Miksi lapseton ei tunne surua lapsettomuudesta jos se on oma valinta

Vierailija kirjoitti:

samaa oon miettinyt itekin. elän elämäni tasan sillä tavalla kuin haluan, mm. aion matkustella ja kehittää uraa. oon lopen kyllästynyt siihen, että pitää tentata ja ihmetellä. "kyllä sinä haluat kun se oikea kumppani löytyy!" (btw en edes halua seurustella..), "on ne lapset vaan elämän suola minulle, niin pitäähän sinunkin haluta niitä ja pitää niistä<3", "etkö edes yhtä lasta halua??".

nää ihmiset vois vaikka keskittyä omaan elämään ja pitää suunsa kiinni. raskasta, loukkaavaa ja ajattelematonta. lisäksi jos henkilö joka näitä kommentteja saa onkin tahattomasti lapseton, niin tuntuu varmasti todella kipeältä tämmönen kuulustelu.

ei kuulu kenellekään muulle millään tasolla, mitä joku yksittäinen ihminen haluaa elämältään. se elämänilo voi löytyä jostain ihan muusta kun lapsista ja se on aivan täysin ok. lapseton ei oo kylmä, itsekäs tai epänormaali eikä vanhemmuus tee kenestäkään parempaa, muiden yläpuolella olevaa ihmistä. kaikki ollaan samalla viivalla.

en näe että mitenkään surisin asiaa ja jos surenkin joskus, niin se on sen ajan murhe. mitä sitä nyt suotta murehtimaan ennakkoon? pitäskö sitten tehdä ns. varmuuden vuoksi lapsia, ettei vaan ala myöhemmin kaduttaa - ja sitten uudelleen todeta että voi ei, en oo sopiva äidiksi enkä ois halunnut tätä. mutta nyt kun se sirpa-leena halusi että kuitenkin varmuuden vuoksi kokeilen, niin lisäännyin sen takia.

tunnen hyvin itseni ja omat voimavarat. tiedän varsin hyvin, etten jaksa vauva-arkea. jos se biologinen kello siis alkaa joskus tikittää, niin mietin joka tapauksessa omia valmiuksia samalla tavalla kuin ennenkin.

Tuo on kyllä täysin totta. Ja ne ihmiset on todella ajattelemattomia jotka olettaa että toinen ylipäätään voisi saada lapsia halutessaan. Mutta ihmiset on sellaisia, puhuvat milloin mistäkin läpiä päähänsä. Oli mikä hyvänsä elämänvalinta, niin aina joku idiootti tulee siitä sanomaan jotain, eikä edes ilkeyttään, vaan ajattelemattomuuttaan. Toivottavasti eivät sulle kuitenkaan sano että pitää haluta. Eihän kenenkään pidä haluta yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Hoidan työkseni vanhuksia ja voin sanoa, ettei vanhuus muistisairaana ole välttämättä sen kummempaa, vaikka olisi tehnyt 3-5 lasta.

Ihmiset elävät niin pitkään ja niin raihnaisiksi, ettei kenenkään voi ajatella hoitavan heitä vanhana kerrostalonsa olohuoneessa, kuten ennen vanhaan oli pakko hoitaa jossain pirtin nurkassa. Ja alkavathan lapsetkin olla jo 6-kymppisiä, niin kyllä heillä on jo oikeus pitää valkoista design-sohvaa ilman että joku kusee sen pilalle. Toki omaishoitajana saa olla, jos haluaa.

Muistisairasta voi käydä katsomassa vaikka päivittäin, mutta hän ei sitä välttämättä muista. Pahimmat syyttelevät lastaan palvelukotiin jättämisestä (sairaudentunnottomuus) ja osa ei muista, että lapsia onkaan. Puhuvat omista vanhemmistaan, kuin nämä olisivat vielä elossa. 

Toki lapsista on hyötyäkin, auttavat vanhusta muutossa, kertovat meille hoitajille vanhuksen mieliruoat, tuovat kotoa vaatteita ja saattavat joskus ulkoiluttaa tai käyttää esim. kirkossa tms. 

Mutta olen törmännyt myös lapsettomiin vanhuksiin, joilla on aivan esimerkillisesti hoitaneet loppuelämänsä asiat: asuvat esteettömässä senioritalossa ja ovat hankkiutuneet eroon siitä isosta asunnosta kaikkine roinineen ja huonekaluineen, jossa työikäisenä asuivat. Koska ovat niin fiksuja, että ymmärtävät muuttaa pienempään jo silloin ku pää vielä toimii. Yksi kummilapsi/sukulaisen lapsi tai vaikka hyvä naapuri on merkitty läheisimmäksi omaiseksi. Eli minulla on hoitajana yksi ihminen kelle voin soittaa, jos ne erittäin harvinaiset silmätipat, joita ei ole sairaalan valikoimissa, ovat kotona. Tai vaikka vanhuksen lempiaamutossut.  

Laitosvanhuksen hoito kuuluu meille hoitajille. Vielä kotona asuvan kotihoidolle. Tuo on minusta vähän omituinen ajatus, että pitää tehdä lapsia, että joku hoitaa vanhana. Pitääkö 60 tai 70-vuotiaan lapsen oikeasti alkaa vielä eläkeiässä pesemään äitinsä tai isänsä persettä? Ei minusta. Hoitakoot vaikka lapsenlapsiaan tai nauttikoot eläkepäivistään juuri niinkuin tykkäävät.  Ja ne onnelliset, jotka eivät muistisairauteen sairastu, voivat käyttää viimeiset elinpäivänsä samoihin mieliharrastuksiin kuin työikäisinäkin, toki nyt ihan maratonjuoksut voi jättää pois.

Joo, minäkään en ymmärrä tuota ajatusta ollenkaan. En tunne ketään, joka olisi tehnyt lapset hoitamaan itseään vanhana. Päinvastoin, itse en missään nimessä haluaisi lasteni minua hoitavan. Se on jotenkin outo argumentti, toki ajatuksena, että jos kukaan ei tee lapsia, meillä ei ole tulevaisuudessa hoitajia, eikä kyllä ketään muitakaan työntekijöitä jos ihminen kuolee sukupuuttoon, mutta ei yksittäisen ihmisen valintana, että juuri hänen lapsensa pitäisi hänet sitten vanhana hoitaa, kuten ennenvanhaan oli tapana, kun oli pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään tunne surua kun se on oma valinta. He nimenomaan tuntevat siitä lapsettomuudestaan iloa! Nyt ei ap:n logiikka oikein toimi. Ei ilmeisesti ole mikään penaalin terävin kynä tämä ap. Tuolla logiikallahan me kaikki ihmiset olisimme jatkuvasti suremassa omia päätöksiämme. Päätin opiskella itselleni tietyn ammatin mutta pitäisikö nyt loppuelämä surra sitä, että sen vuoksi en voinut opiskella niihin tuhansiin muihin ammatteihin joita maailmassa on?

Joidenkin lapsellisten logiikka velojen suhteen on nimenomaan tämä. Pitäisi surra sitä mitä halusikin. Tietenkin siinä on taustalla ajatus, että kukaan ei oikeasti voi haluta lapsettomuutta.

Vai olisiko niin, että nämä jotka puhuu suremisesta, tarkoittavat että suree sitten joskus kuusi-seitsemänkymppisenä kun muilla on lapsenlapsia, että olishan se kiva jos olis tullu lapsi hankittua, niin olis nyt ehkä lapsenlapsi. Niinkin voi käydä. 

Tätini ei saanut lapsia vaikka olisi halunnut nuorena, mutta tottui sitten elämään ilman lapsia, kunnes isoäiti-ikäisenä se iski taas kovaa kun työkavereilla ja ystävillä alkoi tulla lapsenlapsia. Siinä kohtaa hän tajusi, että on menettänyt nekin elämästään.

No täti oli katsos lapseton, joka oli toivonut lapsia, joita ei saanut.

Ei ollut lapsivapaa.

Vela ei yhtä äkkiä toivo lapsia.

Täti ei ollut vela.

Niin, mutta se oli vain esimerkki, että se nuoruuden valinta voi tulla vanhana taas eteen, ja saattaa olla että sitten tunteekin surua siitä nuoruuden valinnasta. Tätini ja setäni olisivat voineet adoptoida lapsen aikanaan, ja se oli jopa ajatuksenakin, mutta ei sitten toteutettukaan, ja sitäkin on voinut katua jälkikäteen.

Täti ja setä toivoivat lasta, jos adoptio oli mielessä.

Eivät olleet siis veloja.

En ole koskaan niin väittänytkään. Se oli esimerkki siitä mitä asioita voi vanhana tulla vastaan joita suree.

Hämmentävää. En ole törmännyt kauhistelijoihin tai sitten en vain huomaa sitä, asia on otettu vastaan neutraalisti ja ymmärtäväisesti missä ikinä onkaan tullut puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään tunne surua kun se on oma valinta. He nimenomaan tuntevat siitä lapsettomuudestaan iloa! Nyt ei ap:n logiikka oikein toimi. Ei ilmeisesti ole mikään penaalin terävin kynä tämä ap. Tuolla logiikallahan me kaikki ihmiset olisimme jatkuvasti suremassa omia päätöksiämme. Päätin opiskella itselleni tietyn ammatin mutta pitäisikö nyt loppuelämä surra sitä, että sen vuoksi en voinut opiskella niihin tuhansiin muihin ammatteihin joita maailmassa on?

Joidenkin lapsellisten logiikka velojen suhteen on nimenomaan tämä. Pitäisi surra sitä mitä halusikin. Tietenkin siinä on taustalla ajatus, että kukaan ei oikeasti voi haluta lapsettomuutta.

Vai olisiko niin, että nämä jotka puhuu suremisesta, tarkoittavat että suree sitten joskus kuusi-seitsemänkymppisenä kun muilla on lapsenlapsia, että olishan se kiva jos olis tullu lapsi hankittua, niin olis nyt ehkä lapsenlapsi. Niinkin voi käydä. 

Tätini ei saanut lapsia vaikka olisi halunnut nuorena, mutta tottui sitten elämään ilman lapsia, kunnes isoäiti-ikäisenä se iski taas kovaa kun työkavereilla ja ystävillä alkoi tulla lapsenlapsia. Siinä kohtaa hän tajusi, että on menettänyt nekin elämästään.

Ei voi menettää sellaista mitä ei ole koskaan ollut tai ole ollut varmuutta että olisi ollut. (ne omat lapset olisivat voineet olla veloja)

Vierailija kirjoitti:

Miksi omia valintojaan pitäisi surra? En ymmärrä aloitusta.

Vaihda mielessäsi otsikon sana Miksi sanoiksi Tämän takia ja lue uudelleen. Samoin te kaikki yläpeukuttajat. Kieltämättä turhan haasteellisesti muotoiltu aloitus, mutta asiayhteydestä tarkoituksen luulisi tulleen kaikille selväksi.