Syitä miksi olet laittanut välit poikki tai ottanut etäisyyttä ystävääsi?

Vierailija kirjoitti:

Yhden entisen ystävän kanssa tuntui, että en saanut olla oma itseni. Aina äänessä ensimmäisenä ja omat mielipiteet olivat ainoat oikeat ja minut jyrättiin täysin.

Toinen taas oli niin tajuton besserwisser, ettei sitä vaan kestänyt enää kuunnella. 

Kolmannen kanssa kävi niin, että luulin meidän olevan parempia ystäviä kuin ilmeisesti oltiinkaan. Nähtiin päivittäin lenkin merkeissä ja puhuttiin kaikista asioista aivan kaikki. Tai siis näin ajattelin.. Kunnes hänen miehensä halusi erota ja hän itse kertoi minulle tästä vasta viikkojen päästä, kun mies oli asian ilmoittanut. Tuntui ettei hän arvostanut minua riittävästi kertoakseen asiasta ajallaan. Ja ennen kuin hän kertoi asiasta, niin esitti täysin kympin arvoisesti onnellista perheenäitiä..

Älä katso asioita aina itsesi kautta. Eroilmoitus saattoi olla niin iso shokki, että ystäväsi halusi sulatella sitä ensin itse. Tai torjui asian, koska se oli niin kipeä. Siksi ehkä piti vielä kulissia yllä.

Mutta minäminäminä ystävälle tämä ei käynyt?

Kun en eräs kerta jaksanut itse oman väsymykseni, muuton ja pienten lasten keskellä ottaa hoitoon taas hänen lastaan. Loppui yhteydenpito siihen, kun huomasin olevani hyväksikäytetty. 

"No ei kai se tapaaminen sovi, jos on muita suunnitelmia. Odotatko, että joku muuttaa elämässään kaiken sinun takiasi? Tämä toinen ei varmasti saisi tehdä yhtään mitään muuta kuin odottaa sitä, että sinä haluat hänen olevan läsnä. Kuulostat aikamoiselta päällepäsmäriltä,  joka yrittää vahtia muiden elämää ja tekemisiä. Sitten kun joku tekee vasten tahtoasi, niin alat ivalliseksi. Tuntuu, että sinun kanssasi ei ole kenelläkään hyvä ja mukava olla."

Oletpa kummallisen ilkeä. Olen huomannut ihan yleisenä ongelmana että perheessä usein nainen sovittaa kaikki menonsa miehensä mukaan. Ei ole tervettä ja ihan normaalia että naisen kaverit ei jaksa katsella kauaa, elleivät ole itse samanlaisia.

Monesti lasten saannin jälkeen mies edelleen menee ja näkee kavereita, nainen "elää uutta vaihetta" eli muuttuu perheen palvelijaksi jolla ei ole enää omaa elämää vaan uhrautuu ja mukautuu miehen ja lasten oikkujen mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

"No ei kai se tapaaminen sovi, jos on muita suunnitelmia. Odotatko, että joku muuttaa elämässään kaiken sinun takiasi? Tämä toinen ei varmasti saisi tehdä yhtään mitään muuta kuin odottaa sitä, että sinä haluat hänen olevan läsnä. Kuulostat aikamoiselta päällepäsmäriltä,  joka yrittää vahtia muiden elämää ja tekemisiä. Sitten kun joku tekee vasten tahtoasi, niin alat ivalliseksi. Tuntuu, että sinun kanssasi ei ole kenelläkään hyvä ja mukava olla."

 

Oletpa kummallisen ilkeä. Olen huomannut ihan yleisenä ongelmana että perheessä usein nainen sovittaa kaikki menonsa miehensä mukaan. Ei ole tervettä ja ihan normaalia että naisen kaverit ei jaksa katsella kauaa, elleivät ole itse samanlaisia.

Monesti lasten saannin jälkeen mies edelleen menee ja näkee kavereita, nainen "elää uutta vaihetta" eli muuttuu perheen palvelijaksi jolla ei ole enää omaa elämää vaan uhrautuu ja mukautuu miehen ja lasten oi

Niin. Itselläni herää kysymys, että eikö mies tosiaan osaa/voi käydä kaupassa joskus itsekseen. Vaan tosiaan on pakko olla kalenterissa varattuna 2 päivää yhdessä kaupassa käynnin vuoksi?

En jaksanut kaverin epävakautta enää. Vuosikaudet olin hänen tukenaan ja olkapäänään, venyin ja autoin kun hän ei jaksanut. Samalla kuitenkin sain osakseni niin myrkyllistä ja törkeää kohtelua, että lopulta kammosin hänen näkemistään. En saanut olla mistään eri mieltä tai hän suuttui ja lähti ovia paiskoen, lisäksi kaveri syynäsi jokaisen ilmeeni ja eleeni sekä teki niistä vääriä päätelmiä, sitten syytti minua valehtelijaksi kun kielsin ettei se silmäkulmani nykäisy tarkoittanut että vihaan häntä. Minun piti aina pahoitella näitä hänen keksimiään asioita! Tietenkin käytin myös viesteissä vääriä hymiöitä tai jos en käyttänyt hymiöitä lainkaan, aiheutin silläkin ahdistusta. Jos en joskus jaksanut lähteä hänen kanssaan jonnekin, hän haukkui minut selän takana toiselle tuttavalle ja piti minulle mykkäkoulua. Lopulta tuntui että elin jossain pakkopaidassa enkä saanut edes hengittää kuten tahdoin.

Hän oli muutenkin todella negatiivinen ihminen ja kaikista ihmisistä puhui aina vain pahaa, mutta esitti näille ihmisille tietenkin ylintä ystävää. Hän saattoi jopa juonitella sellaisia pieniä arjen hankaluuksia näille inhoamilleen ihmisille. Paras oli kun vauvani kuoli eikä häntä kiinnostanut, pikemminkin oli loukkaantunut kun en hetkeen jaksanut pitää yhteyttä. Siinä vaiheessa minulla kippasi kuppi nurin ja sanoin hänelle hyvin asiallisesti tästä hänen käytöksestään, etten enää jaksa. Hän tietenkin kielsi kaiken, syytti minua toksiseksi valehtelijaksi ja aloitti kauhean mustamaalauskampanjan yhteisille tutuille. Onneksi tuttuja ei kiinnostanut kun tiesivät millainen mryrkkypesäke tuo ihminen on :D nykyään on kuulemma melko yksinäinen, miksiköhän.

Olen lopetellut yksipuoliset yhteydenpidot. Moni ihminen on vain sitten jääneet. Osa aidosti ihmettelee miksei olla nähty. Eivät vaan pysty olemaan aloitteellisia. 

Jäljelle ovat jääneet vastavuoroiset kaverisuhteet. Kalenteriin tulee myös tilaa ja se täyttynyt jollakin miellekkäällä, tekemisellä ja ihmisillä. 

Toinen syy on sitten mitä vähemmän jaksaa ihmisiä, joilla ei ole mitään sanottaa ja joiden elämä tämän päivän prosessointia. 

Olen mies ja naisista on näiden seikkojen johdosta jäänyt käytännössä jäljelle vain yksi ja miehistäkin moni on tipahtanut pois.

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut kaverin epävakautta enää. Vuosikaudet olin hänen tukenaan ja olkapäänään, venyin ja autoin kun hän ei jaksanut. Samalla kuitenkin sain osakseni niin myrkyllistä ja törkeää kohtelua, että lopulta kammosin hänen näkemistään. En saanut olla mistään eri mieltä tai hän suuttui ja lähti ovia paiskoen, lisäksi kaveri syynäsi jokaisen ilmeeni ja eleeni sekä teki niistä vääriä päätelmiä, sitten syytti minua valehtelijaksi kun kielsin ettei se silmäkulmani nykäisy tarkoittanut että vihaan häntä. Minun piti aina pahoitella näitä hänen keksimiään asioita! Tietenkin käytin myös viesteissä vääriä hymiöitä tai jos en käyttänyt hymiöitä lainkaan, aiheutin silläkin ahdistusta. Jos en joskus jaksanut lähteä hänen kanssaan jonnekin, hän haukkui minut selän takana toiselle tuttavalle ja piti minulle mykkäkoulua. Lopulta tuntui että elin jossain pakkopaidassa enkä saanut edes hengittää kuten tahdoin.

Hän oli muutenk

Otan osaa vauvasi kuolemasta.

Minulla on epävakaa sisko ja kuulostaa hyvin tutulta. En tiedä millainen hän on kavereilleen, mutta luulen että piilottelee taipumuksiaan paremmin. En haluaisi olla tekemisissä, mutta on pakko koska olemme perhettä.

Minä viilensin välit ystävään, joka oli minuun yhteyksissä vain silloin, kun hänellä oli huolia tai ärsytyksen aiheita, joita halusi purkaa. Tämän olisin itse asiassa kestänytkin, koska näistä negatiivisista purkauksista huolimatta meillä oli hauskaa ja naurettiin näitä häntä harmittaneita tai rasittaneita juttujakin. Mutta... Kun itse halusin valittaa jostakin, hän ei kestänyt kuunnella ollenkaan. Minä myötäelin ja kuuntelin sujuvasti, ystäväni taas ei voinut myötäelää minun juttujani, vaan oli kaikessa minua vastaan. 

Esimerkkinä: Ystäväni valittaa työkaverinsa toilailusta tunnin ja jostain omasta nolosta tilanteestaan toisen mokoman. Yhdessä vitsaillaan ja nauretaan näitä, että "kyllä sitä voi joskus porukka olla hölmöä, niin kuin itsekin tulee olluksi". Mutta sitten, kun haluan kertoa vastaavia omia juttuja, ystäväni käy kärsimättömäksi ja ikään kuin väittää minulle vastaan ja yrittää kääntää asiat niin, että minä olen väärässä, kun jokin juttu on harmittanut.

Esim. kerran aloin puhua siitä, miten mua ärsytti yhdellä kurssilla, kun minä ja pari muuta emme saaneet yhtä paljon yksilöityä opetusta kuin muut (me saimme 3 minuuttia ja muut 20 minuuttia per henkilö per opetuskerta). Maksoimme kurssista saman hinnan kuin kaikki muutkin, mutta koska olimme paremmalla lähtötasolla kuin nuo toiset, meidät jätettiin vähän oman onnemme nojaan, vaikka tottakai olimme tulleet kurssille oppiaksemme lisää. Opettaja kuitenkin keskittyi tsemppaamaan niitä, jotka olivat heikommalla lähtötasolla - ja tämä oli kurssi, jossa sai olla sekä vasta-alkajia että edistyneempiä. Tuntui turhauttavalta maksaa kallis maksu ja huomata, että opettajalla ei ollut toimivaa systeemiä, jonka avulla kaikki olisivat saaneet tasapuolisesti ohjausta ja edistyneet. Mutta siis tällaisessakaan asiassa ystäväni ei voinut sanoa, että onpa kurjaa tms., vaan alkoi selittää, miten minun olisi pitänyt omalla ajallani harjoitella ja opetella enemmän, eikä olettaa, että siellä kurssilla opetetaan kädestä pitäen. Vaikka se idea siinä kurssissa nimenomaan oli se, että siellä opetetaan kädestä pitäen, mitä hemmettiä!? Siksihän sinne menin.

Alkoi tympiä se, ettei kaveri koskaan voinut olla mun puolella vaikka minä olin aina hänen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden entisen ystävän kanssa tuntui, että en saanut olla oma itseni. Aina äänessä ensimmäisenä ja omat mielipiteet olivat ainoat oikeat ja minut jyrättiin täysin.

Toinen taas oli niin tajuton besserwisser, ettei sitä vaan kestänyt enää kuunnella. 

Kolmannen kanssa kävi niin, että luulin meidän olevan parempia ystäviä kuin ilmeisesti oltiinkaan. Nähtiin päivittäin lenkin merkeissä ja puhuttiin kaikista asioista aivan kaikki. Tai siis näin ajattelin.. Kunnes hänen miehensä halusi erota ja hän itse kertoi minulle tästä vasta viikkojen päästä, kun mies oli asian ilmoittanut. Tuntui ettei hän arvostanut minua riittävästi kertoakseen asiasta ajallaan. Ja ennen kuin hän kertoi asiasta, niin esitti täysin kympin arvoisesti onnellista perheenäitiä..

Älä katso asioita aina itsesi kautta. Eroilmoitus saattoi olla niin iso shokki, että ystäväsi halusi

Tämäpä. Mulla "ystävä" suuttui, kun en kertonut hänelle isäni kuolemasta ennen kuin vasta parin viikon päästä.

Kyseessä oli opiskelukaveri josta vieraannuin koska hän tuli niin urakeskeiseksi että puhui vain työstään. Lisäksi kyseli minun työstäni liian intensiivisesti ja se tuntui painostavalta. Ei tuntunut tajuavan vihjeitä tai suoriakaan " ei puhuta nyt vapaalla töistä" sanoja. Kysyi ja kysyi yhä tarkemmin ja tarkemmin. Tuntui että olin koko ajan jotenkin puolustuskannalla ja selitysvelvollinen.

Aloin pelätä tapaamisia. Hän oli vähän samantyyppinen jo nuorena mutta luonteenpiirre vahvistui. Vuosikaudet velvollisuudesta tapasin häntä kunnes päätin että jos ystävä ei ole mukava juuri koskaan enää niin aika lopettaa. Yritin livetä vaivihkaa pois mutta lopulta minun oli pakko sanoa että halutaan aika eri juttuja ystävyydeltä. Hän asui vielä kaukana ja tapaaminen vei rahaa ja voimavaroja. Ei ole ollut ikävä häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli liikaa miehensä kautta. Nähdä sopi vain sellaisina viikonloppuina, kun miehellään oli jotain menoa. Saattoi jopa perua tapaamisen jos miehen tapaaminen peruuntui.

Miehet tietysti aina luihuja hyväksikäyttäjiä ja kaveri itse tosi kiltti. 

Minä en rupea elämääni elämään jonkun kaverin miehen kalenterin mukaan. 

Täällä sama tilanne. Lisäksi ystävyys kahden kesken haluttiin vaihtaa pariskunta iltoihin. Heillä oli jopa oma kauppapäivä yhdessä 2 x viikossa, jolloin näkeminen ei sovi. Voi hyvänen aika 

No ei kai se tapaaminen sovi, jos on muita suunnitelmia. Odotatko, että joku muuttaa elämässään kaiken sinun takiasi? Tämä toinen ei varmasti saisi tehdä yhtään mitään muuta kuin odottaa sitä, että sinä haluat hänen olevan läsnä. Kuulostat aikamoiselta pää

Ongelmahan tuollaisten kanssa usein on, että he itse odottaa, että muut sopeuttaa tapaamiset heidän rytmiinsä. Siis niinkin trivileihin menoihin, kuin yhteiseen kaupassakäyntiin.

Mulla oli joskus ystävä, jolle just tuollaiset menot meni ohi tapaamisten. Itse sitten sumplin aikataulujani siten, että ehdittiin nähdä. Sitten päätin, että jos toiselle joku yhteinen kaupassakäynti miehen kanssa on tärkeämpää kuin mun näkeminen, alan itsekin toimimaan samoin. "Silloin en ehdi, kun ajattelin katsoa TV:stä A-studion". Ja niinpä tapaamiset loppuivat,.

Vierailija kirjoitti:

- Tylsät jutut

- Nuoruuden epävakaa käytös ei tasoittunut aikuistumisen myötä

- Huonot käytöstavat

- Minäminäminäminä

- Erilleen kasvaminen, erityisesti uskonnollisesta yhteisöstä etääntyessäni

Siinä muutama erilainen syy. Yleisin syy on tylsät jutut, vaikka en nyt välejä rupea sen takia katkomaan mutta menee motivaatio olla itse aktiivinen. Jos se tylsien juttujen ihminen jaksaa yksipuolisesti ottaa yhteyttä niin yhteys pysyy. 

Tylsien juttujen sijaan muotoilisin, että hyvin _erilaiset_ jutut. En jaksa politiikkaa, siitä intoamista enkä etenkään omaa palavaa poliittista kantaa. Samoin on asia uskonnossa, uskonnollisuudessa ja muussakin henkisyydessä, erona se, että aihepiiri kiinnostaa minua - objektiivisesti. Taaskaan en jaksa putkinäköistä subjektiivisuutta, vaikka muutoin keskustelisin aihepiiristä suurella intohimolla. Prisma-ihmisistä pysyn suosiolla kaukana; elämme jotenkin aivan eri tietoisuudessa samalla planeetalla.

Likasankona toimiminen toiselle ihmiselle jatkuvasti ja usein on raskasta. 

Ystävän huolia pitää kuunnella, mutta kun joka soittokerran jälkeen on päälle oksennettu olo, niin ei sitä koko ajan jaksa. Pakko ottaa etäisyyttä. Välien katkaisemiseen ei silti ole aihetta. 

Oma mielipide ja tapa elää oli ainoa oikea, vittuili "vääränlaisille" ihmisille rivien välistä. Lisäksi kova ikäkriisi jo alle kolmekymppisenä ja rääkyi tästä jatkuvasti kuin olisi kuolemassa siihen paikkaan. Jos ei heti vakuutellut että on nuori ja kaunis niin suuttui verisesti :D

Kalasteli myös jatkuvasti juoruja lähipiiristään, myös minusta. Ja taas suuttui kun ei saanut materiaalia :D

Näistä piirteistä huolimatta oli pintapuolisesti mukavan ja fiksun oloinen ihminen, siviilissä sitten hirviö.

Vaikea ja ailahteleva ihminen. Kaikki mitä tehtiin oli nurinkurista. Joskus käyttäytyi minua kohtaan hyvin, joskus taas olin kuin ilmaa. En jaksanut enää ja pistin välit poikki. 

En saanut lainattua, mutta vastaisin tuolle "onko kaverin kalenterissa pakko olla varattuna 2 päivää viikossa kaupassa käynnin takia miehen kanssa" ja "eikö mies kukene käymään yksin kaupassa?" -tyypille. 

Mitä heidän kaupassa käyminen voi herättää niin voimakkaita tunteita kirjoittajassa? :D Anna heidän käydä siellä kaupassa kahdestaa ja anna heidän hyvänen aika elää ja olla keskenään. Eivät he ole mitenkään tilivelvillisia sinulle kertomaan asioistaan, tekemisistään ja vapaa-ajoistaan ja rouva, sinun kaverisi varsinkaan ei ole sinun omaisuuttasi mitenkään.

Tuo sinun mustasukkainen itkusi kaverisi tekemisistä aiheuttaa niin huvittuneisuutta kuin myötähäpeääkin. Yritä nyt aikuinen ihminen pärjätä ja elä omaa elämääsi kyyläämättä kaveriasi. Jos kaverisi on onnellinen miehensä kanssa ja hänen mielestään heidän tapa on hyvä sekä toimiva, niin silloin se on hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Lemppaa sinä sitten ystäviäsi nurkkaan, kuin rukkasia vaikeuksien tullen. Älä vaan itse yritä tehdä mitään asian hyväksi. Vastavuoroisuutta. Vai kiinnostaako edes niin paljon että vaivautuisit kysymään missä vika, mikä hätänä?"

Aika matttyyrimainen kommentti. Jos sinua vaivaa, mene ja kysy. Älä odota marttyyrina että joku muu hoitaa.

Jos se toinen ei kysy niin häntä ei välttämättä kiinnosta yhtä paljon tai ei ole edes huomannut etääntymistä. Voi pitää sinua kaverina tai tuttavana, kun sinä pidät sydänystävänä. 

Sinähän sen tiedät. 

Sinähän tässä aloitit toisten elämästä tietämisen. Nyt vaan rohkeasti puhelin käteen. 

Ja taas arvelet, että kyse on juuri minun elämästäni tai tilanteestani? 

En kelvannut kuin baariseuraksi. Mikään muu mitä ehdotti yhdessä tehtävää (leffaan, kyläilemään, kaupoille, lenkille, salille, syömään, kahville jne) ei käynyt. Baariinkin mentiin juuri niin kuin hän tahtoi, aika, paikka ja päivä. Ja ilta oli tylsä jos ei miestä löytynyt hänelle sinkku kun oli, minun seura ei ilmeisesti riittänyt vaikka aina mankui minut mukaan. Ja jos miesseuraa löysi jäin kuin nalli kalliolle ja läksin yksin kotiin. Itse olin varattu enkä saanut kyllä mitään irti baarista muuta kuin kaverin seuraa, rahaakin paloi. Lopetin lähtemästä mukaan.

Hurahti jeesuskulttiin, eikä osannut enää muusta puhua, vaikka suoraan sanoin, että en halua keskustella uskonasioista. Asui perähikiällä ja odotti, että minä menen aina sinne kylään. Ei kiinnosta raahautua satoja kilometrejä keskelle ei mitään muutaman tunnin kyläilyn takia.

Yksi oli alkkis, aina olisi pitänyt mennä baariin. Muu tekeminen yhdessä ei käynyt, vaikka mitä ehdotti. Ei myöskään uskonut, kun sanoin, että en halua baariin. Jatkoi vaan jankutusta.

Lukemattomia muita syitä, joiden takia välejä ei ole katkaistu sinänsä. Yhteydenpito on vaan jäänyt, kun toinen on vaikka muuttanut muualle tai perustanut perheen. Elämä muuttuu, ihmiset vaihtuu. Sellaista se on. Ei mulla ainakaan ole katkeruutta siitä asiasta. Ne ihmiset pysyvät mun elämässä, jotka siinä haluavat pysyä ja jos tunne on molemminpuolinen.

En jaksanut enää selitellä, miksi en tuosta vaan voi lähteä jonnekin mökkilomalle, ulkomaille tms. Ei mennyt kaaliin kun yritin nätisti selittää, että mulla pitää olla rahaa ruokaan ja elämiseen, en voi tuosta noin vaan heittää tonneja johonkin mökkireissuun tai lomamatkaan ja lapsenkin pitäisi ihan koulua käydä normaalisti. Sama ystävä riehunut samasta asiasta muillekin yhteisille ystäville, ei ymmärrä muiden ihmisten elämää yhtään. Haukkui meitä sitten vuoronperään selvän takana toisillemme. Hänellä oli myös tapana perua sovitut illanvietot ja menot viime tingassa, ihan vaan koska ei jaksa. Mutta hänelle ei asiasta kestänyt sanoa.  Raskas ihminen