Kävelin hautausmaalla ja ahdistuin. Mietin että ihminen saa täällä noin 80 vuotta ja lopulta häntä ei muista kukaan ellei ole joku kuuluisuu

Unohda eläkesäästämiset. Elä elämäsi TÄNÄÄN. Sua ei kukaan muista kuukausi kuolemasi jälkeen.

Minusta taas tuo ajatus on ihana. Emme loppujen lopuksi ole yhtään mitään, oli elämämme sitten millaista tahansa (tuiki tavallista, aivan hirveää tai onnen auvoa). Sen vuoksi hyvin harvalla asialla on kovin suurta merkitystä, kun miettii vuosisatoja, vuosituhansia, tai miljoonia vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Minua harmittaa hautojen hävittäminen 25 vuoden jälkeen, jollei pulita lisää jättisummia. 

Kohtuuttoman hintavaa. 

Hautojen pitää olla ikuisia ja joissain uskonnoissa onkin. Jos muistokivi menee huonoksi  alueesta voi tehdä vaikka puiston 100 v kuluttua. 

Kaiken huippu kaivaa hautausmaalle jotain kunnallistekniikkaa tai rakentaa tie tai taloja ikivanhojen hautapaikkojen päälle. 

   Heleketin ahne on kirkko hautapaikkojenkin suhteen. 

Mitä se muistaminen kuollutta hyödyttää. Oleellisempaa on missä viettää iäisyytensä.

Minusta myös melko lohdullista. Milläänhän ei oikeastaan ole mitään väliä, voit elää niinkuin haluat! Ei tarvitse tehdä vaikutusta kehenkään.

Eipä tuo hautasijan hallinta-ajan pidennys suuren suuri ole.  Katsoin juuri oman seurakuntani hautausmaksut, ihan tämän keskustelun takia.

Haudan hallinta-ajan pidennys hallinta-ajan päättyessä maksaa arkkuhaudalta 8 euroa per vuosi ja uurnahaudalta 2 euroa vuodelta.

Aikaa voi jatkaa enintään 25 vuotta.

Onko tämä jollekin kallista ja osoitus seurakunnan ahneudesta?

Kai niitä muistomerkkejä pystytetään juuri sen vuoksi, ettei kukaan unohtaisi. Monen on vaikea hyväksyä, että 

"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho,

hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.

Kun tuuli käy hänen ylitsensä,

ei häntä enää ole."

(Psalmi 103)

Tykkään käydä erilaisilla hautausmailla. Usein käydään ulkomaan matkoillakin. Nykyhautakivet ovat pieniä verrattuna entisajan perhemonumentteihin. Elokuussa kävimme esim. Krakovassa hautausmaalla, jossa uuden ja vanhan hautausmaan alueissa oli selkeä ero. Suomalaiset hautausmaat ovat aika vaatimattomia ulkomaihin verrattuna.

Mahtava ketju!

Voihan sitä ihmisiä muistella muuallakin kuin hautausmaalla!

Minusta se, että jään muutaman sukupolven jälkeen henkilökohtaisesti lähes tyystin unholaan, on pelkästään vapauttava ajatus. En minä ainakaan halua, että vuosikymmenien päästä minua ajateltaisiin. Haluan, että muistot olemassaolostani haipuvat.

Odotan, että elän ainakin noin 90-vuotiaaksi. Minulla on pitkäikäisten sukujen geenit tätä tukemaan. Uskon ja toivon, että lapseni - tai edes toinen heistä - elää ainakin 30 vuotta minun jälkeeni (molemmat lapset syntyneet kun olen ollut yli 30-vuotias). Tämä olisi 120 vuotta syntymäni jälkeen. Jos lapsillani ei ole omia lapsia, muistot olemassaolostani alkavat hiipua tämän jälkeen. Jos lapseni saavat omia lapsia, ja pääsen olemaan heille isovanhempi, he saattavat kantaa muistoa minusta vielä 30 vuotta omien vanhempiensa jälkeen, eli huimat 150 vuotta syntymäni jälkeen, 60 vuotta kuolemani jälkeen. Näin on käynyt esimerkiksi isoisovanhemmilleni, heillä on elossa olevia lapsenlapsia, jotka muistavat heitä vielä yli 140 vuotta (kohta 150 vuotta) heidän syntymänsä jälkeen. 

Kun tämä aika on kulunut, voi varmaan kohtuudella todeta, että kukaan minua tuntenut ei isolla todennäköisyydellä ole enää elossa. Siihen saa muistoni päättyä, hautakiveni saa murskata, ja minut voi huoletta unohtaa.

Tulevaisuuden sukututkijat löytävät varmasti minusta tietoja kenties vielä 500 vuotta syntymäni jälkeen; luotan Kansallisarkistoon tässä asiassa.

Hei ap. Vanhempamme ovat kuolleet yli kymmenen vuotta sitten, me lapset muistelemme heitä melkein päivittäin. Osa asuu kotiseudulla ja osa toisaalla. Mustelemme mitä äiti sanoisi tästä ja kuinka isä käskisi lopettaa tyhjän puhelimessa höpöttämisen. Muistelemme lapsuuden jouluja ja kauniita kesäpäiviä, naurekellen toteamme yhdestä suusta kuinka ne ikävät asiat yhdessä unohdamme.
Edesmenneet isovanhempamme ja muut sukulaiset ovat sydämissämme, joskus menemme yhdessä hautausmaalle edesmenneitä muistelemaan. Isän ja äidin hautaa hoidamme rakkaudella, koska tiedämme että äiti erityisesti toivoo sitä🥰 En pääse aina haudalle, tärkeinä päivinä, mutta sytytän kotona kynttilän valokuvan viereen rakkaani muistolle. Kun menen synnyinseudulle, ensimäinen etappi on isän ja äidin hauta. Isä saattaisi sanoa, että mitä tyhjää hössötätte, äiti on otettu🥰

Eipä kukaan tiennyt sinusta ennen syntymääsikään. Tuskin sekään sinua murehduttaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se muistaminen kuollutta hyödyttää. Oleellisempaa on missä viettää iäisyytensä.

Tämä. Moni kantaa huolta jälkimaineestaan, muistomerkeistään, ynnä muusta maallisesta ja katoavasta, vaikka samalla kulkee rallatellen kohti kadotusta.

Oikeasti elämä vasta alkaa maallisen vaelluksen päättyessä. Iankaikkinen elämä. Ihmisestä itsestään sitten riippuu, että onko se kivaa vai ei. 

Jotenkin surullista nähdä aina ihmisten puhuvan kuolemasta mainitsematta Jumalaa ja Jeesusta. Teillä on ratkaisu ahdistukseenne. Joku sanoi, että "Mahtava ketju!" Mitä mahtavaa täsä on? Ihan persiistä, kun ihmiset aattelee näin ja murehtivat turhaan, tai sitten elävät vain "Minä minä minä"-asenteella.