Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Mikä siinä syrjäytymisessä sitten on niin tuomittavaa, siis muu kuin raha? 

SE AHDISTAA KUN AINA SAA PELÄTÄ MITEN SILLE KÄY LOPULTA, ja sitä pelkäämistä kun jatkunut vuosia, ärtynyt olo ja kyllästynyt, ettei halua ollakaan tekemisissä...

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei todellakaan syrjäydy omasta halustaan, se kannattaa aina muistaa.

Ja siihen syrjäytymiseen on AINA taustalla vakava/vakavat syyt.

Usein jo lapsuudesta tai sitten on kyseessä sairaus.

Mutta kukaan ei päätä, että syrjäytyy.

Syrjäytyneeseen suhtautuminen voisi lähteä auttamisesta/tukemisesta.

Onko mitään sellaista ohjelmaa/koulutusta/kuntoutusta tms tms millä pääsisi syrjäytymisestä eroon?

Minä päätin "syrjäytyä". Tajusin, etten halua olla osa yhteiskunnan koneistoa, johon minua ulkopuolelta (koulu, mthoito, nuorisotyö) toimesta haluttiin puskea, joten jättäydyin mahdollisimman paljon ulkopuolelle. Tietoisella valinnalla pettymyksen tuottaminen vanhemmalle oli vaikeaa, mutta niin täytyi tehdä. Minun tapauksessani kyse tuskin on sairaudesta tai mistään vakavasta syystä, vaan lähinnä siitä miten näen ja koen nykyisenlaisen maailman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas ajattelen, että lastaan pitäisi rakastaa, vaikka hän olisi millainen. Olin aikanaan teininä sairaalassa ja siellä oli pahasti vammainen poika. Ei oikein tajunnut mitään ja lisäksi hänellä oli paha lonkkavika ja jalka toista paljon lyhyempi. Hänen isänsä haki aina kotilomille perjantaisin ,niin aikaisin kuin sai hakea ja palautti myöhään sunnuntaisin. Hän antoi hänelle karkkirahaa ja osti karkkeja osaston kaappiin. Siinä jotenkin näki sen isän ja pojan aidon rakkauden. Ei siitä pojasta takuulla mitään yhteiskunnalle hyödyllistä koskaan tullut.

tässä syrjäytymisessä on kyse syrjäytyneen omasta vastuuttomuudesta.

ap

Mikä siinä syrjäytymisessä sitten on niin tuomittavaa, siis muu kuin raha? 

Ajattelun ja tunne-elämän kapeutuminen, yhteisöstä ja yhteiskunnasta erillistyminen.

 

Nämä usein katkeroituvat ja muuttuvat harhaisiksi ja vihamielisiksi muita kohtaan. Ajautuvat somekupliin suunnittelemaan terroritekoja.

Ja sä ajattelit tuon estää syyllistämällä, luultavasti jo muutenkin tunnontuskissa kieriskelevää ihmistä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt vuosien myötä, että lapsemme, tytär 32 v ja poika 28 v, ovat vaan "erakoita". He eivät ole siinä mielessä syrjäytyneitä, ettei olisi töitä, molemmat on akateemisesti koulutettuja ja hyvissä töissä, taloudellisesti asiat hyvin. Mutta he ovat valinneet elää ilman mitään ihmissuhteita. Vielä taustalla toivon, että edes jompikumpi pariutuisi ja saisi lapsiakin, mutta voi olla että ei. He ovat sellaisia äärimmäisen introverttejä ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän esim. tiede kuin ihmiset. Ja vaikuttavat ihan tyytyväisiltä omaan elämäänsä. Mikäpä minä tai kukaan muu on heille sanomaan, että heidän pitäisi elää toisella tapaa, jotta minun ei tarvitse "hävetä" kun muut ihmettelee. Eläkööt, kuten itse haluavat.

En nyt tajua mitä hävettävää tavallisissa ihmisissä on? Ei se muille kuulu mitä tuon ikäiset ihmiset tekee. Sitten kun et oikeasti voi san

Tottahan se on. Itse olen vaan aika ekstrovertti ja ollut aina tärkeitä kaverit ja menemiset, joten pitkään uskoin että heidän on pakko olla onnettomia tuollaisessa elämässä, syrjäytyneenä muista. Ja kyllä, myönnän senkin pinnallisuuden, että kun omat kaverit puhuu lastensa häistä, lapsista jne, niin vähän joskus hävetti sanoa, että ei, ei kummallakaan ole vieläkään mitään kumppaniehdokkaita, eikä lapsia tulossa, tai ainakin tuli ajatus, että ehtiihän he vielä. Olen joutunut kyllä itseni kanssa tekemään työtä, että pystyn aidosti hyväksymään sen, että lapseni ovat varsin erilaisia ihmisiä kuin minä, ja jos he päätyvät elämään vähän erinäköistä elämää kuin keskiluokkainen ihanne tyyliin rivari tai okt, puoliso, mökki, pari lasta, kultainennoutaja niin siinä ei ole mitään hävettäävä.

XD

Syrjäytynytkin voi viettää kelvollista elämää. Ulkopuolisten vinkkelistä se toki saattaa näyttää vaikka miltä, mutta itse henkilön kokemushan on se mikä ratkaisee. Joillekin esim peruskoulu ja oppivelvollisuuden suorittaminen vaikuttaa silleen, että kun niistä pääsee, niin omilla ehdoilla meneminen vaikuttaa paljon houkuttelevammalta kuin ihmeellinen jatkuva suorittaminen, miltä työelämä ja muut tämmöset voi vaikuttaa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä ketään ole päästetty lusmuilemaan lapsena tai t

Eikö aikuisten lasten itse pidä oppia elämään, jos vanhemmat koko ajan hyysäisi ?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

Ei kiusaksi, mutta esim. oma lapsi jätti avun ja "hoidon" saamisen kesken. Hän on täysi-ikäisenä täysin vapaa päättämään omista asioistaan. Ei siinä vanhempien hätä paljoa paina, joten ei ihme, jos vanhempi turhautuu ja kyynistyy. 

 

Ei sitä kaikkea taakkaa mitä elämä välillä päättää kaataa niskaan pysty päättämään itse. Koko ikäni olen koittanut opiskella ja koittanut tehdä töitä ä, mut lopulta ahdistus ja muut sairaudet vie täysin voimat. Enkä myöskään väitä etteikö päihteitä olis kulunut niin että hävettää.

Nyt kun sain unelma koulupaikastakin fudut moninaisten ongelmien vuoksi niin luoja olin pettynyt itseeni. Ei musta varmaan mitään tule, mutta nyt päätin sen verran ottaa itteeni niskasta kii että laitoin korkin kiinni ja aloitin ne kauan kammotut masennuslääkkeet. Olin aivan itsetuhon partaalla et oli pakko herätä tähän itekkin ennenku olis ollut liian myöhästä. Luulen että äiti on enemmän lun tyytyväinen siihen että oon elossa, vaikka oonkin nykypäivänä aika syrjäytynyt, enimmäkseen omasta tahdosta kylläkin. Viihdyn yksin ettei siinä.

N28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä syrjäytymisessä sitten on niin tuomittavaa, s

En, vaan vastasin edellä esitettyyn kysymykseen. Onko luetun ymmärtäminen vaikeaa?

Käyttäjä2875 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä poika opiskelee ja istuu (=pelaa ja ehkä opiskeleekin) tai nukkuu huoneessaan 24/7 miinus ruoka-ajat.

Antaa nyt opiskella, mutta joskus pitää valmistua ja töitäkin löytyä. Säälittää moinen elämä, mutta ei toisen elämää pysty muuttamaan. Vai häätääkö pitäisi?

 

Ei hän opiskele. Eikä valmistu. Pelaa ja nukkuu.

Sehän nähdään parin vuoden päästä; nuorempi lapsi aloitti vuoden myöhemmin saman tasoiset opinnot ja valmistuu 1,5 vuoden päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei todellakaan syrjäydy omasta halustaan, se kannattaa aina muistaa.

Ja siihen syrjäytymiseen on AINA taustalla vakava/vakavat syyt.

Usein jo lapsuudesta tai sitten on kyseessä sairaus.

Mutta kukaan ei päätä, että syrjäytyy.

Syrjäytyneeseen suhtautuminen voisi lähteä auttamisesta/tukemisesta.

Onko mitään sellaista ohjelmaa/koulutusta/kuntoutusta tms tms millä pääsisi syrjäytymisestä eroon?

Minä päätin "syrjäytyä". Tajusin, etten halua olla osa yhteiskunnan koneistoa, johon minua ulkopuolelta (koulu, mthoito, nuorisotyö) toimesta haluttiin puskea, joten jättäydyin mahdollisimman paljon ulkopuolelle. Tietoisella valinnalla pettymyksen tuottaminen vanhemmalle oli vaikeaa, mutta niin täytyi tehdä. Minun tapauksessani kyse tuskin on sairaudesta tai mistään vakavasta syystä, vaan lähinnä siitä miten näen ja koen nykyisenla

Mutta alatte sitten vanhemmillenne osoittaa mieltänne, menkää eduskuntatalon portaille esittämään vaatimuksianne, vois jotain tapahtuakin, positiivista ?

Vierailija kirjoitti:

XD

Pasi ilmoittautui. Pasi on sosiaalisesti syrjäytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

 

 

 

No en sanoisi suorilta käsin noinkaan. Mieheni veljistä molemmat ovat syrjäytyneitä (tai toinen käy vielä töissä, mutta ei kauaa kun on kokoajan sairauslomalla). Miten selitetään se että yksi kolmesta hoitaa elämänsä mallikkaasti ja kaksi ei? Samat vanhemmat, sama koti, samat kasvatusmetodit. Äitinsä ja isänsä tuntien ei heistä ketään ole päästetty lusmuilemaan lapsena tai t

Samassa perheessä voidaan lapsia kohdella hyvin eri tavoin. Yhtä kannustetaan, toista lytätään tms. 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat hylkäsivät minut ollessani parikymppinen. Heidän mielestä välivuosi armeijan jälkeen ei ollut hyvä idea.

Minä ajattelin keskittyä tietokonepeleihin ja lasketteluun. Ottaa takaisin minulta varastetun ajan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Intti oli ihan hirveä kokemus ja vihasin joka sekuntia siellä. Tätäkään mielipidettä vanhempani eivät haluneet kuulla.

He hylkäsivät minut ja riitelimme kovasti. He eivät haluneet että tulen kylään viikonloppuisin. Olisin halunut nähdä kotona asuvia sisaruksiani, mutta ei. Epäilivät minua narkkariksi, homoseksuelliksi ja ties miksi.

Myöhemmin 20 vuotta kaiken jälkeen olin "menestynyt" (heidän mittapuulla) elämässäni ja minulle oli syntynyt lapsia, vaikka en ollut suunnittellut hankkia lapsia. Minulta löytyy Norjasta ja Ruotsista kaksi lasta. Laskettelureissujen tuloksena biletin paljon ja olin naisten suosiossa luonnollisesti. Kilpailin paljon ja menestyin kilpailussa. K

Miten nuo sinne tänne siittämäsi lapset ovat menestyneet elämässään? Oletko mielestäsi loistoisi?

Jos ei ole riittävän "hyvä tyyppi" tai jotenkin "outo, epänormaali", niin voi olla yhdentekevää montako tutkintoa opiskelee, ja miten kovasti harrastaa. Tällöin olet syrjäytetty, mutta yhteiskunta haluaa nostaa esille syrjäytynyt, niin muut ihmiset hyljeksii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

 

Ei kiusaksi, mutta esim. oma lapsi jätti avun ja "hoidon" saamisen kesken. Hän on täysi-ikäisenä täysin vapaa päättämään omista asioistaan. Ei siinä vanhempien hätä paljoa paina, joten ei ihme, jos vanhempi turhautuu ja kyynistyy. 

 

Kyynistyminen on vältettävissä tajuamalla, ettet ole jumala ja että lapsesi elämä on hänen omansa. 

Sinä olet hommasi hoitanut ja joskus käy silti näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

 

Ei kiusaksi, mutta esim. oma lapsi jätti avun ja "hoidon" saamisen kesken. Hän on täysi-ikäisenä täysin vapaa päättämään omista asioistaan. Ei siinä vanhempien hätä paljoa paina, joten ei ihme, jos vanhempi turhautuu ja kyynistyy. 

 

Tuskin hän olis jättänyt avun ja hoidon vastaanottamista kesken, jos olis kokenut niistä olevan oikeasti hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa vanhemmat myös oma vastuunne. Ette ole osanneet antaa lapsillenne elämässä tarvittavia taitoja. Se on vanhempien tehtävä. Se ei riitä, että latoo faktoja pöytään, vaan pitää oikeasti opettaa käsittelemään tunteita, pärjäämään porukassa jne. pitää opettaa kouluaineita, jos on puutoksia, pitää valmistaa työelämään, pitää opettaa oikeasti soveltamaan näitä taitoja.

(en syyllistä vanhempia esim. päihdeongelmista).

Jos vanhemmilla on päihdeongelmia, miksi heitä ei saisi siitä syyllistää? Monen syrjäytyneen ihmisen taustalla on lasinen lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä jännä, että monista kommenteista saa sellaisen kuvan, että ajatellaan lasten ihan vaan vanhempien kiusaksi syrjäytyvän. 

Enitenhän tämä näyttää kiusaavan muita eli ei niitä lasten vanhempia.