Mieheni on hyvä mies, mutta haluan silti erota, koska haluan alkaa elämäni uudelleen

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Klassinen keski-iän kriisi, haetaan takaisin menetettyä nuoruutta. Eikä sitä saa takaisin sillä, että tekee asioita joita nuoret tekevät. Moni mies lähtee nuoremman perään, hulluimmat tekee uuden lapsenkin, ja sitten koko paketti hajoaa parissa vuodessa. Tässä on vähän sama, haetaan nuoruutta joka meni jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaudu ainakin viettämään juhlapyhiä yksin. Tiedän just sinun kaltaisia eronneita ihmisiä ja sitten ne huulipyöreinä ihmettelevät kun aikuiset lapset eivät tule joulun viettoon jne.

Juhlapyhät yksin on ihan parhautta. Että kun nautin viime joulunakin, kun ei tarvinnut laitttaa mitään joulua, ostin vain pizzan ja pullon viiniä ja juhlin itsekseni.

Joillekin toimii, useimmille ei.

Varaudu siihen, että se pullo vaihtuu aika nopeasti 3 litran pänikäksi, korvaamaan tyhjyyden tunnetta. Ei se itselleen eläminen niin ihanaa ole, kun ensihurma haihtuu.

No, kohta 30 vuotta tullut yksin elettyä ja kyllä se aio ihanaa vaan on edelleen.

Jos haluat erota, tee se. Jos sen sijaan kaipaat elämänmuutosta, juttele sen miehesi kanssa. Kartoittakaa mitä kumpikin tulevaisuudelta toivoo. Uusi elämänvaihe on edessä molemmilla, kun lapsiperhe-elämä velvollisuuksineen jää taakse. Ehkä mieskin on valmis muutokseen. Te kaksi määritätte millaista teidän yhteiselämä on. Sitten, jos huomaatte haluavanne ihan eri asioita, ero on varmasti hyvä vaihtoehto. Mutta reilua olisi näistä asioista jutella ja antaa miehellekin mahdollisuus varautua muutoksiin.

Jännityksen haulla ja erolla apn (trollihan hän on, mutta kuitenkin) kuvaamassa tapauksessa oikeasti paikkaillaan usein jotain syvempää traumaa joka ei johdu millään tavalla kumppanista. On todella monesti nähty tämä.

Oletko varma, ettei kyse ole ikäkriisistä?

Ja mitä nuo muutokset on joita kaipaat? Miksi et voi tehdä muutoksia miehesi kanssa? Tai voithan tehdä itseksesikin. Jos esim. haluat matkustella niin ei silti erota tarvitse. Et oikein aloituksessa avaa mitä asioita konkreettisesti haluat.

Jos on hyvä mies, niin on varmasti myös hyvä isä. Aikuisetkin lapset saattavat valita puolensa erotilanteessa. Mutta elä sinä vain itsenäistä ja vapaata elämää, muista välittämättä. Älä sitten valita yksinäisyyttäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Näin. Menisi edes elämään sitä pintabaareilua, voisi äkkiä huomata ettei ne "uudet ihmiset" olekaan niitä söpöjä parikymppisiä, mitä ne oli silloin kun ap oli viimeksi vapaa. Vaan alkoholisoituneita moniongelmaisia. Pitkää liittoa ei saa takaisin, keski-ikäisiä hyviä miehiä ei ole vapaana.

"Miehessä ei ole mitään isoa vikaa, hän on minulle rakaskin.

Mutta ajatus siitä, että jämähdän tähän kahdestaan hänen kanssaan loppuelämäksi, tuntuu masentavalta. Haluan isoja muutoksia. Muuttaa, olla niin vapaa kuin mahdollista, tutustua uusiin ihmisiin. Monella tasolla.

Tiedän että tämä on itsekästä. Mieheni rakastaa minua ja haluaa olla loppuelämänsä kanssani. Mutta en kai voi jäädä vain siksi, että hän niin haluaa, kun itse en?"

Jos olette naimisiin menneet, niin toivottavasti muistit lisätä tämän edellisen vihkivalaasi.

Myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa, tai kun ei muuten vaan enää huvita.

Minä ymmärrän ap:ta ja muuten vähän vastaava tilanne, paitsi lapset pienempiä ja mies on oikeasti itsekäs k-pää, jota en enää rakasta. Luulen, että hän rakastaa lähinnä jotain ihannekuvaa minusta, tai sitä statusta, jota kaunis vaimo ja ihanat lapset, ihanteellinen ydinperhe hänelle tuo.

Ja vaikka voivatkin tuntua jostain pieniltä asioilta, on minusta ikävä evätä lapsilta (ja itseltäni!) lemmikkiä vain siksi, että mies on sanonut, että jos sellainen meille tulisi, ei hän ikinä ulkoiluta, hoida tai anna sille ruokaa, tai siivota miehen juustosotkuja itse lähinnä vegaanina. Noin vain pari mainitakseni.

Olemme olleet pitkään yhdessä ja tänä aikana vain toinen meistä on kasvanut ihmisenä, toinen edelleen henkisesti se sama citysinkku kuin tavatessamme. Ei erossa tarvitse olla mitään dramaattista pettämistä, väkivaltaa, alkoholismia, vaan ihan vaan voi olla, että elämät menevät niin eri suuntiin, että yhteiselo tuntuu mahdottomalta ja ajatus yhteisestä vanhuudesta lähinnä puistattaa.

Vierailija kirjoitti:

No, aika paljon olet elämääsi heittänyt hukkaan väärän miehen kanssa. Eikö se yhtään harmita?

Samalla on syntynyt vääriä lapsiakin, vai?

Se vaan pitää apn oppia arvostamaan tuttu ja turvallista arki elämää joka rullaa painollaan. Ei tarvi haaveilla paremmasta tai muutoksesta, sillä et todellisuudessa sitä tarvitse. Tarvitsisit nyt jäitä hattuun ja malttia. Hyvää miestä ei kannata jättää sillä parempaakaan et ehkä löydä ja sitten on tenkkapoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, aika paljon olet elämääsi heittänyt hukkaan väärän miehen kanssa. Eikö se yhtään harmita?

Samalla on syntynyt vääriä lapsiakin, vai?

Kyllähän se noin on. Vääriä aplle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

 

Näin. Menisi edes elämään sitä pintabaareilua, voisi äkkiä huomata ettei ne "uudet ihmiset" olekaan niitä söpöjä parikymppisiä, mitä ne oli silloin kun ap oli viimeksi vapaa. Vaan alkoholisoituneita moniongelmaisia. Pitkää liittoa ei saa takaisin, keski-ikäisiä hyviä miehiä ei ole vapaana.

No jaa, minä ainakin tapasin todella mielenkiintoisia, kivoja ihmisiä paljon. Pääosin kiinnostavampia kuin nuorena. Itselläni ei ollutkaan ajatusta, että enää mitään vakimiestä koskaan haluaisin. Ja jostain AP:n aiemmasta viestistä käsitin, että hänkin olisi valmis olemaan ilman parisuhdetta lopun ikäänsä. Joten mitäpä vikaa silloin siinä jos ei jotain keski-ikäistyviä miehiä ole vapaana?

- 106

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

Lapsesi joutuvat kärvistelemään tuon tilanteen kanssa lopun ikäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

Vapauden tunne mistä? Se vapauden ja aistinautintojen kaipuu pitää kertoa heti suhteen alussa. Muuten se on toisen hyväksikäyttöä. Eli näytellään toiselle jotain muita kuin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle käy niinkuin Hjallis Harkimolle. Erosi hyvästä vaimostaan ja nyt on loppuelämän yksin. Kysyi Leenaa jopa takaisin, mutta hänellä oli jo uusi.

Mistä tiedät minulle käyvän näin? Mikä on sinun motiivisi maalailla tällainen tulevaisuudennäkymä? Puhdas huoli hyvinvoinnistani? Oma kokemus? Vai omat pelkosi ja syysi jäädä omaan suhteeseesi?

Ap

Yhdelle ihmiselle ei ole liikaa hyvää tarjolla täällä, sen olen oppinut. Ei kannata olla ylimielinen.

Tämä. Kiitollisuus kaikesta siitä mitä on jo saanut. Miten asiat voisi olla niin paljon huonommin. Ihminen ei voi saada kaikkea. Elämä vaan on sellaista. Mutta nämä on sellaisia oppirahoja mitkä jokaisen pitää itse maksaa. Loppujen lopuksi oman tien kulkeminen on aina hyvä. Mutta itkutta siitä ei varmasti selviä. Juuri nyt ei ehkä näe sitä, miten parisuhteen ja yhteisen elämän tuki ja turva, elämän kivijalka, vaikuttaa kaikkeen. Siitä lähteminen on uudelleen syntymä. Rankkaa se tulee olemaan mutta silmiä avaava kokemus varmasti.

Mutta se hyvä minkä heittää pois - siitä pitää olla valmis luopumaan.

Onpa täällä kovasti meininki, että kun on kerran vihkivalat vannonut, niin pitäisi sitten vaan kärsiä tai elää jotenkin puolivaloilla loppu ikänsä. Se ei ole nykyaikaa, se on menneisyyttä se! Nykyään ihmiset on vapaita eroamaan ja etsimään parempaa elämää.

Mä oon tehnyt tämmöisen ratkaisun kuin ap, ja ollut siihen pelkästään tyytyväinen, ihan muutamaa ekan vuoden aikaista exän ikävän pistosta yön hiljaisina tunteina. Mutta muuten, olen ollut onnellisempi ja koen eläväni enemmän oman näköistä elämää. Miestä en halua enää koskaan mihinkään vakavaan, joten ei haittaa jos "yhtä hyviä" kuin exä ei ole tarjolla. Nautin juurikin yksin elämisestä ja asumisesta ja siitä vapaudesta, kun ei tarvi tehdä kompromisseja missään. Tulihan sitä jo 23 vuotta elettyä miehen kanssa, riitti minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

Vapauden tunne mistä? Se vapauden ja aistinautintojen kaipuu pitää kertoa heti suhteen alussa. Muuten se on toisen hyväksikäyttöä. Eli näytellään toiselle jotain muita kuin on.

Voi kuule kun ihmiset kasvaa ja muuttuu elämänkokemuksen myötä.

-sivusta