Siskoni on katkera muistisairaan äidin hoidosta

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sinä ap sitten haluaisit?

Että hän lopettaisi minulle vihottelun tilanteesta jolle ei mahda mitään. Haluaisin olla lähempänä, mutta kun en ole. Ap

Ehkä hänkin haluaisi olla kauempana, mutta kun ei ole.

Mä ymmärrän hyvin siskoasi. Hänelle on langennut rooli, jota hän ei ole halunnut. Rooli, josta ei pääse rahallakaan eroon. Hän joutuu sumplimaan omia aikataulujaan, jotta voi huolehtia äitinne asioista. Hän ei voi vain lähteä jonnekin ja tulla takaisin sitten, kun häntä huvittaa. Vaikka et mitään vaatimuksia hänelle esittäisikään, niin todennäköisesti hän kokee juuri niin. Siis että juuri hänen on mentävä katsomaan, miksi äidin televisio ei toimi. Ei olisi mikään pakko. Myös sinä voit tilata äidillesi jonkun televisiokorjaajan. Uskoisin siskosi ainakin jollain tavalla tuntevan olevansa nyt  vankina tuossa tilanteessa. Sinä voit mennä ja tulla miten sinua huvittaa, mutta siskosi ei voi. Paitsi jos sanot hänelle, että ei hänenkään tarvitse joka asiaa siellä hoitaa. 

Eihän sen siskonkaan olisi mikään pakko äidin asioita hoitaa. Eikä ap sitä mihinkään pakota. Ihan itse se on homman itselleen ottanut.

Mikään laki tai asetus ei pakota samassa kaupungissa asuvia lapsia hoitamaan muistisairaita vanhempiaan.

Mieheni isoäidillä oli VIISI lasta samassa kaupungissa ja yli 10 lastenlasta. Käytännössä sen luona kävi mieheni isä kerran viikossa ja minun mieheni silloin tällöin. Miehen isä sitten rupesi äitinsä edunvalvojaksikin.

Mutta joo, vaikka ei olisikaan sitä yhtä, joka käy, ei kukaan silti pakota. Jotenkin ne yksinäisetkin vanhukset saadaan hoidettua hautaan.

Mikään laki ei myöskään pakota kuormittunutta ihmistä olemaan tekemisissä tyhmän sisaren kanssa eikä ostamaan lahjoja kummilapsille, vaikka ap niin luulee.

Ostopalveluita enemmän. Ei tarvitse jaksaa kaikkea.

Voin ihan vapaehtoisesti antaa osuuteni perinnöstä siskolleni, ei kiinnosta tippaakaan. Olen muistanut siskoani lahjakorteilla, tarjoutunut viemään kiitokseksi yhteiselle ulkomaanmatkalle tulevaisuudessa, kiitän usein viestein ja puheluin häntä asioista joita on tehnyt, tarjoutunut ottamaan hoitaakseni kaiken mikä mahdollista on. Äitiini pidän yhteyttä lähes päivittäin. Tympeää, että aina sen kaukana olevan kuvitellaan vaan luistavan vastuusta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sinä ap sitten haluaisit?

Että hän lopettaisi minulle vihottelun tilanteesta jolle ei mahda mitään. Haluaisin olla lähempänä, mutta kun en ole. Ap

Ehkä hänkin haluaisi olla kauempana, mutta kun ei ole.

Mä ymmärrän hyvin siskoasi. Hänelle on langennut rooli, jota hän ei ole halunnut. Rooli, josta ei pääse rahallakaan eroon. Hän joutuu sumplimaan omia aikataulujaan, jotta voi huolehtia äitinne asioista. Hän ei voi vain lähteä jonnekin ja tulla takaisin sitten, kun häntä huvittaa. Vaikka et mitään vaatimuksia hänelle esittäisikään, niin todennäköisesti hän kokee juuri niin. Siis että juuri hänen on mentävä katsomaan, miksi äidin televisio ei toimi. Ei olisi mikään pakko. Myös sinä voit tilata äidillesi jonkun televisiokorjaajan. Uskoisin siskosi ainakin jollain tavalla tuntevan olevansa nyt  vankina tuossa tilanteessa. Sinä voit mennä ja tulla miten sinua huvittaa, mutta siskosi ei voi. Paitsi jos sanot hänelle, että ei hänenkään tarvitse joka asiaa siellä hoitaa. 

Eihän sen siskonkaan olisi mikään pakko äidin asioita hoitaa. Eikä ap sitä mihinkään pakota. Ihan itse se on homman itselleen ottanut.

Mikään laki tai asetus ei pakota samassa kaupungissa asuvia lapsia hoitamaan muistisairaita vanhempiaan.

Mieheni isoäidillä oli VIISI lasta samassa kaupungissa ja yli 10 lastenlasta. Käytännössä sen luona kävi mieheni isä kerran viikossa ja minun mieheni silloin tällöin. Miehen isä sitten rupesi äitinsä edunvalvojaksikin.

Mutta joo, vaikka ei olisikaan sitä yhtä, joka käy, ei kukaan silti pakota. Jotenkin ne yksinäisetkin vanhukset saadaan hoidettua hautaan.

Juuri näin. Ja ap:n olisi hyvä tehdä siskolleen selväksi, ettei ap:kään oleta, että sisko juoksee äidin luona katsomassa, miksi telkkari ei toimi yms. On nimittäin ihan mahdollista, että siskosta tuntuu siltä, että ap olettaa siskon hoitavan tällaiset jutut, koska sisko asuu lähellä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan aika usein näin, että se lähellä asuva omainen katkeroituu tai heittäytyy marttyyriksi. Ymmärrän tilanteet joissa useampi omainen asuu lähellä ja silti yksi joutuu hoitamaan kaiken. Kuitenkin jos välimatkaa on paljon ei silloin vaan käytännössä ole mahdollisuutta auttaa siinä arjessa samalla tavalla, se on vaan tosiasia jolle ei mahda mitään. Se kaukana asuva voi ottaa hoidettavakseen ne asiat joita etäältä pystyy hoitamaan.

Se ei ole marttyyriksi heittäytymistä, jos muistisairasta vanhusta auttava aikuinen lapsi väsyy työtaakan alla. Nykyään monet työssäkäyvät, joilla on mukava työ ja kotona tavallinen, normaali lapsi, väsyvät  kaikkien velvollisuuksiensa keskellä. Muistisairaat ovat harvoin piristävää ja "kiitollista" seuraa. Katsoin eilen erään toisen maan TV-lähetystä, jossa muistisairaita näytettiin lähiomaisten seurassa. Työssäkäyvä, ei ihan nuori tytär kertoi, että äiti soittaa hänelle 40 kertaa työpaikalle yhden iltapäivän aikana. vanhus ei itse muista soittaneensa. On selvää, että kuka tahansa uupuu, jos joutuu kestämään tuollaista. Eräälle 95v miehelle anottiin hoitopaikkaa, mutta siihen tuli monta kertaa kielteinen päätös. 90-vuotias yksinänien nainen istui kotona ja välillä kävi kotihoitaja paikalla. Pesulla käyminen, vaatteiden vaihtaminen ja syöminen jäivät retuperälle. Kotiavustajilla oli kiire eikä mitään osaamista muistisairauksista. Joku ehkä kysyi vanhukselta onko tämä syönyt. Kyllä olen, vakuutti vanhus, mutta se ei ollut totta. He eivät myöskään vahtineet, että asiakas ottaa lääkkeen oikeasti - vanhus jätettiin yksin lääkepurkki kädessä. Hänellä ei selvästi ollut lähiomaisia. Vanhusten iso määrä on ongelma  kaikissa maissa ja jopa tuossa rikkaassa maassa he jäivät tyhjän päälle. Toisin sanoen valtion pitäisi käyttää siihen paljon rajaa ja palkata riittävä määrä ihmisiä alalle. Siinä olisi työttömyyteenkin ratkaisu, sillä osa työttömistä voisi tehdä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksityinen hoivapalvelu hoitamaan kauppa- ym asiat, ruuanlaiton, siivouksen.

Kotihoito lääkkeet.

Kaiken mahdollisen ulkoistatte.

Anna siskollesi kiitosta siitä että on hoitanut, se ei tosiaankaan ole helppoa vaan kuormittavaa.

Kiitosta olen antanut ja tuonut usein esiin sen että ymmärrän hänen tunteensa. Ei tämä ole millään tavalla helppo osa olla se joka asuu kaukana. Sitä saattaa kuvitella kaukana olevan pääsevän aina helpolla, mutta tämä on oikeasti henkisesti aika raskasta juuri siksi kun ei voi olla sillä tavalla läsnä kun haluaisi. Ap

"Ymmärrät hänen tunteensa" muka, mutta silti roikut vauvapalstalla ihmettelemässä, että miksiköhän sisko on katkera eikä osta lapsillesi lahjoja ja sinähän tässä olet tietenkin se suurin kärsijä koska asut kaukana.

Ap, siskosi on ihan itse osansa valinnut. Ei tuohon hoitorumbaan ole mikään pakko lähteä, ei ole pakko vastata puhelimeen -eikä ole pakko jäädä kykkimään lapsuudenpaikkakunnalle.

Siskosi on luultavasti katkera siitä, että sinä olet aikanasi uskaltanut lähteä ja olet luonut itsellesi hyvän elämän muualla. Nyt hän on saanut sen "vanhapiikasisaren" osan, vaikka olisi perheellinenkin. Ennen se jäi sille, joka ei päässyt naimisiin, nykyään sille, joka jää kykkimään kotinurkille. Ihan oma valinta.

Lisäksi siskosi on jo ennen muistisairautta varmasti totuttanut äitinne siihen, että aina saa soittaa, ja aina hän tulee. Tämä on virhe. Vanhoja ihmisiä ei pidä totuttaa siihen, että koko ajan autetaan, vaan pitää kannustaa niitä pärjäämään itse niin pitkään kuin mahdollista.

Maailmassa on muuten tosi paljon lapsettomia muistisairaita, joilla ei ole ketään jolle soittaa koko ajan, ja ihan ihmeesti nekin pärjää. Meidänkin suvussa oli yksi lapseton pariskunta, pärjäsivät keskenään ja kotihoidon turvin siihen saakka että mies kuoli, sitten vaimo meni laitokseen ja kuoli myös vuoden päästä.

Muista ap, että sinun velvollisuutesi on ensisijassa miestäsi ja lapsiasi kohtaan. Tämä todetaan ihan Raamatussakin, mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa jne. Missään tapauksessa et siis saa ruveta matkan päästä hyysäämään äitiäsi niin, että perheesi kärsii. Ihan sama, miten siskosi katkeroituu ja kiukkuilee, lapsesi ja miehesi ovat paljon tärkeämmät.

Itse olen sellaisen äidin tytär, joka laiminlöi koko perheensä hyysätessään vanhoja vanhempiaan (jotka eivät olleet muistisairaita ja pärjäilivät itse asiassa ihan hyvin, mutta suorittajaäitini piti koko ajan keskittyä niihin). Olen jo keski-iässä, ja terapiat käytynä, kun äidilläni ei ollut aikaa teinityttärelle, joka kipuili vastapuhjenneen elinikäisen sairauden ja naapurin sedän seksuaalisen häirinnän kanssa. Nykytiedon mukaan olin silloin myös vakavasti masentunut, mutta kaikki yritykseni puhua siitä kuitattiin vaan sillä, että olet nyt siinä iässä ja hormonit, mun täytyy nyt soittaa mummulle.

Pyydän sinua, aseta lapsesi ja miehesi etusijalle.

Varmaan muistat aina sisarellesikin kertoa, kuinka vaikea ja raskas osa sinulle on langennut. Voit rauhassa elää elämääsi, kun voit luottaa siihen, että sisko hoitaa jos äidillä on jotain ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan aika usein näin, että se lähellä asuva omainen katkeroituu tai heittäytyy marttyyriksi. Ymmärrän tilanteet joissa useampi omainen asuu lähellä ja silti yksi joutuu hoitamaan kaiken. Kuitenkin jos välimatkaa on paljon ei silloin vaan käytännössä ole mahdollisuutta auttaa siinä arjessa samalla tavalla, se on vaan tosiasia jolle ei mahda mitään. Se kaukana asuva voi ottaa hoidettavakseen ne asiat joita etäältä pystyy hoitamaan.

Se ei ole marttyyriksi heittäytymistä, jos muistisairasta vanhusta auttava aikuinen lapsi väsyy työtaakan alla. Nykyään monet työssäkäyvät, joilla on mukava työ ja kotona tavallinen, normaali lapsi, väsyvät  kaikkien velvollisuuksiensa keskellä. Muistisairaat ovat harvoin piristävää ja "kiitollista" seuraa. Katsoin eilen erään toisen maan TV-lähetystä, jossa muistisairaita näytettiin lähiomaisten seurassa. Työssäkäyvä, ei ihan nuori tytär kertoi, että äiti soittaa hänelle 40 kertaa työpaikalle yhden iltapäivän aikana. vanhus ei itse muista soittaneensa. On selvää, että kuka tahansa uupuu, jos joutuu kestämään tuollaista. Eräälle 95v miehelle anottiin hoitopaikkaa, mutta siihen tuli monta kertaa kielteinen päätös. 90-vuotias yksinänien nainen istui kotona ja välillä kävi kotihoitaja paikalla. Pesulla käyminen, vaatteiden vaihtaminen ja syöminen jäivät retuperälle. Kotiavustajilla oli kiire eikä mitään osaamista muistisairauksista. Joku ehkä kysyi vanhukselta onko tämä syönyt. Kyllä olen, vakuutti vanhus, mutta se ei ollut totta. He eivät myöskään vahtineet, että asiakas ottaa lääkkeen oikeasti - vanhus jätettiin yksin lääkepurkki kädessä. Hänellä ei selvästi ollut lähiomaisia. Vanhusten iso määrä on ongelma  kaikissa maissa ja jopa tuossa rikkaassa maassa he jäivät tyhjän päälle. Toisin sanoen valtion pitäisi käyttää siihen paljon rajaa ja palkata riittävä määrä ihmisiä alalle. Siinä olisi työttömyyteenkin ratkaisu, sillä osa työttömistä voisi tehdä sitä.

Jos vastaa työajalla yksityispuheluihin, saa kyllä syyttää ihan vaan itseään. Ei niille muistisairaillekaan ole mikään pakko vastata. Jos ne eivät muista soittaneensa, eivät ne muista sitäkään, että ei vastattu.

Siinä vaiheessa kun muistisairas ei enää muista, onko syönyt vai ei, on näläntunne jo niin heikentynyt, että niitä on turha pakkosyöttää. Parempi antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Itse olen kirjannut hoitotahtooni, että minua ei missään olosuhteissa saa syöttää, sitten jos en itse enää ymmärrä syödä, on tullut aika vaihtaa hiippakuntaa.

Sama noiden lääkkeiden kanssa, jos kyse ei ole sellaisista, millä potilas pidetään rauhallisena, ihan sama ottaako vai eikö. Tai parempi olla ottamatta, että noutaja tulisi mahdollisimman pian.

t: vähän liian monta muistisairasta nähnyt halutakseen niiden kohtaloa

Tutun kuuloinen tilanne, mutta meillä sisareni asuu ulkomailla. Käy Suomessa kaksi kertaa vuodessa.

Olen päättänyt, että tämä on mitä on. Minä perheineni hoidan äitimme, ja pulinat pois. Sisko voi sitten tulla mukaan perinnönjakoon. Ainoat hetket, kun oikeasti harmittaa, ovat ne kun sisko lomailee maailmalla. Itse pääsin tänä kesänä Ahvenanmaalle asti.

Usein muistisairas, sairas tai iäkäs voi tarvita "koko ajan" omaisia, jos se on paha tai pahenemaan päin. Etäältä ei voi hoitaa asioita. Muistamaton ahdistuu pahimmassa tapauksessa ja pelkää. Pitää olla lähellä ihmisiä vuorottelemassa ja tuttu koti voi auttaa. Laitoksessa se on kylmää ja hoitajat vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan aika usein näin, että se lähellä asuva omainen katkeroituu tai heittäytyy marttyyriksi. Ymmärrän tilanteet joissa useampi omainen asuu lähellä ja silti yksi joutuu hoitamaan kaiken. Kuitenkin jos välimatkaa on paljon ei silloin vaan käytännössä ole mahdollisuutta auttaa siinä arjessa samalla tavalla, se on vaan tosiasia jolle ei mahda mitään. Se kaukana asuva voi ottaa hoidettavakseen ne asiat joita etäältä pystyy hoitamaan.

Se ei ole marttyyriksi heittäytymistä, jos muistisairasta vanhusta auttava aikuinen lapsi väsyy työtaakan alla. Nykyään monet työssäkäyvät, joilla on mukava työ ja kotona tavallinen, normaali lapsi, väsyvät  kaikkien velvollisuuksiensa keskellä. Muistisairaat ovat harvoin piristävää ja "kiitollista" seuraa. Katsoin eilen erään toisen maan TV-lähetystä, jossa muistisairaita näytettiin lähiomaisten seurassa. Työssäkäyvä, ei ihan nuori tytär kertoi, että äiti soittaa hänelle 40 kertaa työpaikalle yhden iltapäivän aikana. vanhus ei itse muista soittaneensa. On selvää, että kuka tahansa uupuu, jos joutuu kestämään tuollaista. Eräälle 95v miehelle anottiin hoitopaikkaa, mutta siihen tuli monta kertaa kielteinen päätös. 90-vuotias yksinänien nainen istui kotona ja välillä kävi kotihoitaja paikalla. Pesulla käyminen, vaatteiden vaihtaminen ja syöminen jäivät retuperälle. Kotiavustajilla oli kiire eikä mitään osaamista muistisairauksista. Joku ehkä kysyi vanhukselta onko tämä syönyt. Kyllä olen, vakuutti vanhus, mutta se ei ollut totta. He eivät myöskään vahtineet, että asiakas ottaa lääkkeen oikeasti - vanhus jätettiin yksin lääkepurkki kädessä. Hänellä ei selvästi ollut lähiomaisia. Vanhusten iso määrä on ongelma  kaikissa maissa ja jopa tuossa rikkaassa maassa he jäivät tyhjän päälle. Toisin sanoen valtion pitäisi käyttää siihen paljon rajaa ja palkata riittävä määrä ihmisiä alalle. Siinä olisi työttömyyteenkin ratkaisu, sillä osa työttömistä voisi tehdä sitä.

Ei, väsyminen ei ole marttyyriksi heittäytymistä. Mutta se on, jos itse haalitaan itselleen vastuuta ja tekemistä sellaisistakin asioista jotka joku muu on tarjoutunut hoitamaan, kieltäydytään avusta ja valitetaan miten raskasta on ja ylipäätään vaan periaatteen vuoksi kiukutellaan siitä kun se 500km päässä asuva omainen ei ole paikalla vaikka hän tekisi kaiken minkä sieltä kaukaa pystyy. Ei se ole aina niin, että lähellä olevalla on automaattisesti kaikki vastuu. Usein se vastuu myös itse otetaan vaikka kukaan ei sitä odottaisi.

Tpivon että sisaresi pääsee katkeruudesta ja oppii iloitsemaan siitä että pystyy auttamaan. Ymmärrän kyllä tuon, on raskasta kun taakkaa ei jaeta millään tavalla. Itsellä kokemusta auttajana. Nyt olen iloinen että voin auttaa enkä enää odota että kukaan tulisi jakamaan taakkaa.

Meillä on niin, että sisareni, joka käy äitini luona kerran kuukaudessa, näkee aina sen iloisen ja harvinaisesta vierailusta kiitollisen äidin. Minä käyn joka toinen päivä ja saan osakseni aina äitini pahanmielen, kiukuttelun, tyytymättömyyden ja ahdistuksen.

Vierailija kirjoitti:

Ap, siskosi on ihan itse osansa valinnut. Ei tuohon hoitorumbaan ole mikään pakko lähteä, ei ole pakko vastata puhelimeen -eikä ole pakko jäädä kykkimään lapsuudenpaikkakunnalle.

Siskosi on luultavasti katkera siitä, että sinä olet aikanasi uskaltanut lähteä ja olet luonut itsellesi hyvän elämän muualla. Nyt hän on saanut sen "vanhapiikasisaren" osan, vaikka olisi perheellinenkin. Ennen se jäi sille, joka ei päässyt naimisiin, nykyään sille, joka jää kykkimään kotinurkille. Ihan oma valinta.

Lisäksi siskosi on jo ennen muistisairautta varmasti totuttanut äitinne siihen, että aina saa soittaa, ja aina hän tulee. Tämä on virhe. Vanhoja ihmisiä ei pidä totuttaa siihen, että koko ajan autetaan, vaan pitää kannustaa niitä pärjäämään itse niin pitkään kuin mahdollista.

Maailmassa on muuten tosi paljon lapsettomia muistisairaita, joilla ei ole ketään jolle soittaa koko ajan, ja ihan ihmeesti nekin pärjää. Meidänkin suvussa oli yksi lapseton pariskunta, pärjäsivät keskenään ja kotihoidon turvin siihen saakka että mies kuoli, sitten vaimo meni laitokseen ja kuoli myös vuoden päästä.

Muista ap, että sinun velvollisuutesi on ensisijassa miestäsi ja lapsiasi kohtaan. Tämä todetaan ihan Raamatussakin, mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa jne. Missään tapauksessa et siis saa ruveta matkan päästä hyysäämään äitiäsi niin, että perheesi kärsii. Ihan sama, miten siskosi katkeroituu ja kiukkuilee, lapsesi ja miehesi ovat paljon tärkeämmät.

Itse olen sellaisen äidin tytär, joka laiminlöi koko perheensä hyysätessään vanhoja vanhempiaan (jotka eivät olleet muistisairaita ja pärjäilivät itse asiassa ihan hyvin, mutta suorittajaäitini piti koko ajan keskittyä niihin). Olen jo keski-iässä, ja terapiat käytynä, kun äidilläni ei ollut aikaa teinityttärelle, joka kipuili vastapuhjenneen elinikäisen sairauden ja naapurin sedän seksuaalisen häirinnän kanssa. Nykytiedon mukaan olin silloin myös vakavasti masentunut, mutta kaikki yritykseni puhua siitä kuitattiin vaan sillä, että olet nyt siinä iässä ja hormonit, mun täytyy nyt soittaa mummulle.

Pyydän sinua, aseta lapsesi ja miehesi etusijalle.

Mä olen kanssasi samaa mieltä. Usein nimittäin käy niin, että se lähellä asuva omainen auttaa alussa ihan mielelläänkin, kun avuntarve ei ole vielä kovin suurta. Ja jos siihen on lähtenyt, jossain vaiheessa huomaa, että jos mä en hoida asiaa x, y ja z, ei niitä hoida kukaan muukaan. 

Mun mielestä ap:n olisi nyt hyvä jutella siskonsa kanssa ja sanoa siskolle, että ei todellakaan oleta siskon hoitavan kaikkia käytännön juttuja. Että sisko on ihan vapaa elämään omaa elämäänsä eikä tarvitse olla koko ajan varautunut siihen, että pitää olla valmis lähtemään käymään äidin luona. Mulle itselleni oli suuri helpotus tiedostaa tämä asia. Menen auttamaan vanhmpiani, jos satun olemaan maisemissa ja jos se noin muuten mun aikatauluihini sopii, mutta en ole henkilö, joka on aina valmiina. Enkä varsinkaan mene tekemään asioita, joita varten on olemassa ammattilaisiakin.

Kyse ei välttämättä ole edes fyysisestä kuormittavuudesta vaan henkisestä ja osittain tai jopa kokonaan siihen on syyllinen se, joka alunperinkään on lähtenyt ruljanssiin mukaan. Kuten joku jo ketjussa kirjoitti, on paljon vanhuksia, joilla ei edes ole omaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Usein muistisairas, sairas tai iäkäs voi tarvita "koko ajan" omaisia, jos se on paha tai pahenemaan päin. Etäältä ei voi hoitaa asioita. Muistamaton ahdistuu pahimmassa tapauksessa ja pelkää. Pitää olla lähellä ihmisiä vuorottelemassa ja tuttu koti voi auttaa. Laitoksessa se on kylmää ja hoitajat vieraita.

Ahdistuneisuuteen on lääkkeitä.

Kukaan työssäkäyvä perheellinen ihminen ei voi olla koko ajan yhden muistisairaan käytettävissä, ei, vaikka tämä kuinka kuvittelisi tarvitsevansa.

Yksi muistisairas uuvuttaa vaikka koko suvun, jos sen jokaiseen ininään aletaan reagoida. Ja kuitenkin nekin, joita ei isommin käy sukulaiset katsomassa, elävät ihan yhtä pitkään eikä se ahdistuneisuuden määräkään sen kummempi ole. Koska se on tosiaan sen sairauden oire ja lääkkeillä hoidettavissa. Toinen ihminen ei ole koskaan hoito toisen ahdistukseen, ei voi olla: se on liian raskasta sille "lääkeihmiselle". Kukaan ei voi olla vastuussa toisen mielialoista ja tunnetiloista, ei edes muistisairaan.

Vierailija kirjoitti:

Puolisollani oli sama juttu: hän hoiti samalla paikkakunnalla asuvan muistisairaan vanhempansa asioita, lopulta jäi pois kokopäivätyöstä ja asui osan viikosta vanhempansa luona. Sisaruksia ei kiinnostanut vaikka asuivat 50-100 km:n päässä. Perinnönjaossa sitten olivat kärkkäästi vaatimassa osuuttaan.

Valitettavasti perintö kuuluu kaikille lapsille ja vanhempia hoitanut on voinut saada korvausta hoidettavan eläkkeestä. Jos vanhus menee hoitolaitokseen niin hänen eläke otetaan melkein kokonaan ja muutama satanen voi jäädä omaan käyttöön. 

Vanhusta hoitava ei voi viedä muilta perillisiltä niille kuuluvia osuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on niin, että sisareni, joka käy äitini luona kerran kuukaudessa, näkee aina sen iloisen ja harvinaisesta vierailusta kiitollisen äidin. Minä käyn joka toinen päivä ja saan osakseni aina äitini pahanmielen, kiukuttelun, tyytymättömyyden ja ahdistuksen.

No mitäs käyt. Voit sinäkin valita toisin.

Lähellä asuvat saavat kyllä monenlaista apua vanhemmiltaan, mitä kaukana oleva ei saa. Siis silloin kun vanhemmat ovat vielä terveitä. Apua remonteissa, lastenhoidossa, siivouksessa ja puutarhanhoidossa, annetaan tavaroita lainaan ja omaksikin, kauppakäyntejä kun perhe on sairaana jne.

Näin ainakin tuntemani vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan. Siis niitä jotka asuvat lähellä. Ihan hyvä muistaa sekin.

Itse ainoana lapsena tein siten että hain kotihoitopalvelut kunnalta. Kotisairaanhoito käy aamuisin, laittaa lääkkeet. Illalla on sairaanhoitajan soitto äidille.

Kotisairaanhoito huolehtii lääkkeiden haut apteekista ( annosjakelu). Kotisairaanhoidon lääkäri uusii reseptit ja tekee välillä kotikäyntejä. Lauantaisin käy kylvettäjä kotona. Kauppapalvelu tuo viikon ruuat torstaisin.

Minä maksan laskut nettipankissa ja käyn n. kerran viikossa. Pesen pyykit. Turvapuhelin on kaatumisten ym. varalle. Soittelen hänelle lähes päivittän.

Eihän tuo nyt täysin huoletonta ole, mutta ei hän pärjäisi ilman noita apuja kotona enää.

Nyt vaan ap ja sisko, soitto kaupungin ikäihmisten palveluneuvontaan ja apuja sieltä äidille. Menee tulojen mukaan se laskutus, mun äidillä n. 286€/kk. On kyllä sen arvoista.