Lue keskustelun säännöt.
Miten "normaalit" ihmiset käsittelee sitä, että elämä voi päättyä milloin vaan?
10.09.2023 |
Ahdistuneisuuhäiriöisenä kun tälläisiä asioita miettii usein vaikka on nuori ja melko terve. Olen alkanut pohdiskella, eikö normaalit ihmiset mieti tälläisiä koska luulevat jotenkin olevansa kuolemattomia? Vai miten he pystyvät olla miettimättä tälläisiä ahdistavia ajatuksia?
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kuolemassa jo pari kertaa mm. syövän vuoksi. Jos kuolee, niin kuolee.
En mieti asiaa.
Varmaan se auttaa, että uskon näkeväni läheiseni uudelleen, kun olen kuollut. Kuulun seurakuntaan, mutta en ole uskovainen.Seurakuntaan kuuluminen ei mitenkään vaikuta ihmisen taivaaseen menemiseen tai läheisten näkemiseen.
Kerroin mihin uskon.
Sinä kerroit, mihin uskot.
Ei se sen kummempaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä se kuolemattomuuden tunne iskee kun omat vanhemmat kuolee, eli usein viisikymppisenä.
Sitten tulee kiire.
Erotaan, laihdutetaan, ostetaan moottoripyörä, naidaan siellä sun täällä, ja kuusikymppisenä tajutaan, että ei se elämä siitä parantunutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kuolemassa jo pari kertaa mm. syövän vuoksi. Jos kuolee, niin kuolee.
En mieti asiaa.
Varmaan se auttaa, että uskon näkeväni läheiseni uudelleen, kun olen kuollut. Kuulun seurakuntaan, mutta en ole uskovainen.Voihan sitä kaikkea luulla ja uskoa.
Eri asia on että kun kuolet, lakkaat todellakin olemasta kaikilla tasoilla.
Et sinä ketään enää sitten näe
Et sinä sitä tiedä, koska kukaan ei tiedä. 😀
Musta tuntuu, että koronan myötä moni hätkähti, että oikeasti elämä jossain kohtaa loppuun..itselläni oli jo ennen sitä ollut kokemusta kuinka lähellä kuolee lapsi ns.normiflunssan jälkitautiin ja toinen läheinen on joka taudista teholla yleissairautensa takia niin oli jotenkin karmeaa katsoa sitä hysteriaa. Nyt sitten itse sairastuin vakavasti niin kuolema ei pelota, pelottaa se kaikki kärsimys ennen sitä..ettei enää ikinä ole hyvä olo vaan kuolemaan asti elämä täynnä huonoja päiviä.
Kuolemalle ei voi mitään, se tulee ennemmin tai myöhemmin. Siksi on järkevää elää täysillä ja nauttia joka päivästä kuin se olisi viimeinen. Turha vitkutella eläkkeelle jääntiä vaan hyppää oravanpyörästä heti kuin mahdollista ja nauttii ehtoosta. Ansaitut rahat ja säästöt käyttöön ja elämä risaiseksi, turha miettiä mitään perintöasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tuo ahdistus tai kuoleman ajattelu konkreettisesti vaikuttaa ap:n toimintaan? Syötkö superterveellisesti kuoleman viivästyttämiseksi, koska tiedät tiettyjen ruokien olevan epäterveellisiä? Harrastatko liikuntaa monipuolisesti ja riittävästi? Vältätkö tapaturma-alttiita harrastuksia, töitä jne.? Muita keinoja kuoleman viivästyttämiseksi ei kai olekaan.
Jotkut uskoo että kuoleman jälkeen on elämää. Ei kukaan ole pystynyt todistamaan miksi ihmisen aivoissa ylipäätään on tietoisuus ja mitä sille tapahtuu kuoleman jälkeen. Moni uskoo kuolemanjälkeiseen, miksi en minäkin. Olen elänyt hyvän elämän joten jos jonnekin päädyn niin hyvään paikkaan varmasti. Ja jos mitään ei ole niin en ole sitäkään suremassa.
Jos ei tietäisi että elämä joskus päättyy niin arvostaisiko tätä elämän lahjaa yhtä paljon? Joka päivä kerron puolisolle ja lapselle rakastavani heitä ja nautin joka päivästä täysillä.
Ahdistushäiriö on ollut mullakin mutta siihen auttoi lääkkeet, ja myös luotto korkeimpaan voimaan ja siihen että positiivisesti uskoo että kaikki on hyvin, myös kuoleman jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema on kuitenkin vielä noin 40-vuotiaana aika etäinen ajatus. Ajattelen, että elän vielä ainakin 20 vuotta, todennäköisesti yli 30 vuotta. Tietysti tiedostan, että saatan kuolla koska tahansa, mutta se on asia, johon minulla on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. Voin jonkin verran pienentää tapaturmaisen kuoleman todennäköisyyttä olemalla ottamatta suuria riskejä ja vaikuttaa tiettyjen sairaukdien todennäköisyyteen elintavoilla, mutta siinä se.
Suhtaudun kuolemaan käytännöllisenä kysymyksenä. Eli oman kuolemani osalta ensimmäinen ajatus on, miten se vaikuttaisi puolisoon ja lapsiin. Tämän osalta olen tehnyt sen mitä voin eli on henkivakuutus ja olen kerryttänyt varallisuutta, jotta taloydellinen isku perheelle ei olisi niin paha. Puoliso selviäisi käytännön elämästä, vaikka raskasta se varmasti olisi. Meillä on kuitenkin hyvät sosiaaliset turvaverkot eli hän ei jäisi yksin.
Puolison kanssa olen puhunut siitä, mitä hän merkitsee minulle. Jos nyt tulisi lähtö, niin mitään tärkeää ei olisi jäänyt sanomatta. Lapset ovat vielä sen verran pieniä, ettei heidän kanssaan kaikesta voi keskustella. Suurin huoli omaan kuolemaan liittyy siis siihen, miten lapset asian henkisen puolen käsittelisivät. Tuntisivatko, että hylkäsin heidät?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kuolemassa jo pari kertaa mm. syövän vuoksi. Jos kuolee, niin kuolee.
En mieti asiaa.
Varmaan se auttaa, että uskon näkeväni läheiseni uudelleen, kun olen kuollut. Kuulun seurakuntaan, mutta en ole uskovainen.Voihan sitä kaikkea luulla ja uskoa.
Eri asia on että kun kuolet, lakkaat todellakin olemasta kaikilla tasoilla.
Et sinä ketään enää sitten näe
Et sinä sitä tiedä, koska kukaan ei tiedä. 😀
Kyllä me kaikki sen tiedämme. Sinä voit toki uskoa vastoin tietoasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus siihen, miksi kärsit tästä ahdistuksesta on aloituksessasi. Pidät sitä jotenkin hyödyllisenä ja parempana vaihtoehtona, turvallisempana tapana elää kuin ns. normaaliuden. Yllättävänkin moni kokee, että asioiden murehtiminen on hyvästä ja kun noita ajatuksia jauhaa edestakaisin, on jotenkin kuin tehnyt jotain asian hyväksi kuten tässä varautunut kuolemaan. Näinhän se ei kuitenkaan ole vaan aika kirjaimellisestikin tuhlaat elämääsi.
Normaaliin elämään kuuluu kaikki tunteet ja esimerkiksi kuoleman ajattelu, mutta ei siihen jumittaminen. Kuolemanpelko on nuorille aikuisille hyvin tyypillinen ahdistuksen aihe. Sitten kun ikää tulee niin se saa uusia sävyjä ja alkaa murehtia sairauksia ja ikääntymistä. Sopivassa iässä sitä ei enää koskaan tiedä, onko närästystä tai maha kipeä vai onko se sittenkin sydäninfarkti. 😁
Neljänkympin jälkeen olen itse ihan konkreettisesti ymmärtänyt, että päiväni ovat numeroidut ja haluan käyttää ne tehden asioita joista pidän. Sitten ei enää ahdista kuolevaisuus vaan on hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Tästä tosin päästään taas uudenlaisiin ongelmiin, mutta lupaan jättää sen jonkun mainitseman moottoripyörän ostamatta. 😁
Kun tietää että elämä voi päättyä milloin vaan, auttaa miettimään teenkö elämässä niitä asioita joilla on merkitystä. Kuoleman pohtiminen kirkastaa arvoja, mitään ei pidä itsestään selvänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema tulee varoittamatta ja suurin osa pelkää kuolemaa vaikkakin väittää ettei pelkää vasta kun on kuollut enne kuolemaa ja ymmärtää että elämä ja kuolema ovat yksi ja sama voi ihminen vapautua kuoleman pelosta. Me kaikki olemme tavallisia. Jokaisen keho ja mieli kuolee pois mutta tämä tietoisuus joka perimmäisesti olemme on silloinkin koska tämä ei koskaan tullut tai lähtenyt, ihmiskokemus vaan ilmeni siinä ikään kuin uni.
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, että koronan myötä moni hätkähti, että oikeasti elämä jossain kohtaa loppuun..itselläni oli jo ennen sitä ollut kokemusta kuinka lähellä kuolee lapsi ns.normiflunssan jälkitautiin ja toinen läheinen on joka taudista teholla yleissairautensa takia niin oli jotenkin karmeaa katsoa sitä hysteriaa. Nyt sitten itse sairastuin vakavasti niin kuolema ei pelota, pelottaa se kaikki kärsimys ennen sitä..ettei enää ikinä ole hyvä olo vaan kuolemaan asti elämä täynnä huonoja päiviä.
Voimia ja lämpöä sinulle, toivoa on aina
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin elämääni 46v kunnes yhtäkkiä elämä oli hilkulla päättyä ja onneksi minut saatiin elpymään. Ainakin konkretisoitui se että kannattaa elää nyt eikä sitä sitku-elämää. Kun ei kukaan tiedä milloin lähtö tulee.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kuolemassa jo pari kertaa mm. syövän vuoksi. Jos kuolee, niin kuolee.
En mieti asiaa.
Varmaan se auttaa, että uskon näkeväni läheiseni uudelleen, kun olen kuollut. Kuulun seurakuntaan, mutta en ole uskovainen.
Sinä, joka olet aivan oikealla tiellä, kun kuulut seurakuntaan. Tiesitkö, että seurakunnasta saa joko varattua ajan kahden keskiseen keskusteluun papin kanssa tai joku heistä (saat valita kuka) tulee pyynnöstäsi sinua tapaamaan, missä sitten oletkin. Papit eivät tyrkytä tai pelottelemalla pakota (mikä olisikin törkeää luottamuksen väärin käyttöä) sinua yhtään mihinkään. Saat mieltäsi askartaville kysymyksille vastauksia ja kuoleman pelkosi hälvenee. Jos et pelkää kuolemaa niin sekin on ihan hyvä asia.
Voisit vaikka kirjoittaa ylös kysymyksiä, jotka sinua askarruttavat ja/tai estävät uskomasta Jeesukseen. Kukaan ei voi toista taivutella tai pakottaa uskomaan. Usko on lahja, joka annetaan ylhäältä jokaiselle. Toiset ottavat sen iloiten vastaan ja toiset taasen eivät.
Korostan vielä, että papeilla on ehdoton vaitiolovelvollisuus, joten nuo keskustelut käydään täysin luottamuksellisesti.
Jotkut pyytävät siunaamaan kotinsa ja senkin takia he tulevat pyynnöstä.
Kaikkea hyvää sinulle ja rauhaa sieluusi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi alanuolitatte. Eikö saa sanoa mitään.
En alapeukuta ketään, sinuakaan. Mitä kuolemaan tulee, pelkään kuolemista, en kuolemaa. Toivon tapahtuvan unessa. Tämän takia kannattaa olla ystävällinen läheisilleen,sillä konsaan ei tiiä milloin näkee viimeistä kertaa. Sopikaa riitanne elkääkä erotko vihoissa.
Arvelen, että ihmisten tavallinen kuolemanpelko liittyy ajatukseen, että tulee pitkäaikainen sairaus, jonka aikana ei pysty niihin mukaviin asioihin, joista on ennen saanut iloa. Pelätään kovia kipuja. Pelätään rajun onnettomuuden seurauksena tulleita pahoja vammoja. Ja tottakai moni pelkää rakaan ihminen menettämistä, erityisesti oman lapsen, puolison tai vanhemman menetystä.
En sitä paljon pohtinut lapsettomana. Kun sain lapsen, niin pääasiallinen suhtautumiseni on sellainen, että haluan varmistaa, että lapsi pärjäisi ja sillä olisi ksikki hyvin. Siihen voi onneksi yrittää vaikuttaa useillakin konkreettisilla toimilla ja järjestelemällä asioita.
Nyt olen taas miettinyt elämän rajallisuutta, kun omat vanhempani ovat siinä tilanteessa, etteivät enää elä kauan. Olen miettinyt siltä kantilta, että miten haluan viettää oman loppuelämäni ja miten ratkaisuihin vaikuttaa se, että sen loppuelämän kestoa ei tiedä. Eli tietoisesti eläminen auttaa itseäni, ettei vaan ajelehdi, vaan aika ajoin pysähtyy miettimään, että mitä minä oikeasti haluan ja eniten arvostan elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Kuolemalle ei voi mitään, se tulee ennemmin tai myöhemmin. Siksi on järkevää elää täysillä ja nauttia joka päivästä kuin se olisi viimeinen. Turha vitkutella eläkkeelle jääntiä vaan hyppää oravanpyörästä heti kuin mahdollista ja nauttii ehtoosta. Ansaitut rahat ja säästöt käyttöön ja elämä risaiseksi, turha miettiä mitään perintöasioita.
Noin muuten, mutta perintöasioiden miettiminen on itselleni tärkeää, koska minulla on lapsi. Tein ensimmäisen kerran eläessäni testamentinkin vasta silloin, kun lapsi syntyi. Haluan järjestää hänelle mahdollisimman hyvän elämän.
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on kuitenkin vielä noin 40-vuotiaana aika etäinen ajatus. Ajattelen, että elän vielä ainakin 20 vuotta, todennäköisesti yli 30 vuotta. Tietysti tiedostan, että saatan kuolla koska tahansa, mutta se on asia, johon minulla on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. Voin jonkin verran pienentää tapaturmaisen kuoleman todennäköisyyttä olemalla ottamatta suuria riskejä ja vaikuttaa tiettyjen sairaukdien todennäköisyyteen elintavoilla, mutta siinä se.
Suhtaudun kuolemaan käytännöllisenä kysymyksenä. Eli oman kuolemani osalta ensimmäinen ajatus on, miten se vaikuttaisi puolisoon ja lapsiin. Tämän osalta olen tehnyt sen mitä voin eli on henkivakuutus ja olen kerryttänyt varallisuutta, jotta taloydellinen isku perheelle ei olisi niin paha. Puoliso selviäisi käytännön elämästä, vaikka raskasta se varmasti olisi. Meillä on kuitenkin hyvät sosiaaliset turvaverkot eli hän ei jäisi yksin.
Puolison kanssa olen puhunut siitä, mitä hän merkitsee minulle. Jos nyt tulisi lähtö, niin mitään tärkeää ei olisi jäänyt sanomatta. Lapset ovat vielä sen verran pieniä, ettei heidän kanssaan kaikesta voi keskustella. Suurin huoli omaan kuolemaan liittyy siis siihen, miten lapset asian henkisen puolen käsittelisivät. Tuntisivatko, että hylkäsin heidät?
Ajatus isän tai äidin kuolemasta pelottaa lapsia, mutta silti on hyvä puhua aiheesta joskus. Joku lastenkirja tai nuortenkirja voi olla sopiva. Pienille on varmaan kuvakirjoja, joissa lemmikkieläin tai vaari kuolee. Kouluikäisille on Marita Lindqvistin kirja, jossa Malena-tytön äiti kuolee sairauteen. Se on kauhean surullista, mutta perheen lasten elämä jatkuu silti. Kirjan lopussa on jo toivoa, että he voivat vielä olla iloisia. Se on tärkeää. Joskus lapsi voi pelästyä tai häntä itkettää surullinen kertomus, mutta samalla hän saa valmiutta puhua vaikeista asioista. Jos jotain surullista sattuu lapsen elämässä myöhemmin, hänelle on hyötyä siitä, että on tietoinen myös elämän raskaista puolista. TV-sarjat ym tavallaan hämmentävät lapsia. tyyliin: tuo näyttelijä kuoli eilen ammuskelussa ja hups, nyt hän onkin taas toisessa ohjelmassa ja ihan terve.
Voihan sitä kaikkea luulla ja uskoa.
Eri asia on että kun kuolet, lakkaat todellakin olemasta kaikilla tasoilla.
Et sinä ketään enää sitten näe