Mieleenpainuvin museokäyntisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiin treffeillä Turun linnassa. Kierrettiin pysyvää näyttelyä ja juteltiin kaikkea mahdollista, sellaista tajunnanvirtaa. Yhtäkkiä kumpikin hiljeni ja katsoi toisiaan silmiin. Tuli sellainen käsittämätön läsnäolon ja ymmärryksen tunne, jota en ole koskaan ennen tai jälkeen kokenut.

Toinen kerta.. Seinillä oli mm Picasson teoksia, mutta lopulta kaikista eniten sai aikaan innostusta ilmankosteusanturi!

Museoissa on ihanaa, jos mukana on joku, jonka kanssa voi tutkia ja ihmetellä kuin lapsi, leikkiä ajatuksilla ja mielikuvilla, käydä vaikka tuolille ylösalaisin katsomaan jotakin teosta, jos siltä tuntuu.

Eihän Turun linnassa oo mitään nähtävää.

eihän se olekaan kuin yksi aika tärkeä osa maamme historiaa.

Te traumoja Kiasman 25 vuoden takaisesta näyttelystä saaneet. (muuten kuinka vanhoja olitte silloin?). No nyt on tilaisuus  ja voitte unohtaa kauheat muistot. Kiasman Dreamy näyttelyssä on kohde jossa painemurskaimella murskataan käsiä ja jalkateriä. Ehkä tällä saatte inhat muistot pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se oli se kerta lukion luokkaretkellä ulkomailla, kun haltioiduin Antiikin jumaluuden patsaasta niin, että koin uskonnollisen kokemuksen. Asia näkyy elämänkatsomuksessani vielä tänäkin päivänä.

Tästä olisi valtavan kiinnostavaa ja ihanaa kuulla lisää! Mitä koit, miten se vaikutti? Jos tuntuu luontevalta kertoa.

Yritetään. Aloitan siitä, että tutustuin kyseiseen jumalattareen yläasteen historian oppikirjasta ja huomasin hänen edustavan sellaisia asioita, jotka olivat itselleni tärkeitä. Olen tapakristillisestä perheestä, kärsin läpi rippikoulun ja koin pitkään olevani ateisti. Sitten lukiossa päädyin ihan sattumalta tuohon tilanteeseen.

Huomasin olevani yksin salissa, jossa tämä noin kolmimetrinen marmoripatsas seisoi. Patsaan toinen käsi oli ikään kuin kurottamassa jotakin kohti, kämmen hieman pääni yläpuolella. Koin siinä käden alla seisoessani syvää rauhaa ja merkityksellisyyttä, jonkin pyhän läsnäoloa, ihan kuin minua olisi tilanteessa suojeltu tai siunattu.

Tuokaan kokemus ei heti tehnyt minusta uskonnonharjoittajaa. Kuitenkin kolmekymppisenä haastavassa elämäntilanteessa aloin kaivata yhteyttä johonkin pyhään. Tuon kokemukseni pohjalta tiesin melkein heti, mihin suuntaan lähteä sitä etsimään. Olen nykyään wicca ja kunnioitan omassa uskonnonharjoituksessani tätä jumalatarta lähes päivittäin. Se tuo elämääni paljon iloa ja merkityksellisyyttä.

Ehkä joskus palaan vielä tuohon museoon moikkaamaan taideteosta, josta kaikki alkoi. Joku muu olisi ehkä pitänyt tuota kokemustani puhtaana taide-elämyksenä, mutta minulle siinä oli kysymys muustakin kuin estetiikasta. En koe tarvetta selittää kokemaani sen kummemmin. Itse kuitenkin tiedän, että tämä uskonto rikastuttaa elämääni tavalla, johon muut elämänalueet eivät ulotu.

Lottamuseo on koskettanut minua eniten. Ehkä siksi, että se tarjosi niin paljon kosketuspintaa oman sukuni tapahtumiin ja historiaan.

Olin siellä vähän pala kurkussa koko ajan.

Charlottenburgin palatsi ja Stutthofin keskitysleiri ovat myös olleet mieleen jääneitä kokemuksia. 

On vaan hurjaa seisoa perse paljaana ihmisten töllisteltävänä.

Onko onkin, että ovat patsaita.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan Kiasma. Siellä näin erään hyvärunkoisen naisen ja teltta nousi pystyyn .

Miten se on niin vaikeeta keskustella asiallisesti mistään? Voi kiesus.

Olin 17-vuotias ja ensimmäistä kertaa Lontoossa. Ystäväni kanssa käytiin Madam Tussaudsin vahamuseossa. Se vasta oli jotain. Silloin oli Rock circus-osasto myös, joka oli jotain mitä en ollut edes kuvitellut olevan olemassa.

Egyptiläinen museo Torinossa. Tyylikäs eikä uuvuttavan iso.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt museoissa satoja kertoja ja nähnyt paljonkin mieleenjäänyttä, mutta kaikkein vaikuttavin kokemus oli parikymmentä vuotta sitten Pariisissa Musée d'Orsayssa kun näin Van Goghin teoksen La Nuit étoilée. Katselin sitä ja aloin itkeä. Jotenkin se taulun ylimaallinen kauneus ja se että tiesin taiteilijan surullisen elämäntarinan, kosketti tavattomasti. 

Olen nähnyt Tähtikirkkaan yön MoMassa pari kertaa. Kaunis on niin kuin muutkin Van Goghin työt. Madridissa Goyan työt ovat jääneet mieleen ja Leonardo Da Vincin maalaukset Lontoon National Galleryssä. British Museum on myös jäänyt mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Eremitaasi Pietarissa teki valtavan vaikutuksen jo eka kerralla käydessäni. Sitä jotenkin lisäsi vielä neuvostoaika, erittäin pidättyväinen opas, joka toisen oppaan kanssa jutteli kuiskaten ja ne vanhat mummot, joita istui joka salissa joka nurkassa. Niin, neukkulassahan kaikilla oli työpaikat. Jos ei muuta niin vahtia turisteja museon nurkassa.

Systeemin muuttumisen jälkeen näitä ei enää näkynyt ja oppaatkin oli jo toisenlaisia, ja sai jo kierrellä vapaastikin ilman kintereillä hiippailevaa opasta.

Mutta vielä Eremitaasiakin vaikuttavampi oli Iisakin kirkko. Onhan se vaikuttava jo ulkoapäinkin, mutta silti ei olisi uskonut ulkoa, mitä se sisällään piti. Siinä veti jo hiljaiseksi.

Harmi ettei sinne enää ole asiaa, mutta hyvä että tuli nähdyksi.

Lofooteilla oleva viikinkimuseo oli myös aika ällistyttävä. Keskellä "ei mitään."

Eremitaasi oli myös meillä käyntikohteena, oli kaunis toukokuun päivä. Ja museossa ei ketään. Joo, ei mennyt ihan niin. Hirveä ruuhka talvipalatsissa etenkin.

Jotenkin järkytyin, miten siellä voi olla sellaisia aarteita, siis Vincent van Goghia, Picassoa, Rembrandtia, Monetia, Rubensia jne. Toki ennakkoon tiesin, että maailman suurimpia museoita ja monella tavalla omalla tasollaan, mutta se kokemus paikan päällä saavutti joka solun.

Vierailija kirjoitti:

Christiiina kirjoitti:

Viimeisin Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa. Oli ihan täynnä asiakkaita. Ihan kuin olisi ollut jossain Louvressa

Tuossa ärsytti se että siitä tuli jonkinlainen FOMO-ilmiö jonne tunki porukkaa jota eivät itse taulut olisi voineet vähempää kiinnostaa, kunhan halusivat someen laittaa että olivat olleet paikalla. Yhdenkin huoneen keskellä seisoi noin kahdeksan hengen porukka, nähtävästi vanhempia, aikuisia lapsia ja heidän puolisoitaan, ja puhuivat kovaan ääneen siitä miten yhden lapsen putkiremontti oli sujunut. Siinä nököttivät tientukkeena ja yksikään ei edes vilkaissut maalauksia. Ja näitä tyyppejä riitti. Lähdin pois näkemättä suurinta osaa näyttelystä kun alkoi ketuttaa. 

Luojan kiitos luin Ateneumin tiedotuksesta vinkin että kannattaa tulla suht. myöhään illalla. Niin teinkin ja silloin oli ihanan väljää. 

Tämä oli muuten jännä ilmiö. Varmaan joka toinen tuttu somessa postasi kuvia sieltä, vaikka he tuskin olisivat etukäteen osanneet mainita edes ainuttakaan Edelfeltin teosta. Sillä ilmeisesti ansaittiin kultturelli-leima seuraaviksi 10 vuodeksi.

Ateneumissa käynt ensimmäisen kerran noin 19-vuotiaana. Olin opiskelija ja tehtiin jollain ammattikorkeakoulun avustusrahalla retki bussilla Ateneumiin, yövyttiin jossain hienossa hotellissa ihan siinä lähellä, mutten saa päähäni, mikä sen hotlan nimi oli.

Kokonaisuutena se matka oli varmaan eksoottinen, kun olin Helsingissä käynyt ikinä pelkästään Linnanmäellä muutaman kerran lapsena.

Siellä Ateneumissa muistan hämmästelleeni, tässäkö on Gallen-Kallelan kuuluisimmat maalaukset, joita oli nähnyt vain kirjoissa. Ja Hugo Simbergin haavoittunut enkeli ja von Wrightin Taistelevat metsot. Kaikkea mitä oli nähnyt kuvina, olikin siinä metrin päässä. Edelleen lämpimät tunteet herää Ateneumia kohtaan, ja olen aikuisemmalla iällä käynyt useamman kerran. Nyt viimeksi Albert Edelfeltin näyttelyssä, joka oli uskomaton. Kaivoin nenäliinaa laukusta joidenkin teosten äärellä. Sellaista lahjakkuutta on edes vaikea ymmärtää ja katoaako taito maalata siten, kun modernimmat tekniikat tuntuvat olevan nuorten taiteilijoiden suosiossa.

Visitors Kiasmassa vuos, pari sitten. Mikään muu ei pääse lähellekään sitä.

Ron Mueckin jättimäiset veistokset hyperrealistisista alastomista ihmisvartaloista. 

Berliinissä juutalaismuseo.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt museoissa satoja kertoja ja nähnyt paljonkin mieleenjäänyttä, mutta kaikkein vaikuttavin kokemus oli parikymmentä vuotta sitten Pariisissa Musée d'Orsayssa kun näin Van Goghin teoksen La Nuit étoilée. Katselin sitä ja aloin itkeä. Jotenkin se taulun ylimaallinen kauneus ja se että tiesin taiteilijan surullisen elämäntarinan, kosketti tavattomasti. 

Se on koskettava taulu. Minusta siinä oli lempeyttä, ehkä hiukan surullistakin tunnelmaa. Heijastukset veden pinnalla ovat kauniit, niihin jää ihan kiinni. Se taulu on niin paljon eläväisempi livenä kuin taidekirjan sivuilla, herää eloon voimakkaista siveltimen jäljistä. Haluaisin joskus nähdä myös Auringonkukkia. Siitä on sanottu myös, että vain livenä sen ymmärtää ja tuntee.

Vuosi taisi olla 199x tai nykypäivä?

Ulosottolaitos oli tappanut tuhansia ihmisiä, koska saavat siitä palkan.

Toivottomat tekivät ja tekevät itsemurhia tämän murhaajalaitoksen takia

Mummotunnelissa käynti. Tai enhän mä siitä enää loppuillasta juuri muista mitään, mutta hauskaa se varmaankin oli.

Louvreen mennessä minut ryöstettiin. Oltiin tultu isolla porukalla tilausbussilla ja oli ovella jo jonoa. Ruuhkainen tilanne, sanoisin. Kun pääsin sisälle museoon, oli kadonnut lompakko käsilaukusta ja kello kädestä. Se museokäynti meni ihan pieleen, vaikka onneksi oli vain sen päivän käyttörahat lompakossa eikä koko matkakassaa. Se oli sitä aikaa, kun kukaan ei käyttänyt pankkikortteja, paitsi suomalaiset. Silloin oli ulkomailla yleisesti käteinen raha joka paikkaan.

BONK tietenkin.