Lue keskustelun säännöt.
Kävelin hautausmaalla ja ahdistuin. Mietin että ihminen saa täällä noin 80 vuotta ja lopulta häntä ei muista kukaan ellei ole joku kuuluisuu
16.11.2023 |
Isoäidiläni oli isoäiti. En tiedä hänestä mitään.
Ihmisen nimi,asiat joita on rakastanut,kaikki vaan katoaa. Kukaan ei tiedä että kerran täällä asui muuan Maija Pöntinen joka siivosi rappuja ja joi kahvin mustana.
Kommentit (74)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri näin. Se tekee elämästä vielä ainutkertaisempaa, että saa elää tiettyä aikakautta maapallon historiassa. Eikö se aika kannattaisi elää sovussa muiden samaan aikaan elävien kanssa? Tää on lopulta niin pieni pyrähdys täällä elävien kirjoissa että siitä kannattaa tehdä itselleen ja muille mieluisaa :)
No ei muista kun ne kaverit ja sukulaisetkin kuolevat joskus. Julkkiksetkaan ei enää haudassa piittaa käykö siellä ketään,luulen että saivat tarpeekseen eläessään ihmisistä. Ehkä taas tavataan seuraavassa elämässä.
Sinä et tiedä hänestä mitään, mutta se ei tarkoita, ettei hänestä olisi jäänyt mitään.
Borges kirjoitti jotenkin, että mikä hyvää, ei ole kenenkään omaisuutta.
Kuolema on parempi kuin vaihtoehto, eli ikuinen elämä. Joka muuta väittää, ei ole käsittänyt ikuisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurimmat julkkiksetkin unohtuvat, kun tähdet sammuvat. Loppupeleissä jokaisen kohtalo on unohdus.
Voi sen ajatella niinkin, että hyvä vaan kun ei ole kauhea lössi tuttuja haudassa joita henkilökohtaisesti ikävöidä. Siinä on ihan riittävästi, että ikävöi omia isovanhempiaan ja vanhempiaan. Ja jossain vaiheessa myös sisaruksiaan, jos ei satu olemaan itse se joka lähtee ensin. Mulla on se elämänvaihe, että on jo enemmän porukkaa haudassa kuin elossa. Siis mun perheestä ja suvusta, ne ketkä tunsin. Ei sekään ole kivaa.
Hautojen tarkoitus on juuri se, että ikävöivät läheiset voivat käydä siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä iloa kellekään on siitä, että hänet jonkin sortin julkkiksena muistetaan vielä 50 tai 100 vuotta eteenpäinkin?
Jossain vaiheessa hänet unohdetaan kuitenkin. Joku Amerikan muinainen presidentti on vain nimi kirjoissa, ei muuta. Kenelläkään ei ole hänestä henkilökohtaisia muistoja.
Itse asiassa jossain vaiheessa hautakin katoaa, meiltä taviksilta ainakin. Jos kukaan ei jatka hautaoikeutta, SRK ottaa haudan takaisin omistukseensa. Jos ei ole omaista, joka jatkaa haudan pitoa eli lunastaa haudan edelleen joksikin määräajaksi, niin sitten katoaa sekin muistomerkki.
"Elämme" niin kauan, kuin on elossa yksikin ihminen, joka vielä muistaa meidät. Sitten kun häntäkään ei enää ole, vaivumme unholaan.
Mua ei häiritse vaikka kukaan ei sitten mua muistaisi joskus 100 vuoden päästä. Enemmän sattuu jos nyt kukaan ei muista ja halua kysellä kuulumisia jne. Siksi ihmissuhteet on tosi tärkeitä. Elämä on nyt.
N31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakenna itsellesi haudaksi pyramidi, hieman korkeempi kuin kheopsi oli aikoinaan.
Ja tottakai aidosta kivestä.
Sut muistetaan vielä 1000 vuoden päästä varmasti.
Jotenkin itsekäs ajatus, että ihmisten pitäisi muistella minua kuolemani jälkeen. Muistaisivat nyt kun elän heidän kanssaan täällä.
Ihan vieraitakin hautakiviä on kiva katsella. En tule siitä surulliseksi, ellei ole nuorena kuollut. Mielikuvitus vaan herää ja kuvittelen minkälaista heidän elämänsä on ollut. Näin minua saattaa ilahduttaa joku täysin tuntematon, jota kukaan ei enää muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen nimi,asiat joita on rakastanut,kaikki vaan katoaa. Kukaan ei tiedä että kerran täällä asui muuan Maija Pöntinen joka siivosi rappuja ja joi kahvin mustana.
Mä mietin näitä myös paljon.
Mietin menneiden aikojen "Maija Pöntisiä". Siis tosi kauaksi ajassa matkustan ajatuksissani ja ajattelen esim. jotain pientä poikaa, joka eli vaikkapa 1600-luvulla Suomessa ja kuvittelen hänen elämäänsä.
Tai jotain 2000 vuotta taaksepäin ajassa ja Egyptiä ja jotain ihan tavallista ihmistä sen ajan elämässä, kuinka he jauhoivat jyviä, tekivät jauhoja ja leipoivat leipiä tuliuuneissa. Kuvittelen kaikenlaisia kolmiodraamojakin, vaikkapa jotain kaunista tyttöä, josta kaksi miestä kiinnostuu.
Joskus menen ihan kivikaudelle asti, jolloin miehet metsästivät ruuan ja naiset pysyivät "kotosalla" hoitaen lapsia ja tehden ruokaa. Pelkkää selviytymistähän se on ollut. Ja mietin usein, että varmaan oli rankkaa, kun helposti kuoltiinkin erilaisiin tauteihin tai jos loukkaantui, putosi tai eläin puri yms.
Monesti myös kuvittelen tämän hetken ihmisiä eri aikakausiin.
Että miltäs tämä meidän rouva Pöntinen näyttäisi vaikkapa 1700-luvun vaatteissa ja olosuhteissa.
Jotenkin tosi mielenkiintoista ajatella, että jokainen meistä on oman aikakautemme vanki. Satumme nyt vain syntymään tietylle vuosisadalle ja sen ehtojen mukaan ikäänkuin mennään. Sattumaa on, onko sotia, rauhaa, kulkutauteja sun muuta. Ja millaisen ympäristöön synnyt ja mitä keksintöjä on siihen mennessä tehty ja niin edelleen.
Paljon mietityttää se, että suurin osa ihmisistä on elänyt aikana, jolloin sähköä ei ollut keksittykään. Ja mitä kaikkea hienoa tehtiinkään, rakennuksia, mekaanisia kelloja sun muuta.
Sitten kun olet syntynyt jonkin tietyn aikakauden vangiksi, elelet täällä hetken ja kuolet pois.
Ja siinä se sitten onkin.
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli. Jossain vaiheessa tämä koko planeetta tai ainakin ihmiset tuhoutuu. Sitten ei muisteta enää yhtään ketään.
Näin on, ja minusta tämä tosiasia tuntuu hyvin lohdulliselta. Tietoisuus omasta, kuten myös kakkien satojen miljardien entisten, nykyisten ja tulevien ihmistolioiden katoavaisuudesta, antaa minulle uskomattoman tyynen ja rauhallisen mielen. Où sont les neiges d'antan ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen nimi,asiat joita on rakastanut,kaikki vaan katoaa. Kukaan ei tiedä että kerran täällä asui muuan Maija Pöntinen joka siivosi rappuja ja joi kahvin mustana.
Mä mietin näitä myös paljon.
Mietin menneiden aikojen "Maija Pöntisiä". Siis tosi kauaksi ajassa matkustan ajatuksissani ja ajattelen esim. jotain pientä poikaa, joka eli vaikkapa 1600-luvulla Suomessa ja kuvittelen hänen elämäänsä.
Tai jotain 2000 vuotta taaksepäin ajassa ja Egyptiä ja jotain ihan tavallista ihmistä sen ajan elämässä, kuinka he jauhoivat jyviä, tekivät jauhoja ja leipoivat leipiä tuliuuneissa. Kuvittelen kaikenlaisia kolmiodraamojakin, vaikkapa jotain kaunista tyttöä, josta kaksi miestä kiinnostuu.
Joskus menen ihan kivikaudelle asti, jolloin miehet metsästivät ruuan ja naiset pysyivät "kotosalla" hoitaen lapsia ja tehden ruokaa. Pelkkää selviytymistähän se
Minustakin on antoisaa miettiä menneitä polvia.
Itse mietin viimeksi hautausmaalla kulkiessani että eipä ole juurikaan enää sellaista hautariviä josta ei tuttua nimeä löytyisi kun on ollut yli parikymmentä vuotta töissä kotihoidossa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi muistaa? Maailma ei ole meitä varten vaan me olemme maailmaa varten.
No höh, Haloo Helsinki sitten valehteli!
Eikös ole todella vapauttavaa, että vaikka miten typeriä välillä olemme ja hölmöilemme ja häpeämme, ei kukaan näistä jauha ainakaan kauaa kuolemamme jälkeen. Täällä käväistään ja sitten hävitään. Hyvä niin.
Ei se kuuluisuuskaan mitään auta, kaikki vain katoaa joskus. Jos ei katoaisi, ei sinuakaan olisi ikinä ollut olemassa. Elämä kiertää, jokaisella on oma vuoronsa.
Vanhat hautakivet ovat kauniita mutta nykyään kivikin on lainaa, noin 20 vuotta ja se otetaan pois ja päällesi haudataan toinen,vieras ihminen. Kukaan ei sadan vuoden päästä ihaile sinun hautakiveäsi.