikasvun olisi hyvä tietää, josko suvussa on perinnöllisiä sairauksia tai jotakin vakavampaa.
En ole kyllä koskaan omista vaivoistani kertonut lapsilleni. Olen nyt 74 vuotias ja terveenä olen saanut olla. Milloin minun aikani tulee, että alan vaivoillani rasittamaan aikuisia lapsiani, terveisin mummo
Tiettyyn rajaan asti voi yrittää ymmärtää jatkuvaa sairauksista jauhamista, saattaa olla sille sairaalle koko elämän sisältö. Mutta kiristäminen sillä, että minä nyt kuolen katkerana kun lapsi perheineen ei laita elämäänsä pyörimään mummin sairastamisen ehdoilla on todella alhaista. Ja tämmöisen tapauksen lapsenlapsena voin kertoa, että mikään taipuminen ja toiveiden noudattaminen ei tule ikinä riittämään. Aina on silti kaikki nurinpäin.
Ap:n anopin passiivisaggressiivinen käytös kuulostaa huolestuttavalta. Vaikka toinen on kuinka sairas tahansa, niin ei sitä tarvitse silti omaa elämäänsä määrättömästi ankeuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua tai siis surullista, kuinka osa kommentoijista triggeröityy aiheesta. Ilmeisesti sama omaa vanhuutta ja kuolemaa alitajuisesti pelkäävä (ikä)ryhmä on kyseessä kuin hautausmaaketjussa. Aika moni on varmaan itsekin sellainen hankala anoppi, jota tullaan välttelemään ellei vältellä jo.
Ihastelee AP:n kykyä vastata asiallisesti hyökkääviin viesteihin. Jatka samaan malliin!
Itselläni on pitkän linjan kokemusta niin vaikeasta äidistä, anopista ja kummitädistä/varaäidistä. Kyse ei ole iästä ja sen myötä tulevista sairauksista vaan ihmistyypistä, jotka ovat oman elämänsä keskipisteitä. Juuri heiltä kuulee sen tyyppistä syyllistämistä kuin tässä ketjussa ja kaikki juhlapyhät ja lomat pitäisi viettää heidän kanssaan, koska kyseessä on aina heidän viimeinen joulunsa/kesänä/pääsiäisensä. Koskaan kukaan heistä ei luonani ole kyläillyt, ei edes oma äiti.
Olen niin onnellinen siitä, että nykyään minulla on ihana anoppi, jonka luona vierailu on kuin ystävän luokse menisi. Sairauksistaan huolimatta. Lämmöllä muistan myös mummoani, joka vakavista sairauksista huolimatta oli loppuun saakka esikuvallisen hyväkäytöksinen vanhus.
Meillä toinen anoppila on Pohjois-Pohjanmaalla, toinen Varsinaissuomessa, me asumme ihan kaakon kulmassa.
On ajamista ja suunnittelua millon käydään missäkin. Mutta olemme tottuneet tähän, kun jokatoinen viikko on kaakon ja pohjois-pohjanmaan väli kuljettava, jo viisi vuotta näin, niin ei matkat tunnu enää niin pitkiltä.
Anopilla voi toki olla omat toiveensa joulun vietosta, mutta ei lasten perheellä ole mitään velvollisuutta tätä toivetta noudattaa.
Miniät ne täällä eivät ole yhtään minäkeskeisiä. Vanhuus ja sairaudet ovat ikäviä katsottavia, elämän toki pitäisi olla iloa, valoa , riemua, jaksava rahakas anoppi ja uuttera lastenvahti.
Onko kukaan koskaan oikeasti kuullut yhdenkään miniän valittavan, olevan hankala tai vaikea luonne?
Vierailija kirjoitti:
Meillä toinen anoppila on Pohjois-Pohjanmaalla, toinen Varsinaissuomessa, me asumme ihan kaakon kulmassa.
On ajamista ja suunnittelua millon käydään missäkin. Mutta olemme tottuneet tähän, kun jokatoinen viikko on kaakon ja pohjois-pohjanmaan väli kuljettava, jo viisi vuotta näin, niin ei matkat tunnu enää niin pitkiltä.
Miten olette niin läheisriippuvaisia että joka viikonloppu on käytävä jomman kumman kotona?
En äitinä ja anoppina joka vkl edes jaksaisi ottaa lasten perheitä vastaan, edes yhtä kerrallaan. Onneksi osaavat viettää aikaa ja joulunsakin omana perheenään.
Minua jäi huvittamaan/askarruttamaan miten nuori äiti voi olla loukkaantunut siitäkin että mummo lähettää lastenlapselleen joulukortin.
Mutta nämä keskustelut kasvattavat teitä nuoret rouvat tulemaan hyviksi anopeiksi. Hyvä neuvo, kun lapsi avioituu, napanuora poikki. Senjälkeen ei nähdä eikä pidetä yhteyttä, jospa se niin onnistuisi.
Hiljan oli keskustelu; miksi isovanhemmat eivät välitä lastenlapsistaan, eivät kutsu käymään, eivät hoida.
Ihmiset nyt sattuvat puhumaan niistä asioista, missä elämänvaiheessa sattuvat elämään.
Vanhukset puhuvat jaksamisestaan, sairauksistaan ja voinnistaan.
Ja taas pienten lasten vanhemmat, puhuvat pikkulapsi arjestaan, jaksamisestaan ja kuinka jannica ei ole kakannut kolmeen päivään, haukkuvat puolisoa, joka ei tee tarpeeksi kotitöitä, jotka taas ärsyttävät kyllästymiseen saakka lapsettomia, eivätkä kuunnella sitä jatkuvaa valittamista ja siksi vähentävät yhteydenpitoa.
Tämäkin palsta täytyy näistä tämänpäivän pienten lasten vanhemmista, jos eivät valita pikkulapsi arjestaan, seuraava on, ettei isovanhemmat ja kummit hoida riittävästi lasta tai mies ei hoida lasta tai tee kotitöistä, jotka taas tuntuvat lapsettomista ainaiselta valitukselta ja haukkumiseltä.
Ja noihan siinä käypi, kun perustetaan perhe ja hankitaan lapsia tunne edelle, eikä järjellä. Ap.kin on jopa hankkinut tietoisesti lapsen, joka on saanut puolet geeneistä miehen suvulta, juuri siltä anopilta, jota arvostelee täällä ja hänen lapsensa kantaa samoja geenejä kuin anoppi ja näin on altistanut tietoisesti lapsensa luonnevikaiseen ja sairaaseen sukuun lapsensa.