Tuntuu välillä että elämä menee hukkaan sinkkuna

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Miksei sinulle kelpaa kiltti ja kunnollinen mies? Olet paneskellut vaan 6-12 kk suhteissa niitä komeita jännä miehiä. Eivät ne komea miehet koskaan sitoudu pitkään suhteeseen vaan pitävät sinua reikänä vaan jonne tyhjentää pallit.

Aidostiko pidät itseäsi kilttinä tällaista moskaa kirjoitellessasi?

Kysyin vaan rehellisen kysymyksen miksei kelpaa kunnollinen mies. Naiset valittaa yksinäisyyttä vaikka meitä kunnollisia miehiä on sinkkuina satoja tuhansia joten nainen saisi miehen helposti. Elämä menee tosiaan naiselta hukkaan kun antaa jonkun komean miehen paneskella 6 kk ajan ja sitten mies häipyy.

Miten sut saisi ymmärtämään ettet ole kiltti ja kunnollinen. Olet ihan kamala. Alkaen vaikka siitä että kirjoitat törkeää tekstiä. Miksi kukaan haluaisi olla tuolla tyylillä kirjoittavan ihmisen kanssa, ei sellaisia naisia olekaan joita tuolla tyylillä saa sänkyyn ja suhteeseen. Ehkä joku kehitysvammainen pervo voisi olla lähinnä mitä voisi kuvitella että tykkäisi.

Mutta tosi on että nainen valitsee sen miehen ulkonäön perusteella. Mies paneskelee sitä vähän aikaa ja jättää kuten aloittajalle on käynyt. Se komea mies ei ole koskaan se hyvä kumppani joka sitoutuu. Turhaan sinä mulle valitat, puhun vaan elämän tosiasioita miten naiset toimii. Nainen voisi valita sen taviksen joka ei jätä heti kun saa pillua.

Sinkkuus on oma valinta naisille. Laske rimaa niin varmaan se oma mies löytyy mutta aina nainen ottaa sen komeimman miehen joka lopulta jättää.

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Miksei sinulle kelpaa kiltti ja kunnollinen mies? Olet paneskellut vaan 6-12 kk suhteissa niitä komeita jännä miehiä. Eivät ne komea miehet koskaan sitoudu pitkään suhteeseen vaan pitävät sinua reikänä vaan jonne tyhjentää pallit.

Aidostiko pidät itseäsi kilttinä tällaista moskaa kirjoitellessasi?

Kysyin vaan rehellisen kysymyksen miksei kelpaa kunnollinen mies. Naiset valittaa yksinäisyyttä vaikka meitä kunnollisia miehiä on sinkkuina satoja tuhansia joten nainen saisi miehen helposti. Elämä menee tosiaan naiselta hukkaan kun antaa jonkun komean miehen paneskella 6 kk ajan ja sitten mies häipyy.

Miten sut saisi ymmärtämään ettet ole kiltti ja kunnollinen. Olet ihan kamala. Alkaen vaikka siitä että kirjoitat törkeää tekstiä. Miksi kukaan haluaisi olla tuolla tyylillä kirjoittavan ihmisen kanssa, ei sellaisia naisia olekaan joita tuolla tyylillä saa sänkyyn ja suhteeseen. Ehkä joku kehitysvammainen pervo voisi olla lähinnä mitä voisi kuvitella että tykkäisi.

Mutta tosi on että nainen valitsee sen miehen ulkonäön perusteella. Mies paneskelee sitä vähän aikaa ja jättää kuten aloittajalle on käynyt. Se komea mies ei ole koskaan se hyvä kumppani joka sitoutuu. Turhaan sinä mulle valitat, puhun vaan elämän tosiasioita miten naiset toimii. Nainen voisi valita sen taviksen joka ei jätä heti kun saa pillua.

Mene nyt jo trollaamasta, äitikin taisi komentaa jo nukkumaan.

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Miksei sinulle kelpaa kiltti ja kunnollinen mies? Olet paneskellut vaan 6-12 kk suhteissa niitä komeita jännä miehiä. Eivät ne komea miehet koskaan sitoudu pitkään suhteeseen vaan pitävät sinua reikänä vaan jonne tyhjentää pallit.

Aidostiko pidät itseäsi kilttinä tällaista moskaa kirjoitellessasi?

Kysyin vaan rehellisen kysymyksen miksei kelpaa kunnollinen mies. Naiset valittaa yksinäisyyttä vaikka meitä kunnollisia miehiä on sinkkuina satoja tuhansia joten nainen saisi miehen helposti. Elämä menee tosiaan naiselta hukkaan kun antaa jonkun komean miehen paneskella 6 kk ajan ja sitten mies häipyy.

Miten sut saisi ymmärtämään ettet ole kiltti ja kunnollinen. Olet ihan kamala. Alkaen vaikka siitä että kirjoitat törkeää tekstiä. Miksi kukaan haluaisi olla tuolla tyylillä kirjoittavan ihmisen kanssa, ei sellaisia naisia olekaan joita tuolla tyylillä saa sänkyyn ja suhteeseen. Ehkä joku kehitysvammainen pervo voisi olla lähinnä mitä voisi kuvitella että tykkäisi.

Mutta tosi on että nainen valitsee sen miehen ulkonäön perusteella. Mies paneskelee sitä vähän aikaa ja jättää kuten aloittajalle on käynyt. Se komea mies ei ole koskaan se hyvä kumppani joka sitoutuu. Turhaan sinä mulle valitat, puhun vaan elämän tosiasioita miten naiset toimii. Nainen voisi valita sen taviksen joka ei jätä heti kun saa pillua.

Tuokin että halvennat jatkuvasti omaa sukupuoltasi tuuballa joka perustuu yksinomaan siihen että olet liikaa yksin eikä ole mitään järkevää tekemistä. Suomi on täynnä komeita miehiä jotka on hyvä kumppaneita ja uskollisia. Minäkin tunnen lukuisia.

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti mies kirjoitti:

Miksei sinulle kelpaa kiltti ja kunnollinen mies? Olet paneskellut vaan 6-12 kk suhteissa niitä komeita jännä miehiä. Eivät ne komea miehet koskaan sitoudu pitkään suhteeseen vaan pitävät sinua reikänä vaan jonne tyhjentää pallit.

Aidostiko pidät itseäsi kilttinä tällaista moskaa kirjoitellessasi?

Kysyin vaan rehellisen kysymyksen miksei kelpaa kunnollinen mies. Naiset valittaa yksinäisyyttä vaikka meitä kunnollisia miehiä on sinkkuina satoja tuhansia joten nainen saisi miehen helposti. Elämä menee tosiaan naiselta hukkaan kun antaa jonkun komean miehen paneskella 6 kk ajan ja sitten mies häipyy.

Miten sut saisi ymmärtämään ettet ole kiltti ja kunnollinen. Olet ihan kamala. Alkaen vaikka siitä että kirjoitat törkeää tekstiä. Miksi kukaan haluaisi olla tuolla tyylillä kirjoittavan ihmisen kanssa, ei sellaisia naisia olekaan joita tuolla tyylillä saa sänkyyn ja suhteeseen. Ehkä joku kehitysvammainen pervo voisi olla lähinnä mitä voisi kuvitella että tykkäisi.

Mutta tosi on että nainen valitsee sen miehen ulkonäön perusteella. Mies paneskelee sitä vähän aikaa ja jättää kuten aloittajalle on käynyt. Se komea mies ei ole koskaan se hyvä kumppani joka sitoutuu. Turhaan sinä mulle valitat, puhun vaan elämän tosiasioita miten naiset toimii. Nainen voisi valita sen taviksen joka ei jätä heti kun saa pillua.

Mene nyt jo trollaamasta, äitikin taisi komentaa jo nukkumaan.

No ei ole äitiä. olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Vierailija kirjoitti:

Moni sinkkuudestaan suuresti kärsivä tuntuu lataavan parisuhteisiin ylettömiä odotuksia. Kuten moni onkin jo todennut, harvoin ne ovat ainakaan kovin kauaa mitään kovin erikoista onnea ja auvoa. Jos kuvittelee, että juuri parisuhde olisi se asia, joka poistaisi elämästä negatiivisia tunteita ja täyttäisi jonkin aukon, tulee melko varmasti pettymään. Kaikista pahinta yksinäisyttä on yksinäisyys parisuhteessa. Se, kun odotukset eivät täytyneetkään, ei olekaan romanttisia iltoja ja raukeita yhteisiä aamuja. Tai kun kaikki romahtaakin odottamatta.

Älkää ikinä, toistan: ikinä, laskeko onneanne toisen ihmisen varaan.a

Kummasti vain melkein kaikki ihmiset pyrkivät pysyvään, vakaaseen parisuhteeseen. Sitä on jo pidetty yhteiskunnan perustana; perheyksikkö muodostuu pariskunnasta ja mahd lapsista.

Sinkut ovat sysätty sivuun, muka marginaalisena ryhmänä, vaikka meitä on paaljon!

Siis ihmiset hakeutuvat parisuhteeseen, ei vain kerran, nuorena, vaan aiemman suhteen loppuessa uuteen ja taas uuteen.

Kaipa he "kärsivät sinkkuudesta" kovin, kun aina uusi suhde tuo elämään omnellisuutta ja merkityksellisyyttä.

Vai olisko kyse ihan ihmiseen sisäänrakennetusta tarpeesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Näinpä juuri. Usein se on juuri itsessä asuvaa hylätyksi tulemisen pelkoa, riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta jne. jotka aiheuttavat sen, että sitä tarrautuu toiseen ihmiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Läheisriippuvuutta. Sitä, että näkee toisen ihmisen ja parisuhteen vastalääkkeenä kaikelle edellämainitulle. Kun oppii kohtaamaan itsensä uudella tavalla, lempeästi ja hyväksyen, muiden ihmisten hyväksynnän tarve pienenee siedettäviin mittoihin eikä se, ja esimerkiksi juuri tietyn tyyppisen ihmissuhteen puute (parisuhde, ystävät) määritä enää koko elämää ja onnellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Kerrot siis omasta historiastasi ja selviytymistarinasi.

En todellakaan pysty samastumaan mitenkään. Sorivaan.

Minä arvostan kyllä itseäni. En tarvitse siihen toista ihmistä. Silti, tai ehkä siksi, minulla ei ole ystäviä. Olen liian itsenäinen, mikä on tosin oxymoron.

Mutta en todellakaan ole tarvitseva, tarrautuva. En tiedä, vilpittömästi en tiedä, miksi minulla ei ole ystäviä. Olen älykäs, osaan keskustella, osaan ottaa roisen huomioon jne.

En itse jaksa seurustella henkilöiden kanssa, jotka totean kehittymättömiksi, ehkä tyhmiksi. Toki sellaisia olisi tarjolla. 😏

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Näinpä juuri. Usein se on juuri itsessä asuvaa hylätyksi tulemisen pelkoa, riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta jne. jotka aiheuttavat sen, että sitä tarrautuu toiseen ihmiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Läheisriippuvuutta. Sitä, että näkee toisen ihmisen ja parisuhteen vastalääkkeenä kaikelle edellämainitulle. Kun oppii kohtaamaan itsensä uudella tavalla, lempeästi ja hyväksyen, muiden ihmisten hyväksynnän tarve pienenee siedettäviin mittoihin eikä se, ja esimerkiksi juuri tietyn tyyppisen ihmissuhteen puute (parisuhde, ystävät) määritä enää koko elämää ja onnellisuutta.

Höpö höpö.

Huooh.

Olemme ilmeisesti eri planeetoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Kerrot siis omasta historiastasi ja selviytymistarinasi.

En todellakaan pysty samastumaan mitenkään. Sorivaan.

Minä arvostan kyllä itseäni. En tarvitse siihen toista ihmistä. Silti, tai ehkä siksi, minulla ei ole ystäviä. Olen liian itsenäinen, mikä on tosin oxymoron.

Mutta en todellakaan ole tarvitseva, tarrautuva. En tiedä, vilpittömästi en tiedä, miksi minulla ei ole ystäviä. Olen älykäs, osaan keskustella, osaan ottaa roisen huomioon jne.

En itse jaksa seurustella henkilöiden kanssa, jotka totean kehittymättömiksi, ehkä tyhmiksi. Toki sellaisia olisi tarjolla. 😏

En jatka keskustelua tästä pidemmästi, kunhan vain totean, että en ole ikinä tarvitseva tai tarrautuva, vaan pikemminkin raivokkaan itsenäinen ja kyvytön turvautumaan keneenkään. Sitoutuminen pelottaa edelleen, koska epäluottamus muihin ihmisiin istuu syvässä.

Itselleni muutos on edellyttänyt melko paljon melko tuskallista rehellisyyttä itselleni, ja vaati täydellisen pohjakosketuksen.

Jos todella olet kuvaamasi kaltainen kultakimpale, niin totta mooseksessa sinut korjataan sinkkumarkkinoilta ihan näillä näppäimillä. Turha siis surra?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Kerrot siis omasta historiastasi ja selviytymistarinasi.

En todellakaan pysty samastumaan mitenkään. Sorivaan.

Minä arvostan kyllä itseäni. En tarvitse siihen toista ihmistä. Silti, tai ehkä siksi, minulla ei ole ystäviä. Olen liian itsenäinen, mikä on tosin oxymoron.

Mutta en todellakaan ole tarvitseva, tarrautuva. En tiedä, vilpittömästi en tiedä, miksi minulla ei ole ystäviä. Olen älykäs, osaan keskustella, osaan ottaa roisen huomioon jne.

En itse jaksa seurustella henkilöiden kanssa, jotka totean kehittymättömiksi, ehkä tyhmiksi. Toki sellaisia olisi tarjolla. 😏

Jos sinusta kaikki muut vaikuttavat niin tyhmiltä ja kehittymättömiltä ettet viitsi heidän kanssaan seurustella niin kannattaa kyllä katsoa peiliin. Ei ole kovinkaan kypsää pitää itseään ylivertaisen älykkäänä ja muita ylempänä olevana. Niillä tyhminä pitäminäsi ihmisillä on todennäköisesti sellaista viisautta, joka jää sinulta omahyväisyydessäsi saavuttamatta. Ymmärrän hyvin, ettet vedä ihmisiä puoleesi.

Vierailija kirjoitti:

Sitä se nirsous teettää.

Tämähän se. AP:lla on ollut tuhansia mistä valita mutta kun mikään ei kelpaa. Oma syy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Kerrot siis omasta historiastasi ja selviytymistarinasi.

En todellakaan pysty samastumaan mitenkään. Sorivaan.

Minä arvostan kyllä itseäni. En tarvitse siihen toista ihmistä. Silti, tai ehkä siksi, minulla ei ole ystäviä. Olen liian itsenäinen, mikä on tosin oxymoron.

Mutta en todellakaan ole tarvitseva, tarrautuva. En tiedä, vilpittömästi en tiedä, miksi minulla ei ole ystäviä. Olen älykäs, osaan keskustella, osaan ottaa roisen huomioon jne.

En itse jaksa seurustella henkilöiden kanssa, jotka totean kehittymättömiksi, ehkä tyhmiksi. Toki sellaisia olisi tarjolla. 😏

En jatka keskustelua tästä pidemmästi, kunhan vain totean, että en ole ikinä tarvitseva tai tarrautuva, vaan pikemminkin raivokkaan itsenäinen ja kyvytön turvautumaan keneenkään. Sitoutuminen pelottaa edelleen, koska epäluottamus muihin ihmisiin istuu syvässä.

Itselleni muutos on edellyttänyt melko paljon melko tuskallista rehellisyyttä itselleni, ja vaati täydellisen pohjakosketuksen.

Jos todella olet kuvaamasi kaltainen kultakimpale, niin totta mooseksessa sinut korjataan sinkkumarkkinoilta ihan näillä näppäimillä. Turha siis surra?

Hyvänen aika. Juuri sehän tässä on pointtini, että vaikka objektiivisesti "paperilla" olisin loistavaa kumppaniainesta, ei vastakkaista sukupuolta kiinnosta. Eli ihan henkimaailman juttuja nämä paritumiset.

Vaikuttaa siltä, että sekä nyhveröt/turvallisuushakuiset että mulkut/seikkailijat löytävät kaltaisensa kumppanin, mutta älykäs ja itsenäinen ihminen ei. Nyt tosin on jo myöhäistä,kun muutin metsään eikä täällä korvessa tapaa ketään. Nettitutut katoavat jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ikisinkkuna olen kyllä vuosien mittaan kokenut asiasta ajoin tuskaa. Sitten myös kääntänyt katsetta peiliin, ja oivaltanut syytkin. Mitä enemmän olen oppinut itsestäni, sitä vähemmän asia on häirinnyt, ja 30 vuoden tauon jälkeen nautin taas yksinolosta aidosti.

Kumppani voi toki parantaa monta haavaa, mutta tasapainoisen ja mieleltään terveen ihmisen onnellisuus ei ole koskaan täysin toisen ihmisen varassa. On hyvä tutkailla, miksi se sinkkuus tuntuu niin pahalta. "Se vaan tuntuu" ei ole vastaus.

Mulla sinkkuus kärjistyy siihen, ettei ole ystäviäkään, hädin tuskin pari kaveria, joista ei apua ja tukea löydy.

Puhut pöyhkeilevästi 'mieleltään yerveen ihmisen' kyvystä olla (muka) täysin itseriittoinen. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset hyötyvät suuresti siitä, että voivat peilata itseään esim. siihen kumppaniinsa. Herkkä ihminen voi seota yksinoloonsa.

Hah. Olen ollut itse mieleltäni enemmän rikki kuin monet muut yhteensä, niin että tuskin on tarvetta 'pöyhkeillä' yhtään mitään. Enkä puhunut mistään täydestä itseriittoisuudesta: ihminen on laumaeläin ja tarvitsee muita.

Yritin ja yritän olla tarjoilematta valmiita vastauksia, koska niiden syöttäminen lusikalla ei koskaan toimi.

Jospa koittaisit päästä yli tulkinnastasi pitää viestiäni ilkeilynä, ja nähdä, miten yritin tarjota lukkoa, joihin ratkaisun avaimia sovittaa? Lo

Olen pahoillani kurjasta olostasi ja osattomuudestasi, mutta siinä rypeminen ei kerta kaikkiaan vie mihinkään. Tai ainakaan minua ei vienyt. Tunne on viesti. Mistä se kertoo?

Semiautistina tykkään kyllä suorista ratkaisuehdotuksista. Inhoan kukkoilua, jossa kysymykseen vastataan kysymyksellä.

Itse tarjoan aina vastausta, jos sen tiedän.

Yksinäisyyden ja kaipauksen tunne kertoo tietysti siitä,.että minulla on syviä, sisäisiä tarpeita, jotka vain toinen elävä ihminen voi täyttää.

Ei tehdä yksinkertaisesta asiasta monimutkaista. Ok?

Ok, semiautisti.

Yleensä parisuhteen muodostamisen ongelmat kumpuavat lapsuudesta, jossa on opittu toimimattomia uskomuksia sekä ajattelu- ja toimintamalleja. Itse tulen alkoholistiperheestä ja olin tiedostamattani lapsuuteni pahasti traumatisoima.

En pystynyt luottamaan keneenkään, tulkitsin kaikkia muiden tekemisiä negatiivisen kautta ja yritin suhdeyritelmissäni pelata ns. varman päälle. Sovelsin perheeltäni oppimiani sääntöjä ymmärtämättä, että ne eivät toimi ns. normaalissa maailmassa.

Ihminen ei osaa pelätä sellaista, mistä hänellä ei ole kokemusta. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, hylkäämistä ja torjutuksi tulemista. Haavoittuvuuden näyttämistä jne. Herkkyys harvoin itsessään aiheuttaa suurta yksinäisyyden tuskaa, traumoille herkistyminen kylläkin. Jos ei ole pienenä jäänyt syvästi yksin, aikuisena tunteen kanssa yleensä selviää paljon paremmin.

Ainakin minun piti mennä kipuni alkulähteille ja ajatella koko maailmankuvani ja itseni uusiksi. Meinnterapiaan. Laitoin välit poikki vanhempiini. Opettelin näyttämään suruni, pelkoni ja avuttomuuteni. Pyytämään apua, kun tarvitsin sitä. Opettelin tunnistamaan omat tunteeni, hallitsrmaan niitä, ja ymmärtämään, että muut eivät välttämättä tunne, toimi tai ajattele ollenkaan samoilla tavoin.

Edelleen kipuilen rajojen asettamisen ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa parisuhdekontekstissa. Mutta se ei ole niin iso asia enää, koska ystävyyssuhteet ovat tiivistyneet ja olen oppinut luottamaan siihen, että olen aidosti pitämisen ja rakastamisen arvoinen - myös silloin kun minulla on vaikeita tunteita.

Yleensä näiden asioiden auki kirjoittaminen ei toimi, mutta toivottavasti pystyt poimimaan tästä jotain itsellesi hyödyllistä.

Kerrot siis omasta historiastasi ja selviytymistarinasi.

En todellakaan pysty samastumaan mitenkään. Sorivaan.

Minä arvostan kyllä itseäni. En tarvitse siihen toista ihmistä. Silti, tai ehkä siksi, minulla ei ole ystäviä. Olen liian itsenäinen, mikä on tosin oxymoron.

Mutta en todellakaan ole tarvitseva, tarrautuva. En tiedä, vilpittömästi en tiedä, miksi minulla ei ole ystäviä. Olen älykäs, osaan keskustella, osaan ottaa roisen huomioon jne.

En itse jaksa seurustella henkilöiden kanssa, jotka totean kehittymättömiksi, ehkä tyhmiksi. Toki sellaisia olisi tarjolla. 😏

Jos sinusta kaikki muut vaikuttavat niin tyhmiltä ja kehittymättömiltä ettet viitsi heidän kanssaan seurustella niin kannattaa kyllä katsoa peiliin. Ei ole kovinkaan kypsää pitää itseään ylivertaisen älykkäänä ja muita ylempänä olevana. Niillä tyhminä pitäminäsi ihmisillä on todennäköisesti sellaista viisautta, joka jää sinulta omahyväisyydessäsi saavuttamatta. Ymmärrän hyvin, ettet vedä ihmisiä puoleesi.

Huomaa selvästi, että koet alemmuutta ja haluat puolustella.

Parempi itsetunto auttaisi tuossa.

Täällä voi anonyymisti sanoa suoraan totuuksia, livenä ymmärrän sosiaaliset säännöt, mikä on sopivaa mikä ei.

Mutta en todellakaan ryhtyisi suhteeseen itseäni tyhmemmän kanssa.

Hmm. On täällä näköjään järkeviäkin kommentteja, kiitos niistä.

Olen toki ollut nuorena myös läheisriippuvainen, tarrautuva ja pelännyt hylätyksi tulemista. Näin on käynytkin useasti.

Ikä on kuitenkin opettanut seisomaan omin jaloin. Rakastamaan itseään. Nauttimaan elämästä. Kuten aloituksessa mainitsin, muut asiat elämässäni ovat todella hyvin ja osaan olla niistä kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa.

Silti se kumppanin kaipuu vaan nostaa päätään. Kaikesta huomiosta huolimatta(oma tekemät/toisten aloitteet) ja jopa hyvät sattumat kohdata joku uusi ihminen jossain, niin ei vaan jatku pidemmälle. :( Koen että kyse ei ole traumoista, vaan siitä että ei vain ole tarpeeksi hyvä ja luonteva olla toisen kanssa. Nirso en ole. Olen antanut mahdollisuuksia jopa "itseäni vastoin." Yrittänyt saada mahdottomiakin toimimaan.

Olen halunnut parisuhteen. En usko sen tekevän minulle ihmeitä, tai muuttavan elämääni ekstaasiksi, mutta kaipaan jakamista. En pääse siitä mihinkään. Haluan kasvaa jonkun kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ikinä enää parisuhdetta.

Mies oli tunnenarkki, halusi viikon sisään kihloihin, muuttaa yhteen jne. Oli levoton, hätäinen, estynyt, persu, inssi, arka, ei koskaan läsnä, rakkauslässyttäjä, poikamainen, rutiinien orja. Lopulta petti. Enkä ymmärrä millä sänkytaidoilla, surkea oli.

Toinen mies oli synkkä, addikti, mustasukkainen, äkkipikainen, aggressioon taipuvainen. Koti uskonto ja isänmaa tyyppi, tosiäijä. Loppui ikävästi uhkailuihin. Viikkoja vilkuilin olkani yli. Onneksi selvisin.

Yksin on parasta. On rauhallista ja turvallista. Naiset voivat tutkitusti paremmin sinkkuna ja minä jos joku ymmärrän miksi.

Älä rakastu rakkauteen. Parisuhteet ovat harvoin onnellisia ja rakkaudellisia. Sinua ajaa sosiaalinen paine, parisuhdenormi. Etsit toista yksinäisyytesi tähden. Kuitenkin sitä on lopulta yksinäisempi kaksin kuin yksin. Usko minua. Minä tiedän.

No siis tajutkaa ihmiset että jos tyyppi haluaa kihloihin viikon päästä se on jäätävä red flag. Sillon juokse tai ainakin ns paskatestaa miestä ennen kuin jatkat yhtään eteenpäin. Mihinkään muuhun en tietenkään mitään testailua ehdottaisi mutta tämä on poikkeus. Muutenkin kuulostaa siltä että sulla on omia luurankoja kaapissa jotka johtaa siihen että vedät puoleen tasapainottomia miehiä. Mee pariksi vuodeksi terapiaan ja mieti juttua sitten uudelleen. Jos vastaus silloinkin ei ikinä, se on ihan fine.

Kyllä kommenttisi ainakin varmistaa, että olisi terapian tarvetta varsinkin niillä jotka ovat parisuhteessa.

Suuri osa naisista menee hukkaan parisuhteessa. Omista jutuistaan kiinnostunut elämänmyönteinen ihminen kutistuu puoleksi itsestään, "Matin vaimoksi", ja alkaa elää oman elämänsä sijaan miehen elämää.

Ei hitto.

Kyllä on outoa lukea tällaisia.

Itse olen ihan mielettömän kateellinen kaikille sinkuille!!! Siis niiiiin kateellinen, että viherrän.

Olen piiiitkässä parisuhteessa ja kipuilen ihan hirveästi tasaisin väliajoin kuinka tämä tahtominen on ihan v tun vaikeaa, oikeasti.

Sitä yrittää tsempata itseään joka päivä tahtomaan, yrittää muistuttaa itseään kaikesta hyvästä mitä parisuhde elämään tuo, ja samalla sättii itseään ja "tyhmyyttään" että kaipaa vaan niin hitosti jotain ihan muuta.

Kaipaan sitä ajatusta, että sinkkuna ja vapaana on todellakin VAPAA.

Voit lähteä viikonlopuksi reissuun, tai kesälomalla vaikka koko kuukaudeksi ulkomaille, tutustua uusiin ihmisiin, seikkailla, ihastua, muuttaa mihin haluat, hankkia lemmikin jos tykkäät, vaihtaa neonväriset tapetit jos haluat, käydä treffeillä... Mikään ei ole lukkoonlyötyä ja elämässä voi käydä mitä vaan, ovi on auki kaikelle.

Kun olet parisuhteessa, ovi on lukossa ja avain heitetty jorpakkoon. Edellä mainitut kaipaamani asiat eivät käy, tai ainakin niistä pitää keskustella ja tehdä kompromisseja ja suostutella toista, ja jotkin asiat ovat tyystin kiellettyjen listalla.

Elämä on joo turvallista, tasaista ja hyvää, mutta mä näivetyn tähän. Aloitin jo uuden harrastuksen ja kävin viikonloppureissussa ystäväni kanssa, että tuntisin jotain muuta kuin tätä tasaista tylsyyttä, mutta ei näistä ihan hirveitä kiksejä saa.

Tapasin reissussa myös ihanan miehen, johon koin vahvaa vetovoimaa ja olisi niin tehnyt mieli suudella häntä, kun sitä ehdotti, vatsassa kipristi (mikä ihana tunne, jota en ole kokenut aikoihin!!) mutta mitäs siinä muuta kun hillitset itsesi ja kieltäydyt... Koska kotona oottaa se oma mies, johon tunnet enää pelkkää kaveruutta.

Mutta ei saa olla itsekäs. Pitää arvostaa turvallisuutta. Pitää päättää tahtoa. Pitää olla kunnollinen. Pitää olla aikuinen.

Näin teen, ja kuolen pystyyn. Ja kadehdin suunnattomasti teitä, sinkut.

T. Keski-iän kriisi

Tärkeintä on päästä pois itsensä surkuttelusta. Keskity eteenpäin menoon elämässäsi. Mitä se sitten onkin: opiskelua, uusia harrastuksia, uusia liikuntamuotoja, vapaaehtoistyötä, pitkiä retkiä ja kävelyitä jne. Mitä enemmän "viihdyt itsessäsi" eli alat tykätä itsestäsi, sitä paremmat mahdollisuudet sinulla on parisuhdemarkkinoilla. Olet kiinnostunut monista asioista, opit uusia asioita, keskustelutaitosi kehittyy. Ja varsinkaan et etsi epätoivoisesti tai "väkisin"kumppania, se jos mikä karkottaa ihmiset. Sinun pitää harjoitella positiivista vuorovaikutusta, tutustua ihmisiin liikaa heti takertumatta, avoimesti ja rennommin ja opetella pois uhrin itsesääli-roolista eli on tehtävä toisin kuin ennen. Älä kadehdi tai kiinnitä liikaa huomiota pariskuntiin, sillä eräänä päivänä sinäkin löydät sen omasi, kun olet oikeasti valmis etkä panikoi.