Tuntuu välillä että elämä menee hukkaan sinkkuna

Minä olen ollut koko ikäni sinkku (sekä vela), enkä luopuisi tästä ihanasta vapaudesta mistään hinnasta.

N37

Yksi juttu on irrottautuminen, vaikka pitkähkölle lomalle, opinto- tai vuorotteluvapaalle uusiin ympyröihin ja uusien ihmisten pariin hetkeksi tms. Silloin nimittäin tulee tilaa rentoutumiselle, levolle, poissa ympäristön paineista, vaatimuksista ja suorittamisesta. Nyt olet jonkinlaisessa noidankehässä: pitäisi olla sitä ja tätä, seurustella, perheellistyä, hoitaa kaikki työ-, ihmis- ja sukulaissuhteet kunnialla jne. loputtomiin. Odotuksia täynnä koko elämä. Vähemmästäkin voi panikoida. Jos olet terve ja tasapainoinen, ilmottaudu itsellesi sopivalla tavalla "seurustelumarkkinoille". Siitä se lähtee. Jos tarvitset ammatti-ihmisten apua, hoidat tietysti itsesi ensin kuntoon. Perheen saavat kaikki, jonka sen tahtovat.

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Kyllä sä edelleenkin kärsit läheisriippuvuudesta ja huonosta itsetunnosta. Ei mikään muu saa alentumaan yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei oikeasti edes kiinnosta. Ei se ole pelkkää yksinäisyyttä, vaan yksin jäämisen pelkoa. Ettei selviäisi muka yksin, että jäisi muka jostain paitsi jos ei ole edes huonoa parisuhdetta.

Monella tuntuu elämä menevän hukkaan, kun ovat jämähtäneet huonoon suhteeseen eivätkä osaa lähteä tai tehdä riittäviä muutoksia elämäänsä. Ei kannata tehdä sinkkuudesta itselleen ongelmaa, koska silloin sen olet sinä itse, joka pilaa elämääsi -> voit lopettaa sen koska tahansa. Huonossa suhteessa se on se toinen, joka pilaa elämääsi (ja sinä, joka et lähde pois). 

Ap, sinä haluat jakaa. Miksi? Miksi ulkoistat itsestäsi toimintoja muille? Se ei ole tervettä ja se on raskasta muille ja saat vain toisen jotenkin vinksahtaneen kumppanin, yleensä narsistin. 

Voisit myös ottaa tavoitteeksi opetella tuntemaan itsesi, löytämään voiman itsestäsi ja olemaan sinut itsesi kanssa ja sitten olisit valmis jo hyväänkin suhteeseen ja rima on asetettu oikealle korkeudelle.  

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Voithan sä käyttää tulevan viikonlopun seuranhakuun. Kipase kaupasta hakemassa vihko ja kynä. Käy yksi sivu kerrallaan läpi eri sivustojen miehet. Siirrä Skypeen potentiaalisin ryhmä. Juttelet miesten kanssa yksi tapaus kerrallaan. Keskustelujen päätteeksi kirjaat kyseisen miehen hyvät sekä huonot puolet. Viikkojen päästä voit käydä listoja läpi pyytäen treffeille omalta tuntuvan. Googleta kuitenkin aina käyttäjän antama oikea nimi samaten kuvat.

Tasa-arvoon uskoville:

https://www.rosebrides.com/search/results/?skey=fc9e5bc98afa2586b9aab27…

https://www.millionairematch.com/ (alle 200k ryhmä)

https://www.mamba.ru/en/landing/estonia-10968/guys

Kotirouvaksi kaipaaville:

https://www.farmersonly.com/#step/1

https://www.singlefarmersdating.com/

https://westernmatch.com/m/index

https://www.farmersdatingapp.com/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Kyllä sä edelleenkin kärsit läheisriippuvuudesta ja huonosta itsetunnosta. Ei mikään muu saa alentumaan yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei oikeasti edes kiinnosta. Ei se ole pelkkää yksinäisyyttä, vaan yksin jäämisen pelkoa. Ettei selviäisi muka yksin, että jäisi muka jostain paitsi jos ei ole edes huonoa parisuhdetta.

Jopa terapeutit sanoo ettei läheisriippuvuus tarkoita ikuista leimaa tai syytä pysyä sinkkuna. Riippuvuudesta kärsivän kehoitetaan katsomaan itselleen turvallisen oloinen kumppani. Hyvä partneri osaa tarvittaessa nostaa käden ja sanoa et nyt menee yli. Totta kai aloittajankin täytyy opetella rajojen vetämistä (kaksisuuntainen katu)

The one for you will make you feel seen, heard, validated, safe, loved and will respect you. That is something no one told me in my teens. Never knew those things were a part of a healthy relationship. I also never knew I was supposed to give those things to myself.

Instead I spent way too much time wanting a family.. wanting a marriage.. wanting this dynamic because it was the one thing that I didn’t have growing up.. I was wounded and didn’t even know it. I was craving what I didn’t have so badly that I overlooked these things.

No one told me that you cannot have a family without those things. No one pressed how important it was to be an example for your kids and that they needed to see two people doing these things for each other.

Here is the take away.. learn what these things mean, give these things to yourself, don't waste time stressing over someone who doesn't make you feel these things. And definitely don't waste your time trying to change them into the person you want them to be. Accept they aren’t that person!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Kyllä sä edelleenkin kärsit läheisriippuvuudesta ja huonosta itsetunnosta. Ei mikään muu saa alentumaan yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei oikeasti edes kiinnosta. Ei se ole pelkkää yksinäisyyttä, vaan yksin jäämisen pelkoa. Ettei selviäisi muka yksin, että jäisi muka jostain paitsi jos ei ole edes huonoa parisuhdetta.

Jopa terapeutit sanoo ettei läheisriippuvuus tarkoita ikuista leimaa tai syytä pysyä sinkkuna. Riippuvuudesta kärsivän kehoitetaan katsomaan itselleen turvallisen oloinen kumppani. Hyvä partneri osaa tarvittaessa nostaa käden ja sanoa et nyt menee yli. Totta kai aloittajankin täytyy opetella rajojen vetämistä (kaksisuuntainen katu)

Ja näitä tasapainoisia ja hyviä partnereita on pilvin pimein valittavana keskeneräisille naisille? Hyvä, jos joka kymmenes sattuisi sellaisen löytämään. Tai edes sadas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Kyllä sä edelleenkin kärsit läheisriippuvuudesta ja huonosta itsetunnosta. Ei mikään muu saa alentumaan yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei oikeasti edes kiinnosta. Ei se ole pelkkää yksinäisyyttä, vaan yksin jäämisen pelkoa. Ettei selviäisi muka yksin, että jäisi muka jostain paitsi jos ei ole edes huonoa parisuhdetta.

Jopa terapeutit sanoo ettei läheisriippuvuus tarkoita ikuista leimaa tai syytä pysyä sinkkuna. Riippuvuudesta kärsivän kehoitetaan katsomaan itselleen turvallisen oloinen kumppani. Hyvä partneri osaa tarvittaessa nostaa käden ja sanoa et nyt menee yli. Totta kai aloittajankin täytyy opetella rajojen vetämistä (kaksisuuntainen katu)

Ei tietenkään, mutta ei omasta eheytymisestään voi muita ihmisiäkään, kuten kumppaniaan vastuuttaa. Työ on tehtävä itse, mutta aivan liian monet odottavat jotain ratsulla saapuvaa prinssiä ja auvoista parisuhdeonnea automaattiratkaisuna omiin ongelmiin ja elämän merkityksettömyyden kokemukseen. Hirveä taakka sille toiselle, jonka oletetaan olevan ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Kyllä sä edelleenkin kärsit läheisriippuvuudesta ja huonosta itsetunnosta. Ei mikään muu saa alentumaan yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei oikeasti edes kiinnosta. Ei se ole pelkkää yksinäisyyttä, vaan yksin jäämisen pelkoa. Ettei selviäisi muka yksin, että jäisi muka jostain paitsi jos ei ole edes huonoa parisuhdetta.

Jopa terapeutit sanoo ettei läheisriippuvuus tarkoita ikuista leimaa tai syytä pysyä sinkkuna. Riippuvuudesta kärsivän kehoitetaan katsomaan itselleen turvallisen oloinen kumppani. Hyvä partneri osaa tarvittaessa nostaa käden ja sanoa et nyt menee yli. Totta kai aloittajankin täytyy opetella rajojen vetämistä (kaksisuuntainen katu)

Eiköhän terapiassa kuitenkin yleensä opeteta ihminen pois läheisriippuvuudesta, näin ainakin omassa terapiassani enkä ole edes ollut kovin pahasti läheisriippuvainen, ainoastaan liikaa kynnysmatto. 

Koskaan ei kannata luopua toivosta. Itse kävin läpi kipeän eron ja siitä toivuttuani tajusin, että sinkkuus ei ole tila, jossa haluan loppuelämäni viettää. Mietin, miten voisin löytää itselleni kumppanin, kun deittisovellukset eivät todellakaan olleet minulle se ensimmäinen vaihtoehto. Kävin läpi suurin piirtein kaikki (joskus) tuntemani miehet ja otin heihin yhteyttä somen kautta. No, näistä ei tärpännyt, mutta mielestäni se oli oikein kannattava yritys. Lopulta törmäsin erääseen entiseen tuttuun tapahtumassa, johon molemmat olimme sattumalta päätyneet ja olemme nyt onnellinen pari.

Jutun pointti? Löytämäni mies oli nk. ikisinkku (yli 50-vuotias niin kuin minäkin). Hän ei jaksa lakata ihmettelemästä, miten elämä voi yhtäkkiä yllättää, kun sitä vähiten odottaa. Hän sanoi, että aina oli toivo kumppanin löytymisestä, vaikka ei oikeastaan uskonut siihen enää näillä vuosilla. Minusta on mukava seurata, kuinka hän kertoo kavereilleen tätä tarinaa ja valaa heihin uskoa, että aina on olemassa mahdollisuus, jos pitää silmänsä auki ja uskaltaa tarttua tilaisuuteen. 

Ihana tarina tuo että elämä voi yllättää. Niin teki minullekin yli 40veenä, kaikesta toivosta luopuneena.

Vierailija kirjoitti:

Suuri osa naisista menee hukkaan parisuhteessa. Omista jutuistaan kiinnostunut elämänmyönteinen ihminen kutistuu puoleksi itsestään, "Matin vaimoksi", ja alkaa elää oman elämänsä sijaan miehen elämää.

Olen huomannut saman, kahvitauolla töissäkin jauhetaan miehen tekemisistä ja miehen sanomisista. Tekis mieli kysyä et mitä itte ajattelet asiasta vai ajatteleeko mies sun puolesta 24/7 ja ajattelehan se. Oikeesti noloa.

Todellakin viihdyn sinkkuna kuin auvokuolleena parisuhteessa miehen kautta elellen.

Tyytyminen ei kannata, siinä teet sekä itsesi että sen toisen ihmisen onnettomaksi.

Jos ne miehet joista sinä kiinnostut, eivät kiinnostu takaisin sinusta, niin sitten kohtalosi on vaan elää yksin. Noin minulle kävi, ja olen nyt vaan viimeiset vuodet koittanut hyväksyä asian. Toiset päivät ovat helpompia kuin toiset, niin kuin laulussa sanotaan.

N40

Olen ikisinkku ja onnellinen, että en ole huonossa suhteessa, kuten suurin osa ystävistäni paria lukuunottamatta. Loput ovat eronneet.

Vierailija kirjoitti:

Olen ikisinkku ja onnellinen, että en ole huonossa suhteessa, kuten suurin osa ystävistäni paria lukuunottamatta. Loput ovat eronneet.

Kai sua on kuitenkin poljettu kuin tulpatonta mopoa?

Olenkin "kateellinen" niille, joilla on hyvä rakastava onnellinen parisuhde. Toki taitavat olla harvassa.

Joo, olen tänään jo todennut että taidan vihdoin luovuttaa lopullisesti.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olenkin "kateellinen" niille, joilla on hyvä rakastava onnellinen parisuhde. Toki taitavat olla harvassa.

Joo, olen tänään jo todennut että taidan vihdoin luovuttaa lopullisesti.

T. Ap

32v on aika nuori luovuttamaan lopullisesti. Mutta mitä tahansa teetkin, niin koita nauttia elämästä parhaasi mukaan, todennäköisesti meistä jokainen saa vain yhden elämän.

T. N40 ikisinkku, mutta jossain määrin onnellinen

Jännä ajatus. Ehkä se kumpuaa siitä, että meidän luterilainen kasvatuksemme on antanut meille tehtäväksi olla hyödyksi. Ehket koe sinkkuna olevasi niin hyödyksi?