Lue keskustelun säännöt.
Mieheni on hyvä mies, mutta haluan silti erota, koska haluan alkaa elämäni uudelleen
27.09.2023 |
Nuorin lapsi lensi juuri pesästä, kun lähti opiskelemaan muualle.
Minä haluan nyt jotain täysin uutta. Olen halunnut jo pitkään.
Miehessä ei ole mitään isoa vikaa, hän on minulle rakaskin.
Mutta ajatus siitä, että jämähdän tähän kahdestaan hänen kanssaan loppuelämäksi, tuntuu masentavalta. Haluan isoja muutoksia. Muuttaa, olla niin vapaa kuin mahdollista, tutustua uusiin ihmisiin. Monella tasolla.
Tiedän että tämä on itsekästä. Mieheni rakastaa minua ja haluaa olla loppuelämänsä kanssani. Mutta en kai voi jäädä vain siksi, että hän niin haluaa, kun itse en?
Kommentit (805)
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä kovasti meininki, että kun on kerran vihkivalat vannonut, niin pitäisi sitten vaan kärsiä tai elää jotenkin puolivaloilla loppu ikänsä. Se ei ole nykyaikaa, se on menneisyyttä se! Nykyään ihmiset on vapaita eroamaan ja etsimään parempaa elämää.
Mä oon tehnyt tämmöisen ratkaisun kuin ap, ja ollut siihen pelkästään tyytyväinen, ihan muutamaa ekan vuoden aikaista exän ikävän pistosta yön hiljaisina tunteina. Mutta muuten, olen ollut onnellisempi ja koen eläväni enemmän oman näköistä elämää. Miestä en halua enää koskaan mihinkään vakavaan, joten ei haittaa jos "yhtä hyviä" kuin exä ei ole tarjolla. Nautin juurikin yksin elämisestä ja asumisesta ja siitä vapaudesta, kun ei tarvi tehdä kompromisseja missään. Tulihan sitä jo 23 vuotta elettyä miehen kanssa, riitti minulle.
Miksi et sanonut avioliittoon mennessäsi puolisollesi että nautit vapaudesta ja siitä ettei tarvitse tehdä kompromisseja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko pakko jättää mies jos haluaa elää omaa elämää ?
Elä elämääsi ja pidä miehesi. Niin minä tekisin.Miten miehesi estää sinua elämästä ?
Minä matkustelen, harrastan, nukun omassa huoneessani, teen töitä miten haluan ja matkustelen ajoittain yksin jos mies ei halua lähteä mukaan.Tiedän että aika monella keski-ikäisellä tai iäkkäämmällä on sivusuhdekin, mutta parisuhde pysyy kasassa.
Kyse on siitä miten asian hoitaa.
Mihin ihmeeseen sitä "virallista" parisuhdetta oikein tarvitsee, jos kerran nukkuu omassa huoneessaan, matkustelee yksin, harrastaa omia juttujaan, teette mitä töitä haluatte ja on vielä sivusuhdekin?
Haiskahtaa todella pahasti kulisseilta jota pidetään yllä jotta täyttäisi toisten asettamat odotukset.
Surullista jos asian hoitaa tuolla tavalla.
Näiltä ero ihannoijilta monesti puuttuu hyvä parisuhteen kokemukset ja kannattaa se muistaa. Ovat monesti traumatisoituneita ja diipeensä saaneita, joille ei hyväkään kelpaa. Ei mikään varsinainen roolimalli siis kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä kovasti meininki, että kun on kerran vihkivalat vannonut, niin pitäisi sitten vaan kärsiä tai elää jotenkin puolivaloilla loppu ikänsä. Se ei ole nykyaikaa, se on menneisyyttä se! Nykyään ihmiset on vapaita eroamaan ja etsimään parempaa elämää.
Mä oon tehnyt tämmöisen ratkaisun kuin ap, ja ollut siihen pelkästään tyytyväinen, ihan muutamaa ekan vuoden aikaista exän ikävän pistosta yön hiljaisina tunteina. Mutta muuten, olen ollut onnellisempi ja koen eläväni enemmän oman näköistä elämää. Miestä en halua enää koskaan mihinkään vakavaan, joten ei haittaa jos "yhtä hyviä" kuin exä ei ole tarjolla. Nautin juurikin yksin elämisestä ja asumisesta ja siitä vapaudesta, kun ei tarvi tehdä kompromisseja missään. Tulihan sitä jo 23 vuotta elettyä miehen kanssa, riitti minulle.
Juuri näin. Sitten vielä ihmetellään, miksi nuorempi polvi ei uskalla pariutua kun luulee että avioliitto on pakosti sitä samaa, yhtä kärsimystä ja kylmää sotaa kuten vanhemmillaan.
En jaksa lukea ketjua mutta eroaminen on siis ainoa tapa saada elämään muutoksia? Niitä muutoksia ei voi tehdä mitenkään puolison kanssa?
0/5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näiltä ero ihannoijilta monesti puuttuu hyvä parisuhteen kokemukset ja kannattaa se muistaa. Ovat monesti traumatisoituneita ja diipeensä saaneita, joille ei hyväkään kelpaa. Ei mikään varsinainen roolimalli siis kenellekään.
Traumat yleensä jo lapsuudesta. Ja hoitamatta niitä mennään perustamaan perhe tai perheitä, jotka myöhemmin rikotaan. Roolimallia muille kerrakseen!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä kovasti meininki, että kun on kerran vihkivalat vannonut, niin pitäisi sitten vaan kärsiä tai elää jotenkin puolivaloilla loppu ikänsä. Se ei ole nykyaikaa, se on menneisyyttä se! Nykyään ihmiset on vapaita eroamaan ja etsimään parempaa elämää.
Mä oon tehnyt tämmöisen ratkaisun kuin ap, ja ollut siihen pelkästään tyytyväinen, ihan muutamaa ekan vuoden aikaista exän ikävän pistosta yön hiljaisina tunteina. Mutta muuten, olen ollut onnellisempi ja koen eläväni enemmän oman näköistä elämää. Miestä en halua enää koskaan mihinkään vakavaan, joten ei haittaa jos "yhtä hyviä" kuin exä ei ole tarjolla. Nautin juurikin yksin elämisestä ja asumisesta ja siitä vapaudesta, kun ei tarvi tehdä kompromisseja missään. Tulihan sitä jo 23 vuotta elettyä miehen kanssa, riitti minulle.
Juuri näin. Sitten vielä ihmetellään, miksi nuorempi polvi ei uskalla pariutua kun luulee että avioliitto on pakosti sitä samaa, yhtä kärsimystä ja kylmää sotaa kuten vanhemmillaan.
Kuka niin on väittänyt? Tuo ääripäiden kautta tarinan rakentelu on sarjaeroajille tyypillinen defenssi. Ei pystytä välttämättä edes itselleen myöntämään että syyllinen eroon ja perheen rikkoutumiseen löytyy ihan vain katsomalla peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jaa, minä ainakin tapasin todella mielenkiintoisia, kivoja ihmisiä paljon. Pääosin kiinnostavampia kuin nuorena. Itselläni ei ollutkaan ajatusta, että enää mitään vakimiestä koskaan haluaisin. Ja jostain AP:n aiemmasta viestistä käsitin, että hänkin olisi valmis olemaan ilman parisuhdetta lopun ikäänsä. Joten mitäpä vikaa silloin siinä jos ei jotain keski-ikäistyviä miehiä ole vapaana?
- 106
Ikävä kyllä pilata iltasi, mutta suurin osa baareissa viihtyvistä keski-ikäisistä on alkoholistin näköisiä pubiruusuja tai työttömiä. Yrität tehdä omasta elämästäsi palstalla jotenki glamourimaista, mutta itselläni tulee vain Tuksu mieleen sinusta.
Kännissä jokainen on tietysti mukava, mutta kun krapula helpottuu, en oikein jaksa uskoa ruusunpunaisia selityksiäsi, että tapaat vain komeita ja hyvintoimeentulevia älykkäitä ihmisiä baareissa.
Tuossa tilanteessa lähtisin itse miettimään, miten voin muuttaa asioita ilman, että eroan.
Voisin esimerkiksi lähteä ulkomaille vuodeksi yksin. Etätyöt mahdollistavat tämän. Mies voisi välillä luonani - ja minä Suomessa, koska meillä on lapsenlapsiakin. Tai jos olisin nuorempi, opiskelisin itselleni uuden ammatin. Tykkään tästä nykyisestä, mutta minulla on toinekin intohimon kohde, voisin opiskella sitä.
Ihan ensin juttelisin puolisoni kanssa ja kertoisin, mitä ajattelen. Kertoisin myös, että rakastan häntä, mutta pelkään jämähtämistä. Sanoisin, että kyse on nyt minun omasta elämänkaareen kuuluvasta vaiheesta, joka vaatii minua tekemään jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitäs sitten ap, kun olet kokenut nuo mainitsemasi asiat, jotka haluat kokea?
Jospa niistäkään et löydä onneasi ja tuon haihattelusi vuoksi oletkin menettänyt rakkaan puolisosi, luotettavan ja turvallisen lapsiesi isän jollaista et voi enää löytää.
Tuskin hän jää sinua odottamaan tai huolii enää takaisin, koska olethan osoittautunut melkoisen kevytkenkäiseksi hutsuksi. Maineesikin on tuon jälkeen pilalla. Olet tuottanut häpeää koko perheellesi tempauksellasi. Mutta jos se tuo sinulle onnen, niin mikäs siinä. Minä en voisi olla ikinä onnellinen noin itsekkään toiminnan vuoksi, koska minun onnellisuuteeni on kytkettynä hyvinkin voimakkaasti myös läheisteni onni ja hyvinvointi. En voisi tehdä sitä heille, enkä siis itsellenikään.
No huhhuh. Sulla taitaa nyt sädekehä vähän puristaa päätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta mitäs sitten ap, kun olet kokenut nuo mainitsemasi asiat, jotka haluat kokea?
Jospa niistäkään et löydä onneasi ja tuon haihattelusi vuoksi oletkin menettänyt rakkaan puolisosi, luotettavan ja turvallisen lapsiesi isän jollaista et voi enää löytää.
Tuskin hän jää sinua odottamaan tai huolii enää takaisin, koska olethan osoittautunut melkoisen kevytkenkäiseksi hutsuksi. Maineesikin on tuon jälkeen pilalla. Olet tuottanut häpeää koko perheellesi tempauksellasi. Mutta jos se tuo sinulle onnen, niin mikäs siinä. Minä en voisi olla ikinä onnellinen noin itsekkään toiminnan vuoksi, koska minun onnellisuuteeni on kytkettynä hyvinkin voimakkaasti myös läheisteni onni ja hyvinvointi. En voisi tehdä sitä heille, enkä siis itsellenikään.No huhhuh. Sulla taitaa nyt sädekehä vähän puristaa päätä.
Narsistinen ilmaisu näissä aiheissa kun osuu on leimata toiset täydellisiksi ja pyhimyksiksi. Ihan tutkittu juttu. Defenssi jolla oma psyyke pysyy kasassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jaa, minä ainakin tapasin todella mielenkiintoisia, kivoja ihmisiä paljon. Pääosin kiinnostavampia kuin nuorena. Itselläni ei ollutkaan ajatusta, että enää mitään vakimiestä koskaan haluaisin. Ja jostain AP:n aiemmasta viestistä käsitin, että hänkin olisi valmis olemaan ilman parisuhdetta lopun ikäänsä. Joten mitäpä vikaa silloin siinä jos ei jotain keski-ikäistyviä miehiä ole vapaana?
- 106
Ikävä kyllä pilata iltasi, mutta suurin osa baareissa viihtyvistä keski-ikäisistä on alkoholistin näköisiä pubiruusuja tai työttömiä. Yrität tehdä omasta elämästäsi palstalla jotenki glamourimaista, mutta itselläni tulee vain Tuksu mieleen sinusta.
Kännissä jokainen on tietysti mukava, mutta kun krapula helpottuu, en oikein jaksa uskoa ruusunpunaisia selityksiäsi, että tapaat vain komeita ja hyvintoimeentulevia älykkäitä ihmisiä baareissa.
Kyllä. Ja ne jotka ovat ihan normaaleja eivät ole siellä etsimässä uutta seuraa vaan jo valmiiksi jonkun oman kaveriporukan tai työporukan osana.
Eihän sitä ole pakko olla naimisissa, jos ei tahdo. AIka monelle tosin tulee tuossa vaiheessa mieleen, että elämällä voisi olla tarjolla vielä vaikka mitä, jos vaan pääsisi irti nykyisestä kahleesta, se on yksi vaihe elämässä. Toiset eroaa, ja ovat siihen tyytyväisiä, mutta moni myös katuu eroa muutaman vuoden päästä, kun ei se uusi elämä sitten osoittautunut yhtään vanhaa paremmaksi, usein jopa huonommaksi tai ainakin yksinäisemmäksi. Toiset kitkuttelee tuon vaiheen yli, ja ovat taas muutaman vuoden päästä ihan tyyväisiä avioliittoonsa, koska alkavat nähdä se toisenlaisessa valossa - ystävyys, turvallisuus, mukava arki onkin juuri sitä, mitä siinä vaiheessa arvostavat. Ehkä joku myös katuu sitä, ettei eronnut, toisaalta erota voi toki myöhemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikset puhu asiasta miehen kanssa ja muuta elämää yhdessä? Muuttakaa vaikka jonnekin uuteen paikkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi.
Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.
Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.
Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.
Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.
Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon.
Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista.
- 106 (tuo lainattu)
Vapauden tunne mistä? Se vapauden ja aistinautintojen kaipuu pitää kertoa heti suhteen alussa. Muuten se on toisen hyväksikäyttöä. Eli näytellään toiselle jotain muita kuin on.
En minä ainakaan tietoisesti mitään näytellyt. Tapasimme ja menimme yhteen molempien ollessa yliopisto-opiskelijoita. Ensimmäinen lapsi syntyi opiskeluaikana. En minä siinä mitään vapaudenkaipuita ihmeemmin tuntenut, oli elämässä paljon sisältöä saada ne opinnot hoidettua, lapsi ja pian toinenkin, sitten työelämässä uran aloittelu haastavalla alalla, sitten sitä normaalia pesänrakentamista eli talo, auto, mökki jne. Se kaikki oli jännittävää ja mukavaa, mutta toisaalta vei aika lailla kaikki energiat. Ei siinä mietitty mitään vapauksia tai haaveiltu reppureissailuista. Päivä kerrallaan ruuhkavuosia. Jos joku olisi kysynyt minulta, olenko onnellinen, olisin luultavasti sanonut, että onnellisuus on haihattelua, en minä semmoisia mieti, elän päivä kerrallaan ja hoidan asiat mitkä pitää hoitaa - ja että olen kai ihan perustyytyväinen. En missään nimessä jatkuvasti hautonut eroa tms, ei ollut energiaakaan.
Tilanne vaan siinä muuttui, kun lapset kasvoi isommaksi ja lopulta muuttivat pois kotoa. Urakin oli hyvässä, mutta tasaisessa vaiheessa. Ensimmäinen kerta, kun elämässä ei olltu oikeastaan mitään tavoiteltavaa, eikä sellainen tavoittelu enää kiinnostanutkaan oikein. Mies oli tyytyväinen vain olemisessa, että nyt sitten nautitaan siitä mitä on saavutettu. Minäkin hetken. Mutta aloin tulla yhä pitkästyneemmäksi ja levottomammaksi ja tuntui, että minun tieni ei ole elää odottamassa eläkepäiviä eläen jo kuin eläkeläinen. Halusin vielä elää jotenkin voimakkaammin, vapaammin, en ollut vielä valmis hämäränhyssyn elämään joka tuntui melkein kuin kuolemalta ennen fyysistä kuolemaa. Enkä minä tosiaan pääosin kadu sitä että tein minkä tein. Se oli vähän pakko, olisin varmaan alkoholisoitunut tai jotain jos olisi vaan yrittänyt pakottaa itseni siihen hiljaiseen pieneen elämään, kun koko keho ja mieli huusi muuta. Minun tapauksessani, minä tulin sitten aikanani myös siihen päätökseen, että haluan sellaista pientä kotielämää. Mutta en tiedä olisinko tullut siihen ikinä, ellen olisi ottanut myös sitä irtiottoa.
- 106
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä kovasti meininki, että kun on kerran vihkivalat vannonut, niin pitäisi sitten vaan kärsiä tai elää jotenkin puolivaloilla loppu ikänsä. Se ei ole nykyaikaa, se on menneisyyttä se! Nykyään ihmiset on vapaita eroamaan ja etsimään parempaa elämää.
Mä oon tehnyt tämmöisen ratkaisun kuin ap, ja ollut siihen pelkästään tyytyväinen, ihan muutamaa ekan vuoden aikaista exän ikävän pistosta yön hiljaisina tunteina. Mutta muuten, olen ollut onnellisempi ja koen eläväni enemmän oman näköistä elämää. Miestä en halua enää koskaan mihinkään vakavaan, joten ei haittaa jos "yhtä hyviä" kuin exä ei ole tarjolla. Nautin juurikin yksin elämisestä ja asumisesta ja siitä vapaudesta, kun ei tarvi tehdä kompromisseja missään. Tulihan sitä jo 23 vuotta elettyä miehen kanssa, riitti minulle.
Kissa, viltti ja kauniit ja rohkeat, mitä muuta elämältä voi vaatia. Voi tätä ihanuutta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi.
Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.
Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.
Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.
Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.
Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon.
Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista.
- 106 (tuo lainattu)
Vapauden tunne mistä? Se vapauden ja aistinautintojen kaipuu pitää kertoa heti suhteen alussa. Muuten se on toisen hyväksikäyttöä. Eli näytellään toiselle jotain muita kuin on.
En minä ainakaan tietoisesti mitään näytellyt. Tapasimme ja menimme yhteen molempien ollessa yliopisto-opiskelijoita. Ensimmäinen lapsi syntyi opiskeluaikana. En minä siinä mitään vapaudenkaipuita ihmeemmin tuntenut, oli elämässä paljon sisältöä saada ne opinnot hoidettua, lapsi ja pian toinenkin, sitten työelämässä uran aloittelu haastavalla alalla, sitten sitä normaalia pesänrakentamista eli talo, auto, mökki jne. Se kaikki oli jännittävää ja mukavaa, mutta toisaalta vei aika lailla kaikki energiat. Ei siinä mietitty mitään vapauksia tai haaveiltu reppureissailuista. Päivä kerrallaan ruuhkavuosia. Jos joku olisi kysynyt minulta, olenko onnellinen, olisin luultavasti sanonut, että onnellisuus on haihattelua, en minä semmoisia mieti, elän päivä kerrallaan ja hoidan asiat mitkä pitää hoitaa - ja että olen kai ihan perustyytyväinen. En missään nimessä jatkuvasti hautonut eroa tms, ei ollut energiaakaan.
Tilanne vaan siinä muuttui, kun lapset kasvoi isommaksi ja lopulta muuttivat pois kotoa. Urakin oli hyvässä, mutta tasaisessa vaiheessa. Ensimmäinen kerta, kun elämässä ei olltu oikeastaan mitään tavoiteltavaa, eikä sellainen tavoittelu enää kiinnostanutkaan oikein. Mies oli tyytyväinen vain olemisessa, että nyt sitten nautitaan siitä mitä on saavutettu. Minäkin hetken. Mutta aloin tulla yhä pitkästyneemmäksi ja levottomammaksi ja tuntui, että minun tieni ei ole elää odottamassa eläkepäiviä eläen jo kuin eläkeläinen. Halusin vielä elää jotenkin voimakkaammin, vapaammin, en ollut vielä valmis hämäränhyssyn elämään joka tuntui melkein kuin kuolemalta ennen fyysistä kuolemaa. Enkä minä tosiaan pääosin kadu sitä että tein minkä tein. Se oli vähän pakko, olisin varmaan alkoholisoitunut tai jotain jos olisi vaan yrittänyt pakottaa itseni siihen hiljaiseen pieneen elämään, kun koko keho ja mieli huusi muuta. Minun tapauksessani, minä tulin sitten aikanani myös siihen päätökseen, että haluan sellaista pientä kotielämää. Mutta en tiedä olisinko tullut siihen ikinä, ellen olisi ottanut myös sitä irtiottoa.
- 106
Sulla on ollut todella huono itsetuntemus suhdetta aloittaessa. Sääli muille perheenjäsenillesi. Olit väärä ihminen heille. Täysin.
Vierailija kirjoitti:
Klassinen keski-iän kriisi, haetaan takaisin menetettyä nuoruutta. Eikä sitä saa takaisin sillä, että tekee asioita joita nuoret tekevät. Moni mies lähtee nuoremman perään, hulluimmat tekee uuden lapsenkin, ja sitten koko paketti hajoaa parissa vuodessa. Tässä on vähän sama, haetaan nuoruutta joka meni jo.
En minä ainakaan mitään nuoruutta hakenut. Vaan vahvoja elämyksiä taas, harmaan ja hiljaisen sijaan. Ne sellaiset ei ole vain nuorten asioita, kaikenikäisillä on niihin oikeus.
- 106
Olet kyllästynyt itseesi, inhoat itseäsi sellaisena kuin nyt olet ja projisoit sen kaiken tiedostamattomasti puolisoosi.
Olet kuin vanhempaansa vastaan kapinoiva teini. Tarvitset miehesi tähän rooliin. Sitten kun hän selviää erosta ihan hyvin, löytää uuden ja elää parempaa elämää jatkossa, sinä tulet tipahtamaan oman itsesi näköiseen ahdistavaan kuiluun.
Jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin sinun on katsottava itsessäsi kaikkea sitä, mitä nyt pakenet. Todennäköisimmin se on silloin, kun et voi enää roolittaa miestäsi tähän negatiiviseen sinua rajoittavan juntin rooliin.
Tulet katumaan, että jätit hyvän miehesi tähän keski-ikään ihan normaalisti kuuluvassa kriisissä, jos vain olet riittävän älykäs itsereflektioon. Luulen, että olet.
Kriisiin kuuluu mm. kaiken eletyn kriittinen uudelleen arviointi, elämän rajallisuuden ja kuoleman tajuaminen omakohtaiseksi.
Sinä uuteen nuoruuteen henkisesti pakenevine lapsekkaine juttuinesi olet ihan oikeasti viisikymppinen nainen, etkä enää ikinä voi tehdä tietynlaisia valintoja.
Ei sinusta tule enää huoletonta ja vapaata boheemia kommuuniasukasta, et sinä lähde nytkään reppureissaamaan maailmalle eivätkä nuoret miehet tule enää koskaan kilpailemaan huomiostasi ja vartalostasi.
Sinä keski-ikäinen nainen olet juuri samassa tilanteessa kuin ne miehet, joiden kriisille olet ennen naureskellut. Sinä pelkäät kuollaksesi omaa vanhentumista, sairastumista ja kuolemaa. Et vain tajua sitä. Ja se on ihan normaalia.
Lapset ovat nyt aikuisia. Kuka sinua tarvitsee? Mitä sinä tarvitset? Minkä roolin sinä nyt otat, kun äitiyteen katoaminen on mahdotonta? Mitä merkitystä elämälläsi on?
Se kaikki sinun pitää itse löytää.
Perhettä kun alkaa perustamaan niin tulee olla päänuppi kunnossa. Mahdolliset traumat hoidettu ja selkeästi puhuttu sen toisen kanssa mitä haluaa. Yksinkertaista mutta monelle epävakaalle mahdotonta.