Ihmiset jotka haluaa hautajaisistaan 'iloiset bileet' joissa värikkäät vaatteet yms. Miettikää vielä.

Vierailija kirjoitti:

karjalaisena olen tottunut siihen, että hautajaiset ovat useimmiten iloiset juhlat. Mustissa kyllä yleensä ollaan, mutta hauskaa pidetään. Siellä on myös ihan normaalia itkeä ja aivan tavanomainen ilmiö on, että ensin nauretaan ja sitten joku vetäisee nenäliinat laukusta ja sekin on ihan normaalia. Jotenkin ne kuuluvat tiiviisti yhteen: ilo ja suru ja ne voivat olla yhtä aikaa olemassa, eli tarvitse kenenkään mennä vessaan piiloon itkemään. Suru hoidetaan täällä yhdessä.

Evakkosuvun jälkeläisenä (ja sydämeltäni viipurilaisena) tämä kuulostaa hyvin tutulta.

Se on osa selvitymisseetosta, että ilo ja suru kulkevat yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Jaa että sinun tapasi on ainoa oikea toivoi vainaja mitä vain? Miksi edes menisit hautajaisiin jos et arvosta vainajaa sen vertaa että juhlisit hänen toivomallaan tavalla. Olet aika itsekäs ihminen.

Osaatko varmasti sitten käyttäytyä prikulleen vainajan toiveen mukaan siellä hänen hautajaisissa? Ettet vaan nyt sitten loukkaa vainajaa juhlimallakin jotenkin eri tavoin jossain vaiheessa?

Mutta eipä siinä, tallata sinä hautajaisissa niin paljon kuin tahdot, omahan se on häpeäksi.

Entä jos vainaja ei ole mitenkään ohjeistanut ihmisiä, miten heidän on hänen hautajaisissa oltava? Mistä tiedät miten käyttäytyä sitten?

Omaisten tunteethan sinä tietysti sivuutat. Eikä heidän toiveisiin pidä myöskään vastata, koska vain ja ainoastaan vainajasta siinä on kyse, eikö niin?

Mitä vittua sinäkin taas selität - voisit vetää itsesi kaulakiikkuun niin pistän juhlat tulille :D

No nyt ymmärrän. Tuollaista kieltä käyttävä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Toi riemujuhlatoive on jotenkin vaan pakoa todellisuudesta. Suru itkettää, kaipuu kovertaa. Miksei sitä voi hyväksyä ja elää? Keinotekoista koittaa siinä pukeutua iloisesti ja nauraa heleästi kivoille muistoille. Jotenkin NIIN teennäistä!

Et kai tosissaan luule, että omaisilla se suru rajoittuu hautajaisiin tai on jotenkin niistä riippuvainen?

Suru on usein paljon muutakin kuin mitä siitä luullaan. Itselleni suru oli siskon kuoleman jälkeen sellainen ajatus taustalla. Tein ihan arkisia asioita, en juurikaan itkenyt, vaikka siskon kuolema oli ollut yllättävä. Sain monen kertaan kuulla ihmettelyjä siitä miten pystyin esimerkiksimatkustamaan vanhempien luo, varasin liput, pakkasin ja lähdin. Miksen olisi? Vaikka tieto siskon kuolemasta oli kauhea, en romahtanut toimintakyvyttömänä maahan itkemään neljäksi viikoksi. Lähinnä oli sellainen jaa, mitähän nyt sitten -olo. Moni myös hoki sitä ettei tarvitse tehdä mitään. Jaa, mitä olisi pitänyt tehdä? Istua kotona ja itkeä? Vietin paljon aikaa ulkona esimerkiksi puutarhassa ja näin kavereita.

Hautajaiset oli itselleni ihana tilaisuus nähdä muita ihmisiä. Minusta oli ihanaa että ihmiset oli valinneet pukeutumisekseen muutakin kuin mustaa. Sisko oli itse värejä ja elämää rakastava ihminen, joten minusta hautajaiset oli myös siskon näköiset. Esimerkiksi siskon kaverilla oli vaaleanvihreä/-turkoosi mekko jonka olivat yhdessä shoppailleet. Hautajaisissa ihmiset puhui ja nauroi paljon. Itse rohkaisin mieleni ja aloin jutella rrään vanhempieni ystävän pojan kanssa. Tämä poika on nykyään mieheni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Itkeminenkö se sitten mittaa sitä surun määrää? Lasketaanko kyyneleet litroittain vai itkun kesto tunneittain, vai miten?

Surra voi itkemättäkin, ilman kyyneleitä. Ei se itkemättömyys tee kenestäkään sen vähempää surevaa tai itku enemmän surevaa. Surra voi muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Itkeminenkö se sitten mittaa sitä surun määrää? Lasketaanko kyyneleet litroittain vai itkun kesto tunneittain, vai miten?

Surra voi itkemättäkin, ilman kyyneleitä. Ei se itkemättömyys tee kenestäkään sen vähempää surevaa tai itku enemmän surevaa. Surra voi muutenkin.

Lue ajatuksella viimeinen lauseeni, toistat samaa asiaa eri sanoin. Suremisessa ei ole kilpailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Et taida tietää surusta mitään jos ajattelet noin. Ei hautajaisissa aina vaan itketä. Eikä se ole mitenkään yhteydessä suruun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on elämän looginen loppupiste joten miksi pitäisi synkistellä? Jos AP olisi tottunut iloisiin hautajaisiin niin moittisi synkistelijöitä tunnelman pilaamisesta.

Mistä te siellä hautajaisissa iloitsette?

Vaikka sitä elämän päättymistä ja maallisen vaelluksen loppumista. Miksi se ei voisi olla myös iloinen asia?

Minä ainakaan en parhaan ystäväni hautajaisissa iloinnut siitä, että en enää koskaan näe häntä. Enkä siitä, että hänen kymmenvuotias lapsensa itki lohduttomasti äitiään.

Tilanteen mukaan. Nuori ihminen, jonka elämän pitäisi olla suureksi osaksi edessä, on läheisille valtava menetys ja mittaamaton suru. Lapsen menettäessä vanhempansa tuo murhe painaa häntä vuosikymmenet.

Oman läheiseni siunaustilaisuudessa en tuntenut surua vaan helpotusta. Lähes 90-vuotias, lähes liikuntakyvytön, joka tunsi omaisensa vain satunnaisina selkeinä hetkinään. Aiemmin kun keskustelimme aiheesta, hän oli ikänsäkin puolesta valmis lähtemään, ja oli sitä mieltä, että oli tehnyt jo sen, mitä varten tänne syntyi. Elämäntehtävä siis suoritettu.

Loppuelämä oman elämänsä hallinnan menettäneenä tuntui rangaistukselta.

Siinä on se ongelma, ettei kukaan toinen voi päättää, että joku toinen on nyt iloinen ja sillä on hyvä meno. Maailma etenee kun ruumis mätänee, sitähän se kaikki on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Itkeminenkö se sitten mittaa sitä surun määrää? Lasketaanko kyyneleet litroittain vai itkun kesto tunneittain, vai miten?

Surra voi itkemättäkin, ilman kyyneleitä. Ei se itkemättömyys tee kenestäkään sen vähempää surevaa tai itku enemmän surevaa. Surra voi muutenkin.

Lue ajatuksella viimeinen lauseeni, toistat samaa asiaa eri sanoin. Suremisessa ei ole kilpailua.

"Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!"

Tämän perusteella jonkun mielestä ne, ketkä ei ole hautajaisissa vaan vakavalla naamalla vaan muistelee ja juhlii positiivisella mielellä vainajan elämää tai jopa nauraa hautajaisissa, ei ole niitä "aidosti" surevia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Et taida tietää surusta mitään jos ajattelet noin. Ei hautajaisissa aina vaan itketä. Eikä se ole mitenkään yhteydessä suruun.

Ai en tiedä vai? Sinä et tiedä, mistä minua syytät. Ymmärrätkö tahallaan väärin? Ei tietenkään koko ajan itketä ja kyllä hautajaiset ovat hyvin kiinteästi kiinni surussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Et taida tietää surusta mitään jos ajattelet noin. Ei hautajaisissa aina vaan itketä. Eikä se ole mitenkään yhteydessä suruun.

Ai en tiedä vai? Sinä et tiedä, mistä minua syytät. Ymmärrätkö tahallaan väärin? Ei tietenkään koko ajan itketä ja kyllä hautajaiset ovat hyvin kiinteästi kiinni surussa.

Millä tavalla kiinteästi kiinni surussa?

Pitääkö hautajaisten olla kuin Pohjois-koreasta jossa pitää itkeä kirjaimellisesti henkensä edestä?

Häpäiseeko hymy tai värikäs paita vainajan muiston?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Itkeminenkö se sitten mittaa sitä surun määrää? Lasketaanko kyyneleet litroittain vai itkun kesto tunneittain, vai miten?

Surra voi itkemättäkin, ilman kyyneleitä. Ei se itkemättömyys tee kenestäkään sen vähempää surevaa tai itku enemmän surevaa. Surra voi muutenkin.

Lue ajatuksella viimeinen lauseeni, toistat samaa asiaa eri sanoin. Suremisessa ei ole kilpailua.

"Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!"

Tämän perusteella jonkun mielestä ne, ketkä ei ole hautajaisissa vaan vakavalla naamalla vaan muistelee ja juhlii positiivisella mielellä vainajan elämää tai jopa nauraa hautajaisissa, ei ole niitä "aidosti" surevia.

Jotkut nyt vaan ovat vakavia hautajaisissa, onhan se vakava tilaisuus. Kyllä tottakai aidosti surevakin muistelee vainajan elämän hauskoja asioita ja nauraa niille. Koita nyt käsittää, että me olemme yksilöitä kaikki ja suremme omalla tavallamme, mutta hautajaisissa tulee kunnioittaa läheisten surua.

Minun kohdaltani asia on loppuun käsitelty.

Vierailija kirjoitti:

Toi riemujuhlatoive on jotenkin vaan pakoa todellisuudesta. Suru itkettää, kaipuu kovertaa. Miksei sitä voi hyväksyä ja elää? Keinotekoista koittaa siinä pukeutua iloisesti ja nauraa heleästi kivoille muistoille. Jotenkin NIIN teennäistä!

Sinun kokenmuksesi on tämä, mutta muista, että olemme kaikki erilaisia. Toiselle se synkistely ja vangan kaavan mukaan meneminen on teennäistä, esim minusta aidointa olisi että tehdään kullekin juuri heidän toiveen mukaisrt juhlat. Osa meistä jopa kokee iloa ajatuksesta mitä kyoleman jälkeen tapahtuu, yhteydestä tuonpuoleiseen. Tämäkin on yksilöllistä, riippun henkilön uskomuksista.

Meillä on ollut upeita hautajaisia. Toki on itketty mutta naurettu enemmän. Syöty poismenneen herkkuruokia, muisteltu kommelluksia ja iloittu siitä että olemme tunteneet hänet. Eikä edes aina pukeuduttu mustaan.

Sellaista toivon myös omista hautajaisistani. Ei mustaa (inhoan sitä väriä!), paljon hyvää ruokaa ja makeita kakkuja, muistoja elämän varrelta, ystävät ja perheenjäsenet yhdessä kuten minun eläessänikin. Punaista intohimon ja elämän väriä

Surra voi sitten jokainen tahollaan jos haluaa mutta suruun ei saa jäädä märehtimään. Miehellenikin toivon toista suurta rakkautta elämään heti kun on valmis siihen, yksin ei ole hyvä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on usein hyvin järkyttävää, mykistävää, pakahduttavaa. On mautonta ohittaa ne ja iloisesti mennä eteenpäin ja riehakkaasti vaan pukeutua punaiseen ja kippistellä hauskojen tarinoiden keskellä. Suorastaan makaaberia.

Höpö höpö; ainoastaan sinun rajoittunut näkemyksesi. Mitä se sinulle kuuluu jos jotkut haluavat ennemmin juhlia kuin synkistellä?

Eri. Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!

Ketä ne on ne aidosti surevat joista puhut?

Minun isäni ei tainnut itkeä lainkaan siskon hautajaisissa. Ehkä vähän kyynelehti ja äänestä kuuli. Isä touhusi paljon siskon hautajaisissa ja varmisti että tilaisuus sujuu hyvin. Nauroi myös, kun jutteli muiden ihmisten kanssa. Mutta en kyllä ajatellut hetkeäkään ettei isä olisi surrut siskoa tai että yksi siskon koko tilaisuuden läpi itkevä kaveri olisi surrut enemmän kuin isä.

Juuri rakkaita läheisiä ihmisiä ovat aidosti surevat, ystävätkin. Isäsi toimi miehen mallin mukaan ja tuki omalla tavallaan muita surevia. Helpointa on itkeä yksin, kun kukaan ei ole näkemässä. Silloin tunteet pääsevät valloilleen. Mikäli vainaja sairasti pitkään, kuolema ei ole sellainen järkytys perheenjäsenille kuin muille, joille asiasta joudutaan ilmoittamaan. Heistä osa ehkä suunnitteli käyvänsä tapaamassa sairasta ja nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. Itkettäähän se kovastikin.

Sanoinkohan tarpeeksi selvästi. Aidosti surevat ovat ihmisiä, jotka surevat vainajaa. Ei sen kummempaa.

Itkeminenkö se sitten mittaa sitä surun määrää? Lasketaanko kyyneleet litroittain vai itkun kesto tunneittain, vai miten?

Surra voi itkemättäkin, ilman kyyneleitä. Ei se itkemättömyys tee kenestäkään sen vähempää surevaa tai itku enemmän surevaa. Surra voi muutenkin.

Lue ajatuksella viimeinen lauseeni, toistat samaa asiaa eri sanoin. Suremisessa ei ole kilpailua.

"Miksi ei voida ottaa huomioon heitä, jotka oikeasti surevat kuollutta? Mitä sairasta tyydytystä saatte kirjaimellisesti iloita hänen kuolemastaan päin surevien naamoja. Oikein hieroa, että näin kivaa meillä muilla on, mitä te synkistelette menetettyänne isän tai äidin tai oman lapsen tai serkun tai isovanhemmat. Menkää hautajaisten jälkeen oikein ryyppäämään kunnon iloiset käynnit, että päästiinpä siitäkin kiusankappaleesta. Jättäkää aidosti surevat rauhaan!!"

Tämän perusteella jonkun mielestä ne, ketkä ei ole hautajaisissa vaan vakavalla naamalla vaan muistelee ja juhlii positiivisella mielellä vainajan elämää tai jopa nauraa hautajaisissa, ei ole niitä "aidosti" surevia.

Jotkut nyt vaan ovat vakavia hautajaisissa, onhan se vakava tilaisuus. Kyllä tottakai aidosti surevakin muistelee vainajan elämän hauskoja asioita ja nauraa niille. Koita nyt käsittää, että me olemme yksilöitä kaikki ja suremme omalla tavallamme, mutta hautajaisissa tulee kunnioittaa läheisten surua.

Minun kohdaltani asia on loppuun käsitelty.

Yritäpä sinä käsittää, että sillä miten vakava, itkuinen, naurava, hauskoja tapauksia muisteleva jne. ihminen on hautajaisissa ei ole mitään suoraa yhteyttä suremisen tai surun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tahtoisin sellaiset kuoppaajaiset, mitkä olisivat eloonjääneille mahdollisimman helpot.

Ja koen että nykymalli on hirveää ihmisrääkkäystä.

Höpö löpö. Miten hillitysti oleminen ja tummiin asiallisiin vaatteisiin pukeutuminen on ihmisrääkkäystä?

Joskus elämässä pitääkin opetella se taito, että ollaan rauhallisesti ja edes kohtuullisen arvokkaasti.

Vai mitä ihmeen sirkusmeininkiä tämän elämän pitäisi olla?

Minä en halua jonkun rakkaan omaiseni muistotilaisuuden mitään pitsaa ja kokakolaa ja remuamista. Minun suruani pitää kunnioittaa tai sitten ollaan poissa.

On vainaja sitten sanonut mitä tahansa, yleensä ne on nuoria ihmisiä, jotka ei ajattele omaisiaan pätkän vertaa.

Löpöä vaan sinnekin. Mitä muuta hautajaisiin liittyy kuin mustissa seisoskeleminen? Helvetisti esiduunia ja funtsimista miten fyrkat riittää kaikkeen jne jne.Samalla kun pakahtuu suruun. Tottakai tulee mieleen että voisi olla helpompaakin! Eikö sinulla?

Muistellaan kommelluksia, nauretaan vitseille, käkätetään mokille. Hyi. Ei tulus mieleenkään hautajaisissa. En pystyis. Vain varmaan oksentaisin tosta menosta.

Minä haluan jouluteemaiset hautajaiset. Joululauluja, jouluruokia etenkin leivonnaisia, joulukukkasia.