Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapseton ei tunne surua lapsettomuudesta jos se on oma valinta
07.10.2023 |
Jos ei halua lapsia, niin ei ole kiinnostunut vauvoista, teineistä tai aikuisista itse tehdyistä perheenjäsenistä. Se tarkoittaa sitä, että ajattelumme, haavemme ja suunitelmamme elämästä ja sen kulusta ovat täynnä, mutta ei noista asioista. Jos ajattelen itseäni vanhana jne niin ajattelen itseni yksin sen elämäntavan ympärille jota tavoittelen. Olen 54-vuotias ja minusta on suorastaan koomista ajatella että jostain tyhjästä tuntisin surua jostain mitä en ole koskaan edes ajatellut.
En välillä ymmärrä että mitä te oikein jotkut ajattelette lapsettomien olevan? Korostan: jotkut. Tyhjiä astioita? Eikö teidän looginen päättelykyky ole päässyt kehittymään iän myötä ymmärtämään että ihmiset yleensä elävät sellaisen elämän minkä itse haluvat?
Ette kai tekään joskus kalkkiivoilla yhtäkkiä kadu että ette vaikka pitäneet maatilaa?
Kommentit (66)
"Ette kai tekään joskus kalkkiivoilla yhtäkkiä kadu että ette vaikka pitäneet maatilaa?"
Kyllä vaan. Ihmiset katuu erilaisia elämänvalintojaan vanhana. Mieheni katuu kun ei opiskellut nuorena pidemmälle, kun työelämä vei mennessään, ja sitten kun tajusi sen, koki sen olevan myöhäistä. Samoin äitini on katunut kymmeniä vuosia sitä, että nuorena tyttönä oli kaksi työpaikkaa, joista valitsi jälkikäteen ajateltuna väärän, ku vanhempi sisko sanoi, että kannattaa ottaa se työ jossa on vähän parempi palkka. Se työ oli ihan persiistä, ja se toinen työ olisi kenties johtanut siihen, että hänen elämänsä olisi muodostunut ihan erilaiseksi.
Harvan elämä menee oikeasti niin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin kyllä useammankin, vaikka ymmärränkin että ne päivät on muokanneet ja opettaneet minua, niin olisin valmis luopumaan monista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään tunne surua kun se on oma valinta. He nimenomaan tuntevat siitä lapsettomuudestaan iloa! Nyt ei ap:n logiikka oikein toimi. Ei ilmeisesti ole mikään penaalin terävin kynä tämä ap. Tuolla logiikallahan me kaikki ihmiset olisimme jatkuvasti suremassa omia päätöksiämme. Päätin opiskella itselleni tietyn ammatin mutta pitäisikö nyt loppuelämä surra sitä, että sen vuoksi en voinut opiskella niihin tuhansiin muihin ammatteihin joita maailmassa on?
Joidenkin lapsellisten logiikka velojen suhteen on nimenomaan tämä. Pitäisi surra sitä mitä halusikin. Tietenkin siinä on taustalla ajatus, että kukaan ei oikeasti voi haluta lapsettomuutta.
Vai olisiko niin, että nämä jotka puhuu suremisesta, tarkoittavat että suree sitten joskus kuusi-seitsemänkymppisenä kun muilla on lapsenlapsia, että olishan se kiva jos olis tullu lapsi hankittua, niin olis nyt ehkä lapsenlapsi. Niinkin voi käydä.
Tätini ei saanut lapsia vaikka olisi halunnut nuorena, mutta tottui sitten elämään ilman lapsia, kunnes isoäiti-ikäisenä se iski taas kovaa kun työkavereilla ja ystävillä alkoi tulla lapsenlapsia. Siinä kohtaa hän tajusi, että on menettänyt nekin elämästään.
No täti oli katsos lapseton, joka oli toivonut lapsia, joita ei saanut.
Ei ollut lapsivapaa.
Vela ei yhtä äkkiä toivo lapsia.
Täti ei ollut vela.
Onhan se sama kuin suree moottoripyörää jota ei koskaan ollut, eikäsitä edes halunnut
Vierailija kirjoitti:
"Ette kai tekään joskus kalkkiivoilla yhtäkkiä kadu että ette vaikka pitäneet maatilaa?"
Kyllä vaan. Ihmiset katuu erilaisia elämänvalintojaan vanhana. Mieheni katuu kun ei opiskellut nuorena pidemmälle, kun työelämä vei mennessään, ja sitten kun tajusi sen, koki sen olevan myöhäistä. Samoin äitini on katunut kymmeniä vuosia sitä, että nuorena tyttönä oli kaksi työpaikkaa, joista valitsi jälkikäteen ajateltuna väärän, ku vanhempi sisko sanoi, että kannattaa ottaa se työ jossa on vähän parempi palkka. Se työ oli ihan persiistä, ja se toinen työ olisi kenties johtanut siihen, että hänen elämänsä olisi muodostunut ihan erilaiseksi.
Harvan elämä menee oikeasti niin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin kyllä useammankin, vaikka ymmärränkin että ne päivät on muokanneet ja opettaneet minua, niin olisin valmis luopumaan monista.
Niin, no oliko näissäkin tapauksissa kyse nimenomaan katumus siitä ettei ollut elänyt omannäköistä elämää, vaan antanut olosuhteiden ja muiden ihmisten määritellä omat valinnat.
Vierailija kirjoitti:
Miksi omia valintojaan pitäisi surra? En ymmärrä aloitusta.
Ei kai niitä pitäisi, mutta suuri osa suree vanhana joitain elämänsä valintoja, syystä tai toisesta. Ei kaikki valinnat ole aina oikeita, ja harva on vääristä valinnoista mitenkään kovin iloinenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään tunne surua kun se on oma valinta. He nimenomaan tuntevat siitä lapsettomuudestaan iloa! Nyt ei ap:n logiikka oikein toimi. Ei ilmeisesti ole mikään penaalin terävin kynä tämä ap. Tuolla logiikallahan me kaikki ihmiset olisimme jatkuvasti suremassa omia päätöksiämme. Päätin opiskella itselleni tietyn ammatin mutta pitäisikö nyt loppuelämä surra sitä, että sen vuoksi en voinut opiskella niihin tuhansiin muihin ammatteihin joita maailmassa on?
Joidenkin lapsellisten logiikka velojen suhteen on nimenomaan tämä. Pitäisi surra sitä mitä halusikin. Tietenkin siinä on taustalla ajatus, että kukaan ei oikeasti voi haluta lapsettomuutta.
Vai olisiko niin, että nämä jotka puhuu suremisesta, tarkoittavat että suree sitten joskus kuusi-seitsemänkymppisenä kun muilla on lapsenlapsia, että olishan se kiva jos olis tullu lapsi hankittua, niin olis nyt ehkä lapsenlapsi. Niinkin voi käydä.
Tätini ei saanut lapsia vaikka olisi halunnut nuorena, mutta tottui sitten elämään ilman lapsia, kunnes isoäiti-ikäisenä se iski taas kovaa kun työkavereilla ja ystävillä alkoi tulla lapsenlapsia. Siinä kohtaa hän tajusi, että on menettänyt nekin elämästään.
No täti oli katsos lapseton, joka oli toivonut lapsia, joita ei saanut.
Ei ollut lapsivapaa.
Vela ei yhtä äkkiä toivo lapsia.
Täti ei ollut vela.
Niin, mutta se oli vain esimerkki, että se nuoruuden valinta voi tulla vanhana taas eteen, ja saattaa olla että sitten tunteekin surua siitä nuoruuden valinnasta. Tätini ja setäni olisivat voineet adoptoida lapsen aikanaan, ja se oli jopa ajatuksenakin, mutta ei sitten toteutettukaan, ja sitäkin on voinut katua jälkikäteen.
Hoidan työkseni vanhuksia ja voin sanoa, ettei vanhuus muistisairaana ole välttämättä sen kummempaa, vaikka olisi tehnyt 3-5 lasta.
Ihmiset elävät niin pitkään ja niin raihnaisiksi, ettei kenenkään voi ajatella hoitavan heitä vanhana kerrostalonsa olohuoneessa, kuten ennen vanhaan oli pakko hoitaa jossain pirtin nurkassa. Ja alkavathan lapsetkin olla jo 6-kymppisiä, niin kyllä heillä on jo oikeus pitää valkoista design-sohvaa ilman että joku kusee sen pilalle. Toki omaishoitajana saa olla, jos haluaa.
Muistisairasta voi käydä katsomassa vaikka päivittäin, mutta hän ei sitä välttämättä muista. Pahimmat syyttelevät lastaan palvelukotiin jättämisestä (sairaudentunnottomuus) ja osa ei muista, että lapsia onkaan. Puhuvat omista vanhemmistaan, kuin nämä olisivat vielä elossa.
Toki lapsista on hyötyäkin, auttavat vanhusta muutossa, kertovat meille hoitajille vanhuksen mieliruoat, tuovat kotoa vaatteita ja saattavat joskus ulkoiluttaa tai käyttää esim. kirkossa tms.
Mutta olen törmännyt myös lapsettomiin vanhuksiin, joilla on aivan esimerkillisesti hoitaneet loppuelämänsä asiat: asuvat esteettömässä senioritalossa ja ovat hankkiutuneet eroon siitä isosta asunnosta kaikkine roinineen ja huonekaluineen, jossa työikäisenä asuivat. Koska ovat niin fiksuja, että ymmärtävät muuttaa pienempään jo silloin ku pää vielä toimii. Yksi kummilapsi/sukulaisen lapsi tai vaikka hyvä naapuri on merkitty läheisimmäksi omaiseksi. Eli minulla on hoitajana yksi ihminen kelle voin soittaa, jos ne erittäin harvinaiset silmätipat, joita ei ole sairaalan valikoimissa, ovat kotona. Tai vaikka vanhuksen lempiaamutossut.
Laitosvanhuksen hoito kuuluu meille hoitajille. Vielä kotona asuvan kotihoidolle. Tuo on minusta vähän omituinen ajatus, että pitää tehdä lapsia, että joku hoitaa vanhana. Pitääkö 60 tai 70-vuotiaan lapsen oikeasti alkaa vielä eläkeiässä pesemään äitinsä tai isänsä persettä? Ei minusta. Hoitakoot vaikka lapsenlapsiaan tai nauttikoot eläkepäivistään juuri niinkuin tykkäävät. Ja ne onnelliset, jotka eivät muistisairauteen sairastu, voivat käyttää viimeiset elinpäivänsä samoihin mieliharrastuksiin kuin työikäisinäkin, toki nyt ihan maratonjuoksut voi jättää pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua lapsia. Tämä tietoinen valinta. Elän omaa elämää ja se riittää minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ette kai tekään joskus kalkkiivoilla yhtäkkiä kadu että ette vaikka pitäneet maatilaa?"
Kyllä vaan. Ihmiset katuu erilaisia elämänvalintojaan vanhana. Mieheni katuu kun ei opiskellut nuorena pidemmälle, kun työelämä vei mennessään, ja sitten kun tajusi sen, koki sen olevan myöhäistä. Samoin äitini on katunut kymmeniä vuosia sitä, että nuorena tyttönä oli kaksi työpaikkaa, joista valitsi jälkikäteen ajateltuna väärän, ku vanhempi sisko sanoi, että kannattaa ottaa se työ jossa on vähän parempi palkka. Se työ oli ihan persiistä, ja se toinen työ olisi kenties johtanut siihen, että hänen elämänsä olisi muodostunut ihan erilaiseksi.
Harvan elämä menee oikeasti niin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin kyllä useammankin, vaikka ymmärränkin että ne päivät on muokanneet ja opettaneet minua, niin olisin valmis luopumaan monista.
Niin, no oliko näissäkin tapauksissa kyse nimenomaan katumus siitä ettei ollut elänyt omannäköistä elämää, vaan antanut olosuhteiden ja muiden ihmisten määritellä omat valinnat.
Niin, äitini kohdalla kyllä, silloin ihan nuorena oli vaikutukselle altis, vaikka vähän vanhempana teki sitten omia valintojaan, mutta meni kyllä ennen sitä pahasti viteikköön muiden määräilyn takia. Ja taas mieheni sanoo että oli nuorena vaan yksinkertaisesti siten tyhmä, vaikka siis olisi päätä ollut opiskella, mutta jännityksen hakuisuus ja nuoruuden hulluus vei voiton. Mutta oli syy minkä hyvänsä, vanhana voi katua elämänsä jotain yksityiskohtaa. Ei kyse ole vain omannäköisestä, mun mielestä kaikki elämät on omannäköisiä, koska ei kukaan voi elää kenenkään toisen elämää, vääriä valintoja voi toki tehdä monesta eri syystä, mutta elämä on sun elämää virheistä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän muutaman vuosikymmenen päästä suurimman osan vanhusten hoitotyöstä tee robotit, joten turha niitä lapsia on siltä varalta alkaa hankkimaan ja pilata jäljellä olevat elinvuotensa tästä vanhuuteen jos ei lapsia oikeasti halua.
Vela mies kirjoitti:
En halua lapsia. Tämä tietoinen valinta. Elän omaa elämää ja se riittää minulle.
Et voi tietää, vaikka 20-40 vuoden päästä surisit asiaa, että jos kuitenkin olisi ollut elämä rikkaampaa kun olisi ollut lapsi. Tai sitten ei. Et voi tietää ennenkuin se aika tulee. Kuolinvuoteella selviää vasta lopullisesti. Mutta tälläistä se elämä on, ei voi elää kuin tätä hetkeä, ja hyvä on jos nyt on tyytyväinen valintoihinsa. Ne surut on sitten sen ajan murhe, jos niitä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään tunne surua kun se on oma valinta. He nimenomaan tuntevat siitä lapsettomuudestaan iloa! Nyt ei ap:n logiikka oikein toimi. Ei ilmeisesti ole mikään penaalin terävin kynä tämä ap. Tuolla logiikallahan me kaikki ihmiset olisimme jatkuvasti suremassa omia päätöksiämme. Päätin opiskella itselleni tietyn ammatin mutta pitäisikö nyt loppuelämä surra sitä, että sen vuoksi en voinut opiskella niihin tuhansiin muihin ammatteihin joita maailmassa on?
Joidenkin lapsellisten logiikka velojen suhteen on nimenomaan tämä. Pitäisi surra sitä mitä halusikin. Tietenkin siinä on taustalla ajatus, että kukaan ei oikeasti voi haluta lapsettomuutta.
Vai olisiko niin, että nämä jotka puhuu suremisesta, tarkoittavat että suree sitten joskus kuusi-seitsemänkymppisenä kun muilla on lapsenlapsia, että olishan se kiva jos olis tullu lapsi hankittua, niin olis nyt ehkä lapsenlapsi. Niinkin voi käydä.
Tätini ei saanut lapsia vaikka olisi halunnut nuorena, mutta tottui sitten elämään ilman lapsia, kunnes isoäiti-ikäisenä se iski taas kovaa kun työkavereilla ja ystävillä alkoi tulla lapsenlapsia. Siinä kohtaa hän tajusi, että on menettänyt nekin elämästään.
No täti oli katsos lapseton, joka oli toivonut lapsia, joita ei saanut.
Ei ollut lapsivapaa.
Vela ei yhtä äkkiä toivo lapsia.
Täti ei ollut vela.
Niin, mutta se oli vain esimerkki, että se nuoruuden valinta voi tulla vanhana taas eteen, ja saattaa olla että sitten tunteekin surua siitä nuoruuden valinnasta. Tätini ja setäni olisivat voineet adoptoida lapsen aikanaan, ja se oli jopa ajatuksenakin, mutta ei sitten toteutettukaan, ja sitäkin on voinut katua jälkikäteen.
Täti ja setä toivoivat lasta, jos adoptio oli mielessä.
Eivät olleet siis veloja.
Joillekin miehille naisen ainoa arvo on synnyttää lapsia. Se on tullut huomattua.
Itse ajattelen että tein oikein, kun en yrittänyt hankkiutua raskaaksi, koska onnistuminen olisi ollut niin epätodennäköistä, lapsettomuushoidot kalliita ja yksi sairauteni olisi lisännyt keskenmenon riskiä. En pakottanut ketään miestä samaan epävarmuuteen. Olen vain keskittynyt lapsettomuuden hyviin puoliin ja siihen, miten ei tarvitse olla aina huolissaan kenestäkään alaikäisestä. Jokainen ei vain voi saada lapsia ja miksi minä en voisi kuulua siihen joukkoon? Lasta yrittävistä pareista jotain 20 prosenttia jää lapsettomiksi.
Melkein jokaisella miehellä, joista olen ollut elämäni aikana yhtään kiinnostunut, on lapsia. Joten tein oikein. Nyt alan olemaan iässä, jossa ympärillä on paljon eronneita miehiä, joiden lapset ovat jo aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vela mies kirjoitti:
En halua lapsia. Tämä tietoinen valinta. Elän omaa elämää ja se riittää minulle.
Et voi tietää, vaikka 20-40 vuoden päästä surisit asiaa, että jos kuitenkin olisi ollut elämä rikkaampaa kun olisi ollut lapsi. Tai sitten ei. Et voi tietää ennenkuin se aika tulee. Kuolinvuoteella selviää vasta lopullisesti. Mutta tälläistä se elämä on, ei voi elää kuin tätä hetkeä, ja hyvä on jos nyt on tyytyväinen valintoihinsa. Ne surut on sitten sen ajan murhe, jos niitä tulee.
Kyllä sen tietää, samalla tavalla kuin lapsia toivova tietää toivovansa lapsia.
Sitä on vaikea ymmärtää, jos ei ole omaa kokemusta vela-elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän muutaman vuosikymmenen päästä suurimman osan vanhusten hoitotyöstä tee robotit, joten turha niitä lapsia on siltä varalta alkaa hankkimaan ja pilata jäljellä olevat elinvuotensa tästä vanhuuteen jos ei lapsia oikeasti halua.
Toivottavasti eutanasia tulee minun elinaikanani lailliseksi. Minä en halua olla kenenkään, en edes robotin hoidettavana dementiapotilaana. Olen viisikymppinen ja mieheni kuusikymppinen, ja en ole luvannut edes miestäni hoitaa, eikä hän ole sitä vaatimassakaan. Kumpikin ollaan sanottu, että pahimmassa tapauksessa nirri pois, tai heivataan laitokseen. En halua missään nimessä myöskään lasteni minua hoitavan. Ajatuskin puistattaa, että joku perheenjäseneni joutuisi vaippojani vaihtelemaan.
En aio myöskään vanhempiani hoitaa, jos joku sisaruksista halua, se on heidän asiansa.
Vierailija kirjoitti:
Joillekin miehille naisen ainoa arvo on synnyttää lapsia. Se on tullut huomattua.
Itse ajattelen että tein oikein, kun en yrittänyt hankkiutua raskaaksi, koska onnistuminen olisi ollut niin epätodennäköistä, lapsettomuushoidot kalliita ja yksi sairauteni olisi lisännyt keskenmenon riskiä. En pakottanut ketään miestä samaan epävarmuuteen. Olen vain keskittynyt lapsettomuuden hyviin puoliin ja siihen, miten ei tarvitse olla aina huolissaan kenestäkään alaikäisestä. Jokainen ei vain voi saada lapsia ja miksi minä en voisi kuulua siihen joukkoon? Lasta yrittävistä pareista jotain 20 prosenttia jää lapsettomiksi.
Melkein jokaisella miehellä, joista olen ollut elämäni aikana yhtään kiinnostunut, on lapsia. Joten tein oikein. Nyt alan olemaan iässä, jossa ympärillä on paljon eronneita miehiä, joiden lapset ovat jo aikuisia.
Ja jokainen ei myöskään puhtaasti vain halua niitä lapsia, vaikka se biologian puolesta olisi mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela mies kirjoitti:
En halua lapsia. Tämä tietoinen valinta. Elän omaa elämää ja se riittää minulle.
Et voi tietää, vaikka 20-40 vuoden päästä surisit asiaa, että jos kuitenkin olisi ollut elämä rikkaampaa kun olisi ollut lapsi. Tai sitten ei. Et voi tietää ennenkuin se aika tulee. Kuolinvuoteella selviää vasta lopullisesti. Mutta tälläistä se elämä on, ei voi elää kuin tätä hetkeä, ja hyvä on jos nyt on tyytyväinen valintoihinsa. Ne surut on sitten sen ajan murhe, jos niitä tulee.
Kyllä sen tietää, samalla tavalla kuin lapsia toivova tietää toivovansa lapsia.
Sitä on vaikea ymmärtää, jos ei ole omaa kokemusta vela-elämästä.
Kuten täällä on monesti todettu, ei voi mitään tietää. Jotkut katuvat lasten tekemistä.
Ihminen muuttuu vuosikymmenten saatossa, varsinkin vanhuusiässä näkee asioita erilaisesta näkökulmasta. Mistä tahansa päätöksestään voi muuttaa mielensä, elämä on arvaamatonta, ja kokemukset muuttavat ajatuksia ja tunteita.
samaa oon miettinyt itekin. elän elämäni tasan sillä tavalla kuin haluan, mm. aion matkustella ja kehittää uraa. oon lopen kyllästynyt siihen, että pitää tentata ja ihmetellä. "kyllä sinä haluat kun se oikea kumppani löytyy!" (btw en edes halua seurustella..), "on ne lapset vaan elämän suola minulle, niin pitäähän sinunkin haluta niitä ja pitää niistä<3", "etkö edes yhtä lasta halua??".
nää ihmiset vois vaikka keskittyä omaan elämään ja pitää suunsa kiinni. raskasta, loukkaavaa ja ajattelematonta. lisäksi jos henkilö joka näitä kommentteja saa onkin tahattomasti lapseton, niin tuntuu varmasti todella kipeältä tämmönen kuulustelu.
ei kuulu kenellekään muulle millään tasolla, mitä joku yksittäinen ihminen haluaa elämältään. se elämänilo voi löytyä jostain ihan muusta kun lapsista ja se on aivan täysin ok. lapseton ei oo kylmä, itsekäs tai epänormaali eikä vanhemmuus tee kenestäkään parempaa, muiden yläpuolella olevaa ihmistä. kaikki ollaan samalla viivalla.
en näe että mitenkään surisin asiaa ja jos surenkin joskus, niin se on sen ajan murhe. mitä sitä nyt suotta murehtimaan ennakkoon? pitäskö sitten tehdä ns. varmuuden vuoksi lapsia, ettei vaan ala myöhemmin kaduttaa - ja sitten uudelleen todeta että voi ei, en oo sopiva äidiksi enkä ois halunnut tätä. mutta nyt kun se sirpa-leena halusi että kuitenkin varmuuden vuoksi kokeilen, niin lisäännyin sen takia.
tunnen hyvin itseni ja omat voimavarat. tiedän varsin hyvin, etten jaksa vauva-arkea. jos se biologinen kello siis alkaa joskus tikittää, niin mietin joka tapauksessa omia valmiuksia samalla tavalla kuin ennenkin.
Vierailija kirjoitti:
Joillekin miehille naisen ainoa arvo on synnyttää lapsia. Se on tullut huomattua.
Itse ajattelen että tein oikein, kun en yrittänyt hankkiutua raskaaksi, koska onnistuminen olisi ollut niin epätodennäköistä, lapsettomuushoidot kalliita ja yksi sairauteni olisi lisännyt keskenmenon riskiä. En pakottanut ketään miestä samaan epävarmuuteen. Olen vain keskittynyt lapsettomuuden hyviin puoliin ja siihen, miten ei tarvitse olla aina huolissaan kenestäkään alaikäisestä. Jokainen ei vain voi saada lapsia ja miksi minä en voisi kuulua siihen joukkoon? Lasta yrittävistä pareista jotain 20 prosenttia jää lapsettomiksi.
Melkein jokaisella miehellä, joista olen ollut elämäni aikana yhtään kiinnostunut, on lapsia. Joten tein oikein. Nyt alan olemaan iässä, jossa ympärillä on paljon eronneita miehiä, joiden lapset ovat jo aikuisia.
20% ihmisistä ei pysty saamaan lapsia? En kyllä usko.
Luitkohan nyt ihan oikein tekstiä...