Lue keskustelun säännöt.
On helppo olla positiivinen, rauhallinen ja säyseä, jos ei kohtaa vastoinkäymisiä
17.11.2023 |
Ja jos on aina saaanut tukea vanhemmilta.
turhasn te muita haukutte hulluiksi. Olisitte itsekin toisenlaisissa puitteissa.
joten voitte riisua sen omahyväisyyden maskin.
Kommentit (112)
"Olen elämäni aikana kokenut: raiskauksen, koulukiusatuksi tulemisen, syömishäiriön, kodittomuuden, köyhyyden, kroonisen sairauden puhkeamisen ja terveyden menetyksen, syrjityksi tulemisen, työttömyyden, tukiverkkojen ja koko yhteiskunnan ulkopuolelle putoamisen, kodin menetyksen uudelleen, traumatisoivan suhteen luonnehäiriöisen kumppanina, lääkeriippuvuuden, varmasti jotain vielä unohtui listalta."
Minä olen kokenut noista luetelluista kaiken muun paitsi kodittomuuden. Niiden lisäksi olen menettänyt vanhempani alle kouluikäisenä, kokenut sisaren äkillisen kuoleman, joutunut pelkäämään isäpuolta, kokenut vaikean eron ja kokenut lapsettomuuden. Noin ihan esimerkiksi.
Silti en koe elämäni olleen mitenkään erityisen vaikeaa tai menettäneen kaikkea mahdollista. Elämässäni on ollut myös todella paljon hyviä asioita ja pidän itseäni monella tavalla myös onnekkaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä esimerkiksi lohkesi tänään hammas. Rahat on muutenkin vähissä, joten toki on ikävä tilanne, mutta mitä se asian harmittelu muuttaa asiaa yhtään miksikään? Koitan pikemmin keskittyä siihen miten voisin tienata enemmän rahaa ja mistä asiasta voisin iloita tänään.
Totta, itse aikoinaan olin positiivinen ja nyt vanhat tutut ihmettelee kuinka olen vastoinkäymisten myötä muuttunut negatiiviseksi.
Ei se aina niin helppoa ole, eikä myöskään tarkoita sitä ettei se positiivinen olisi kokenut vastoinkäymisiä. Esimerkiksi puolitoista vuotta vanhemman isosiskon kuolema huumeisiin oli rankka juttu kun olin parikymppinen. Sitä seurasi isän henkinen romahdus ja huoli siitä että isä tekee itselleen jotain. Kaikki tämä ajoittui sellaiseen vaiheeseen kun oma elämäni oli tarpeeksi sekavaa muutenkin. Olin pudonnut työ- ja opiskeluelämän ulkopuolelle, kokenut suuria elämänmuutoksia, kokenut epäonnistumisia ja tulevaisuus näytti aika ankealta. Lisäksi olin vähän aiemmin eronnut ensimmäisestä pidemmästä suhteesta. Silloin tuntui, että kaikki kasaantuu ja kaikkea oli liikaa. Oli jopa aika kun mietin haluanko enää jatkaa elämääni.
Tästä kaikesta on nyt jo vuosia aikaa ja nyt olen ihan tyytyväinen siitä että jatkoin elämääni. Vaikeina hetkinä en aina kyennyt olemaan niin positiivinen, mutta onneksi silloinkin oli muita asioita mitkä auttoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiset osaavat ottaa vastoinkaymisetkin vastaan raivoamatta.
Tiettyyn pisteeseen saakka, kyllä. Se tulviiko vesilasi, kun siihen kaadetaan lisää vettä riippuu, kuinka paljon vettä lasissa on jo valmiiksi.
Jokaisellahan on se oma ns. breaking point. Kukaan ihminen ei kestä mitä vaan kuinka kauan vaan, psyyke menee rikki.
Ehkä sinäkin opit tämän vielä kantapään kautta. Toivottavasti kumminkaan et.
Sivusta tähän. Toisaalta moni kauheita asioita kokenut ihminen ei edes ole mieleltään enää normaali tai ainakaan ole sitä sinä hetkenä, kun kokee jotain pahaa. Tarkoitan tällä esim sitä kuinka moni "pakenee" dissosiaatioon (vai miten se kirjoitettiin) niinä hetkinä, kun se oma kynnys ylittyy. Näin jos ihminen reagoi johonkin kauheaan kokemukseen hyvin tyynesti niin se voi ollakin huono juttu ja kieliä siitä, ettei henkilö reagoi normaalisti tai pakenee johonkin "turvapaikkaan" mielessään. Tai jättää muuten ne asiat käsittelemättä jos ei vaan pysty siihen. Sitten vuosien päästä kaikki vyöryykin päälle kunnolla.
Minua on "vaan" kiusattu pitkään. Tämän lisäksi jäin kotona ilman apua ja täysin omilleni tämänkin jutun kanssa. Ahdistus oli nuorena ajoittain pahaa. Toisaalta minä olin juuri se nuori ja myöhemmin aikuinen joka tyynesti otti vaan ne muiden ilkeät sanat vastaan. Se oli niin tuttua minulle ja ikävästi sanoen totuin siihen. Näin minunkin tyyni ja rauhallinen reaktioni oli vaan jokin lannistunut ja väsynyt tapa yrittää välttää lisäongelmat. Niinkuin moni esim väkivaltaa kokenut yrittää vaan olla näkymätön ja estää esim omalla käytöksellään väkivaltaa toteutumasta. Opin ettei kannata nostaa meteliä ja ei minua kukaan kuuntele. Tosin en itse kokenut väkivaltaa esim kumppanin tasolta joten en kirjoita siitä, mutta vähän sama ajatus ollut minullakin, että olen vaan huomaamaton.
Olen vaan yrittänyt unohtaa kaiken ja yrittänyt elää haaveissa. Nyt sitten vuosien päästä sattui taas ikäviä juttuja ihmisten toimesta ja tapahtui jotain muutakin. Minä jotenkin heräsin taas näkemään elämäni ja ymmärsin kuinka menneisyyden asiat ovat vaikuttaneet paljon. Koin vihaa pitkästä aikaa oikein kunnolla ja ymmärsin sen kuinka väärin minua olleen kohdeltu. Näin moni ihminen ei todellakaan halua velloa pahassa olossa vaan haluaa jatkaa eteenpäin ja yrittää unohtaa ikävät kokemukset. Silti jos ne jäävät käsittelemättä tai et vaan pysty jotenkin ymmärtämään edes kaikkea tapahtunutta niin usein se kaikki palaa sitten mieleen. Moni voi myös voida huonosti vuosia, eikö tiedä minkä takia. Itsekin olen voinut huonosti tajuamatta täysin mistä se ahdistus ja paha olo oikein tulee. Nyt ymmärrän sen kaiken paremmin ja pitkästä aikaa mietin, että moni minulle tapahtunut asia oli todella ikävää ja minullakin on jokin arvo. Oikeastaan olen vuosia syyttänyt itseäni ja hakenut aina vikaa itsestäni. Nyt tajuan sen, ettei minussa mikään oikeita ikävään kohteluun tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ekalla sivulla jo sanottiin, se johtuu temperamentista. Jos joku on tulistuva tyyppi, hän on sitä, vaikka vanhemmat olisi mitä tarjonneet.
Minulla perustavallinen alkkisperhe lähtökohtana, ei mitään apua, ei henkistä ei aineellista. Ja olen hyvin rauhallinen, tasainen tyyppi. Mutta olin sellainen jo lapsena, viilipytyksi sanottiin.
Itse koen, että olen positiivinen juuri siksi että muuten ei olisi lapsuudesta selvinnyt täysipäisenä. Oli pakko keskittyä positiiviseen, ja nähdä kauemmas, toivoa parempaa. "ei tämä ole paha, asiat voisi olla huonomminkin." Niin teen nyt aikuisenakin. Minulla on liuta tuttavia joilla on asiat hyvin, ja ne ei tee kuin valittaa. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin.
Mutta koska olen rauhallinen (niinpä) niin ei tule sanottua pahasti, miten pitäisi heidän ymmärtää olla kiitollinen siitä mitä on! Ärsyttävän kiittämätöntä, kun on kaikki, mitä hyvään elämään tarvitsee, ja silti rutisee loputtomasti jostain naapurin väärään aikaan laitetuista jouluvaloista tai muusta oikeasti ihan first world problemeista.
Vierailija kirjoitti:
Ekalla sivulla jo sanottiin, se johtuu temperamentista. Jos joku on tulistuva tyyppi, hän on sitä, vaikka vanhemmat olisi mitä tarjonneet.
Minulla perustavallinen alkkisperhe lähtökohtana, ei mitään apua, ei henkistä ei aineellista. Ja olen hyvin rauhallinen, tasainen tyyppi. Mutta olin sellainen jo lapsena, viilipytyksi sanottiin.
Itse koen, että olen positiivinen juuri siksi että muuten ei olisi lapsuudesta selvinnyt täysipäisenä. Oli pakko keskittyä positiiviseen, ja nähdä kauemmas, toivoa parempaa. "ei tämä ole paha, asiat voisi olla huonomminkin." Niin teen nyt aikuisenakin. Minulla on liuta tuttavia joilla on asiat hyvin, ja ne ei tee kuin valittaa. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin.
Mutta koska olen rauhallinen (niinpä) niin ei tule sanottua pahasti, miten pitäisi heidän ymmärtää olla kiitollinen siitä mitä on! Ärsyttävän kiittämätöntä, kun on kaikki, mitä hyvään elämään tarvitsee, ja silti ru
Tai sitten et vaan tiedä heidän vaikeuksistaan. Minäkin valitin viimeksi tänään aamulla työkavereille sitä miten ulkona on kylmä ja kaupunki on laittanut taas ne rumat jouluvalot. Ne eivät toki ole ainoita tai varsinkaan suurimpia vastoinkäymisiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ekalla sivulla jo sanottiin, se johtuu temperamentista. Jos joku on tulistuva tyyppi, hän on sitä, vaikka vanhemmat olisi mitä tarjonneet.
Minulla perustavallinen alkkisperhe lähtökohtana, ei mitään apua, ei henkistä ei aineellista. Ja olen hyvin rauhallinen, tasainen tyyppi. Mutta olin sellainen jo lapsena, viilipytyksi sanottiin.
Itse koen, että olen positiivinen juuri siksi että muuten ei olisi lapsuudesta selvinnyt täysipäisenä. Oli pakko keskittyä positiiviseen, ja nähdä kauemmas, toivoa parempaa. "ei tämä ole paha, asiat voisi olla huonomminkin." Niin teen nyt aikuisenakin. Minulla on liuta tuttavia joilla on asiat hyvin, ja ne ei tee kuin valittaa. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin.
Mutta koska olen rauhallinen (niinpä) niin ei tule sanottua pahasti, miten pitäisi heidän ymmärtää olla kiitollinen siitä mitä on! Ärsyttävän kiittämätöntä, kun on kaik
"Tai sitten et vaan tiedä heidän vaikeuksistaan. Minäkin valitin viimeksi tänään aamulla työkavereille sitä miten ulkona on kylmä ja kaupunki on laittanut taas ne rumat jouluvalot. Ne eivät toki ole ainoita tai varsinkaan suurimpia vastoinkäymisiäni."
Koska en ymmärrä tuota lausetta, niin kerro tästä maailmankuvasta.
- millä tavalla kaupungin jouluvalot ovat "sinun vastoinkäymisiäsi"?
- millä tavoin kylmä sää ulkona on "sinun vastoinkäymisiäsi"?
- miksi valittaja ottaa tuollaiset asiat ylipäätään vastoinkäymisinä, ja vieläpä henkilökohtaisina sellaisina?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ekalla sivulla jo sanottiin, se johtuu temperamentista. Jos joku on tulistuva tyyppi, hän on sitä, vaikka vanhemmat olisi mitä tarjonneet.
Minulla perustavallinen alkkisperhe lähtökohtana, ei mitään apua, ei henkistä ei aineellista. Ja olen hyvin rauhallinen, tasainen tyyppi. Mutta olin sellainen jo lapsena, viilipytyksi sanottiin.
Itse koen, että olen positiivinen juuri siksi että muuten ei olisi lapsuudesta selvinnyt täysipäisenä. Oli pakko keskittyä positiiviseen, ja nähdä kauemmas, toivoa parempaa. "ei tämä ole paha, asiat voisi olla huonomminkin." Niin teen nyt aikuisenakin. Minulla on liuta tuttavia joilla on asiat hyvin, ja ne ei tee kuin valittaa. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin.
Mutta koska olen rauhallinen (niinpä) niin ei tule sanottua pahasti, miten pitäisi heidän ymmärtää olla kiitollinen siitä mi
Kylmä sää kuivattaa ihoa ja aiheuttaa ihon ärsytystä. Rumat jouluvalot taas häiritsee muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on muuten ihan totta
t. säyseä kermaperse
Täällä toinen täysin samaa mieltä oleva säyseä kermaperse.
Omalla kohdalla maailma on myöhemmin kohdellut aika ajoin todella kovin, mutta kun ensimmäiset 18 vuotta on saanut vahvaa turvaa ja rakkautta, niin paljon helpompaa on ollut palautua vastoinkäymisistä.
Tasan ei mene nallekarkit, ei.
Vierailija kirjoitti:
No minulla on ollut viimeiset vuodet yhtä vastoinkäymistä ja menetystä toisensa perään. Ihan joka kantilta elämäni olisi täysin p*rseestä tällä hetkellä ilman surua ja traumaakin, ja sen päälle sitten vielä ne surut ja traumat.
Olen huomannut, että vastoinkäymiset kyllä rikkovat kenet tahansa, mutta ihmiset rikkoutuvat eri tavoin. Joku kääntyy päihteiden puoleen, toisella pinna kiristyy ja katkeaa minimaalisesta provokaatiosta, ja esimerkiksi minulla seurauksena on ollut lähinnä erakoitumista ja sellaista sisäistä kovettumista ja kylmettymistä. Jos tuttavilta kysyisi, varmasti kertoisivat minun olevan yhtä rauhallinen ja mukava ihminen kuin ennenkin. Ehkä jopa rauhallisempikin. Oma kokemukseni elämästä vain on muuttunut sellaiseksi, kuin tarkkailisin sitä jostain etäältä.
Olet dissosiaatiossa. Itselläni meni noin monta vuotta. Nyt yritän terapian ja lääkkeiden avulla palautua takaisin elämään, kun vaivuin ensin vain syvemmälle ja syvemmälle.
En ole tuo kenelle vastaat, mutta olen huomannut, että ennen minulla oli paljon enemmän resilienssiä selviytyä esimerkiksi surusta. Pitkittyneen stressin jälkeen koin kaksi suurta menetystä hyvin lähellä toisiaan (vain pari kuukautta väliä), ja hups vaan, se entinen resilienssi oli yhtäkkiä poissa. Tuntuu etten pääse tolpilleni enää ollenkaan, vaan elän sitä samaa traumareaktiota uudelleen ja uudelleen.
Toki yhtenä kappaleena olen minäkin, mutta ei kyllä hyvin mene.