Tunnetteko lapsia jotka ei osaa pyöräillä, luistella, uida

En osaa noita taitoja vielä nelikymppisenäkään. Tai osaan uida sen verran että pysyn pinnalla jonkin aikaa. Vanhemmat eivät hankkineet suksia, luistimia tai pyörää koska rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen. Sitten sain naapurin penskojen vanhan pyörän, mutta vanhempien mielestä se oli turhaa koska "ethän sä kuitenkaan opi". Aikuisena en ole enää kehdannut opetella. 

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

On vanhempien vastuulla opettaa lapsille kansalaistaidot kuten pyöräily ja uiminen. Jos hankkii lapsia, niin sitten on jostain myös revittävä rahat suksiin ja luistimiin ja muihin. Lapsi ei saa jäädä ulkopuoliseksi.

Vierailija wrote:

En osaa noita taitoja vielä nelikymppisenäkään. Tai osaan uida sen verran että pysyn pinnalla jonkin aikaa. Vanhemmat eivät hankkineet suksia, luistimia tai pyörää koska rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen. Sitten sain naapurin penskojen vanhan pyörän, mutta vanhempien mielestä se oli turhaa koska "ethän sä kuitenkaan opi". Aikuisena en ole enää kehdannut opetella. 

Inhottavaa kun vanhemmat lyttää lapsiaan tollasella asenteella. Kyllä sä opit noi kaikki, jos vaan haluat! Ei ole ikinä liian myöhäistä. 

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Samanlaiset muistot minullakin (paitsi että olen nainen). 

Mun tuttavapiirissä on lapset kyllä oppineet nuo taidot jossain vaiheessa.

Mieluummin niin päin, että vanhemmat ovat olleet ahdistuneita, kun lapsi ei iässä x ole vielä ollut motivoitunut harjoittelemaan vaikkapa pyöräilyä riittävästi. Siis vanhempien toivomassa mitassa ja määrin.

Stressaantuneina kyselevät, miten lasta voisi motivoida.

Vierailija wrote:

"Mun mielestä tämä on tosi erikoinen uusi ilmiö yhteiskunnassa"

Eikö tosiaan ole "erikoinen ilmiö", miksi yh-sairaanhoitajan tai työttömän lapsi  ei harrasta jääkiekkoa, ei ole luisteluseurassa tai käy viikottain uimahallissa? Eikä edes osteta suksia?

Eihän tässä nyt kukaan puhunut siitä, että pitäisi ruveta _harrastamaan_ jääkiekkoa tai joka viikko käydä uimassa!

On ihmetelty sitä, että yhä enemmän on isoja lapsia, jotka eivät osaa alkeitakaan noista ennen ihan tavallisista liikuntataidoista. 

Tunnen useitakin yh-sairaanhoitajia, mm. itseni, ja juu, meidän kaikkien muksut osaa ajaa pyörällä ja uivat, talvella käyvät joskus luistelemassa ja hiihtämässäkin. Tämä ei nyt kyllä ole asia, joka olisi kiinni rahasta. Perusliikuntataitojen opettaminen on kiinni vanhempien viitseliäisyydestä ja taidosta kannustaa lasta, vaikka ei heti osaisikaan.

En tiedä, missä iässä pitäisi oppia. Mun lapset on todella liikunnallisia ja liikkuvat reippaasti yli suositusten. Pyöräilemään ja hiihtämään oppivat ajoissa, uida eivät vielä osaa. Ikää 5 ja 7. Ei se aina tarkoita, että ei liiku, jos joku taito vielä puuttuu.

Johtuisiko nepsyoireiden yleistymisestä. Monelle nepsylle on hyvin vaikeaa (tai mahdotonta) oppia pyöräilemään/luistelemaan/uimaan.

Mutta ei se kuitenkaan kaikille vaikeaa ole. Ainakin yksi autismikirjon ihminen on pelannut NHL:ssä ja ollut aikansa parhaita pelaajia.

Monelle nämä taidot ovat silti vaikeita. Oma autismikirjolla oleva lapsi aloitti uimisen jo vauvana. Käytiin vauvauinnissa säännöllisesti. Hän kävi sen jälkeen monet uimakoulut ja perheen kun kanssa uimassa, mutta ei oppinut. Vasta kun ostettiin kelluttava uimapuku, alkoi hidasta edistystä tapahtumaan.

Pyöräily, luistelu, hiihto, koululiikunta olivat yhtä tuskaa liikkumisesta pitävälle pojalle. Hänen tapansa liikkua oli vain erilainen. 

Nyt teininä hän näyttää oikein atleettiselta, vaikka vain jumppaa ja treenaa käsipainoilla kotona.

Meillä omassa perheessä taidot on opittu ilman pakkoa ja velvoitetta. Ihan vaan siksi, että on hauskaa, kun osaa. (Joo, omakehu, mut kerran nyt paikallaan.)

Ja lisään vielä, että tuttavapiirin lapset on kaikki kyllä oppineet ajallaan.

Mutta täytyy sanoa, että tiedän yhden aikuisen, joka ei osaa pyöräillä. On sen verran iäkäs, ettei enää opettelekaan. Mutta olen vakuuttunut, että hänen kohdallaan kyse on siitä, ettei perheessä hänen lapsuudessaan ollut yhtäkään polkupyörää. Aikuisillakaan. Saati lastenpyörää.

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Lapsia voi myös ilon kautta kannustaa. Nykyään kannattaa antaa lapselle potkupyörä, oppii tasapainottelun kuin itsestään. Siitä ei ole pyöräilyyn kovin pitkä matka. Kun jaksaa odottaa lapsen omaa innostusta, niin oppivat pyöräilemään yleensä ekalla tai tokalla harjoittelukerralla. 

Sama uimisessa, kun siellä tarpeeksi käy niin kyllä ne lapset alkaa uimaan.

Mun toinen lapseni. Esikoinen oli luonnon lahjakkuus uinnissa, pylräilyssä ketterä, ja pärjäsi talviurheilulajeissa, joskus jopa tykkäsi niistä. Toinen taas..Oli hankala imukuppisynnytys jonka epäilen aiheutaneen monenlaista haittaa, tuli vasta viidennellä repimisellä ulos - samana vuonna kun hän syntyi, irtosi ranskassa vauvalta pää samantyyppisessä synnytyksessä, hirveää. Lapsen asentoaisti ei toimi normaalilla tavalla. Kun on selällään tuntee tippuvansa. Aina hyvin arka liikkuja epätasaisessa maastossa. Selvisi myös eskarineuvolassa että on käytännössä näkövammainen, ei näe edes metrin päähän. Aiemmissa neuvoloissa arvasi aina näkötutkimuksissa oikein ja muun outouden pistimme sekä me vanhemmat että lääkäri, psykologi ja toiminteraupeutti, muiden aistisäätelyongelmien piikkiin. Kukapa sitä nyt pyöräilisi jos ei kerta kaikkiaan näe mitään. Rillien myötä liikkuminen rohkaistunut ja kehittynyt kovasti, uskaltaa yrittää sellaisia asioita joita ennen ei. Leikkii myös muiden kanssa paremmin kun näkee. 

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Koulussa yksi luokka-kaveri pelkäsi vettä niin paljon ettei pystynyt osallistumaan koulun uinteihin. Tuli aina vaan seisomaan altaan reunalle.

Häntä oli pienenä opetettu uimaan heittämällä syvään päätyyn. Hän oli melkein hukkunut sinne. Eikä oppinut uimaan.

En usko että osaa vieläkään uida, vaikka on jo viisikymppinen.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Lapsia voi myös ilon kautta kannustaa. Nykyään kannattaa antaa lapselle potkupyörä, oppii tasapainottelun kuin itsestään. Siitä ei ole pyöräilyyn kovin pitkä matka. Kun jaksaa odottaa lapsen omaa innostusta, niin oppivat

Kyllä itse olen todella kiitollinen, että vanhemmat otti asian ns. hoitaakseen. Ehkä tämä minun teksti antoi väärän kuvan, toki itse opettelu oli kivaa ja ilolla mentiin, mutta ensireaktio monella lapsella on itku ja kiukku. Kyllä se pienen kiukuttelun jälkeen iloksi muuttuu. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Koulussa yksi luokka-kaveri pelkäsi vettä niin paljon ettei pystynyt osallistumaan koulun uinteihin. Tuli aina vaan seisomaan altaan reunalle.

Häntä oli pienenä opetettu uimaan heittämällä syvään päätyyn. Hän

Ja tämä liittyy minun tekstiin miten? Ei äiti minua heittänyt syvään päätyyn. Ihan leikkisästi uiminen opeteltiin ja kivaa oli kun huomasi että homman oppii.

Me olemme opettaneet lapsille kaikki nuo taidot, mutta siinä on saanut olla välillä aika tiukkana. Koulussa ei käydä enää uimassa välttämättä joka vuosikaan, joten laitoimme lapset uimakouluun. Lapset ovat välillä kitisseet kun eivät ole halunneet mennä uimaan tai opetella noita muita juttuja, mutta ollaan käytännössä pakotettu ja nyt osaavat nuo taidot.

Hiihtäminen on kyllä näin Etelä-Suomessa nykyään vähän turha juttu. Hiihtokelejä on korkeintaan pari kuukautta vuodessa ja rahallisesti siihen on pitänyt panostaa paljon, ostaa joka vuosi isompia monoja ja suksia. Koulussa ei lapsilla ole ollut hiihtoa kuin jonkun yksittäisen kerran. Silloin ne muutamat, joilla oli sukset ja hiihtotaidot, joutuivat kuulemma hiihtämään pienen urheilukentän reunaa ympäri ja ympäri, tunnin ajan, mikä oli ollut erittäin tylsää.

En. 

Mutta tiedän erään äidin joka söi talidomi pillereitä koska ei osannut kutoa lasten villapaitoihin hihoja.

Vierailija wrote:

Kyllä muistan omasta varhaislapsuudesta, että moni taito opeteltiin vasten tahtoa. Apupyörät oli vaan yksi aamu hävinnyt ja isä sanoi että nyt poika opetellaan ajamaan ilman. Kiukku ja ehkä itkukin siinä pääsi, mutta niin vaan opeteltiin ja opittiin.

Sama uimisen kanssa, muistan vieläkin sen kesäpäivän kun menimme mökille ja polskin rannassa ns. käsipohjaa kunnes äiti tuli sanomaan että nyt poika oppii oikeasti uimaan. Pelotti ja jännitti, mutta niin vaan sen päivän jälkeen alkoi uiminen.

Pointtina tässä se, että kyllä vanhemmilla on vastuu välillä olla tiukka ja määrätietoinen. Jos lapsi vähän kiukuttelee, ei siihen pidä taipua.

Sama muisto naisena täälläkin. Lisäksi olin ennenaikojani syntyneenä leikkikavereitani pienempi, joten oli kiire oppia, etten jää ulkopuolelle.

Äiti sanoi, että välillä hirvitti kun pieni mukula sotkotti fillarilla hyvin kyseenalaisella tekniikalla mäkeä alas. Välillä homma päättyi sorakasaan, mutta niin vaan opin. 

Sama oli moottoripyöräilyssä. Isäni antoi minun kokeilla mukulana suljetulla alueella omaa pyöräänsä. Tietysti kaadoin sen heti ja säikähdin. Isä nosti minut ja mopon ja kysyi sattuiko. Kun ei sattunut, totesi, että "hiotaanpa paria pikkujuttua ja ei kun uusi yritys". 

On auttanut elämässä paljon, kun joka pikku "viduiks män" kolhu ei ole maailman loppu, vaan lapsuuden opit on saanut uskomaan, että monen mokan ja epäonnistumisen jälkeen kasataan joukot uudelleen, hiotaan ne pikku jutut ja yritetään uudelleen. 

Niin ja sekin auttoi, kun kannustettiin voittamaan itsensä, ei muita. Kokeilen innolla uusia lajeja asioita tietäen, ettei minun tarvitse verrata itseäni muihin, vaan minä riitän, kun riitän itselleni. 

Pahoin pelkään,että tyttöjen kohdalla pyöräily,uinti ja hiihtotaidot ovat vähenemään päin sillä burkhassa on vaikeaa,ellei jopa mahdotonta kyseisiä lajeja harrastaa. 

Metallica - Sad but true 🎶

Vierailija wrote:

En osaa noita taitoja vielä nelikymppisenäkään. Tai osaan uida sen verran että pysyn pinnalla jonkin aikaa. Vanhemmat eivät hankkineet suksia, luistimia tai pyörää koska rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen. Sitten sain naapurin penskojen vanhan pyörän, mutta vanhempien mielestä se oli turhaa koska "ethän sä kuitenkaan opi". Aikuisena en ole enää kehdannut opetella. 

Kyllähän tuollainen tekee itsetuntoon jäljen. Kyllä lapset tajuaa että kaverit vieressä osaa, mutta itse ei... Kynnys kokeilla ja opetella kasvaa koko ajan mitä vanhemmaksi tulee.