Lue keskustelun säännöt.
Oivalsin pitkään kipuilemassani parisuhdekriisissäni jotain oleellista
10.09.2023 |
Olen pitkään miettinyt, haluanko jatkaa pitkää suhdettani puolisoni kanssa, vai lopettaa sen. Käynyt pääni sisällä jo pitkään ja päivittäin, turhauttavaa kehää kiertävää analysointia kaikesta mahdollisesta, kuten mm. :
Puolisoni hyvistä puolista, huonoista, omista vastaavistani, sitä mitä annettavaa meillä kummallakin on, mitä parisuhteelta ja kumppanilta näin aikuisena haluan, mitä en, mikä riittää, mikä ei, mikä on oikein, keihin kaikkiin mahdollinen ero vaikuttaa, kestänkö sen jos valitsen väärin, löydänkö enää ketään, pystynkö elämään katumuksen kanssa, pystynkö elämään yksin kenties loppuelämäni, kestänkö läheisilleni aiheuttamaani tuskaa.
Pohdin myös sitä, millä hinnalla ihmisen pitää pyrkiä pitämään lupauksensa, olla sanansa mittainen ja tavoittelemaan ennemminkin lähimmäistensä parasta, kuin omia haluamisiaan?
Tajusin myös, miksi eron ajattelu tekee niin kipeää että itkettää, ahdistaa ja rintaa puristaa, vaikka samalla kuitenkin _haluaisin_ erota.
Oivalsin, että minähän rakastan tätä _rakastettuna olemista_. En siis puolisoani, kuten puolisoa tulisi rakastaa. Toki välitän hänestä aidosti ja tunnen syvää kiintymystä.
Rakastan sitä että mieheni rakastaa minua, ja vain minua, ja osoittaa sen sekä sanoin että teoin. Voin luottaa häneen 100% ja hän kohtelee minua kauniisti. Turvallisuus on minulle elämässä hyvin tärkeää ja siedän huonosti turvattomuutta ja epävarmuutta, ja suhde mieheni kanssa antaa minulle tunteen siitä, että olen niin turvassa toisen kanssa, kuin voin olla, ja olen jonkun ykkösvalinta niin paljon, kun ihminen voi olla.
Mieheni ei heilu kahtaalle eikä pohdi epätietoisena mitä hän haluaa ...toisin kuin minä, valitettavasti. Haluaisin olla yhtä varma ja sitoutunut häntä kohtaan, mutten yrityksistäni huolimatta näytä pystyvän.
(huom. en puhunut äskeisessä siis taloudellisesta turvasta, täytyy se mainita tähän, koska täällä yleisesti tunnutaan mustavalkoisesti ajateltavan ettei nainen lähde, koska raha. Rahasta ei tässä ole kysymys.)
Eli rakastan rakastettuna olemisen tuomaa turvaa, ja myös sitä että toimin oikein yleisesti ajateltuna muiden silmissä ("luvattu papin edessä tahtoa, avioliitossa kuuluu pysyä kun siihen on menty"), elämä sujuu hyvää tasaista tietä, minun ei tarvitse pelätä mitään, voin luottaa mieheeni, saan häneltä rakkautta ja rakkaudenosoituksia.
SE on se, mitä rakastan. En miestäni, vaan sitä, mitä hän elämääni tuo.
Sitä en vielä tiedä, kumpi minulle on sitten tärkeämpää; tuntea olevansa rakastettu ja turvassa, vai lähteä etsimään sitä (hyvin epävarmaa) ideaalitilannetta, että olisin sekä rakastettu että rakastaisin itse?
Kommentit (91)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ka taas yksi keski-ikäinen on herännyt todellisuuteen ja löytänyt itsensä. Juu se parisuhde on tahtomiskysymys ja rakastaminen myös. Kun on ollut iäisyyden saman ihmisen kanssa, niin ei se elo ole vaaleanpunaista rakkauden ilotulitusta ja villin seksin fanfaareja. Niin se vain on ja tulee olemaan. Turha kuvitella että sitä siinä vaiheessa tuntisi jotain palavaa himoa ihmistä kohtaan, joka on tuttu jo ehkä vuosikymmenten takaa.
Missä sanoin, että haluan ilotulitusta ja fanfaareja?
Haluaisin vaan rakastaa jotakuta aidosti, niin että ristiriidoista, ärsytyksistä ja huonoista ajoista huolimatta (tiedän että niitä tulee kaikille) tietäisin, tuntisin ja ajattelisin, että tämän ihmisen kanssa minä haluan olla, tähän sitoutua, ja tätä paremmin minulle sopivaa ei ole. Haluaisin tahtoa tahtoa, mutta mistä sitä tahtoa siihen tahtomiseen saa, jos sitä ei ole?
ap
Eipä sitä rakkautta saa mistään, jos et tuossakaan iässä vielä osaa rakastaa. Sinä et tule rakastamaan itsesi ohessa ketään muutakaan ikinä. Hyvää yksinäistä loppuelämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku vanha pari joskus sanoi pitkän liittonsa salaisuudeksi sen, että he ei ole ikinä lopettaneet rakastamista samaan aikaan.
Heillä varmaan kuitenkin rakastaminen on "loppunut" vain hetkellisesti, ja tullut sitten aina jossain vaiheessa takaisin?
Itse en ole tainnut aidosti rakastaa miestäni koskaan. Otin hänet kun vastaan tuli ja tarjosi rakkauttaan ja turvaa, ihastuin kyllä tietenkin, mutta lähinnä pinnallisiin ja minimivaatimukset täyttäviin asioihin. Siihen että hän on kivan näköinen, työssäkäyvä, uskollinen, ja yleensä mukava.
Mutta eihän ne riitä. Kivannäköisiä, työssäkäyviä, uskollisia ja mukavia miehiähän maailmassa riittää (toki on myös heitä jotka eivät ole näistä mitään) mutta kokeakseen oikeaa rakkautta, pitäisi varmaan löytyä jotain joka tuo olon, että tämä ihminen on minulle sopiva, minun toinen puoliskoni?
ap
Ööö, mitä rakkaus on, jos syvä kiintymys ei ole sitä?
On erilaista rakkautta. Rakkautta lapsiin, ystäviin, vanhempiin, puolisoon... Kaikkia kohtaan luultavasti koetaan syvää kiintymystä. Puolisoon tulisi kuitenkin kokea vähän jotain muutakin. Vai oletko eri mieltä?
ap
Erilaista rakkautta? Olen eri mieltä ja samaa mieltä. Se rakastumisen tunne kestää parista vuodesta muutamaan ja sitten se on rakastamista, eli syvää kiintymystä. En osaa ajatella rakastavani ystäviäni ja rakkaus lapseen on täysin ehdotonta, eikä ailahtele. Rakkaus puolisoon on syvää kiintymystä, johon kuuluu myös se, että on kausia kun toinen käy hermoille tai kuuluu ns. kalustoon.
Erikoisia kommentteja. Kyllä sitä monen mielestä näköjään pitäisi olla vaan. Eihän se mitään haittaa jos ei suhteessa mitään kipinää ole, ollaan vaan!
Kirpaiseehan se hetken aikaa, mutta kerran täällä vaan ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kuulostaa tosi turhalta ja tosi itsekkäältä. Haluaisit sekä syödä että säästää kakun, ja vielä samalla saada tietää voisitko sittenkin saada isomman ja erilaisen kakun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku vanha pari joskus sanoi pitkän liittonsa salaisuudeksi sen, että he ei ole ikinä lopettaneet rakastamista samaan aikaan.
Heillä varmaan kuitenkin rakastaminen on "loppunut" vain hetkellisesti, ja tullut sitten aina jossain vaiheessa takaisin?
Itse en ole tainnut aidosti rakastaa miestäni koskaan. Otin hänet kun vastaan tuli ja tarjosi rakkauttaan ja turvaa, ihastuin kyllä tietenkin, mutta lähinnä pinnallisiin ja minimivaatimukset täyttäviin asioihin. Siihen että hän on kivan näköinen, työssäkäyvä, uskollinen, ja yleensä mukava.
Mutta eihän ne riitä. Kivannäköisiä, työssäkäyviä, uskollisia ja mukavia miehiähän maailmassa riittää (toki on myös heitä jotka eivät ole näistä mitään) mutta kokeakseen oikeaa rakkautta, pitäisi varmaan löytyä jotain joka tuo olon, että tämä ihminen on minulle sopiva, minun toinen puoliskoni?
ap
Ööö, mitä rakkaus on, jos syvä kiintymys ei ole sitä?
On erilaista rakkautta. Rakkautta lapsiin, ystäviin, vanhempiin, puolisoon... Kaikkia kohtaan luultavasti koetaan syvää kiintymystä. Puolisoon tulisi kuitenkin kokea vähän jotain muutakin. Vai oletko eri mieltä?
ap
Erilaista rakkautta? Olen eri mieltä ja samaa mieltä. Se rakastumisen tunne kestää parista vuodesta muutamaan ja sitten se on rakastamista, eli syvää kiintymystä. En osaa ajatella rakastavani ystäviäni ja rakkaus lapseen on täysin ehdotonta, eikä ailahtele. Rakkaus puolisoon on syvää kiintymystä, johon kuuluu myös se, että on kausia kun toinen käy hermoille tai kuuluu ns. kalustoon.
"Kausia, kun toinen ... kuuluu ns. kalustoon"
Huomasitko että kirjoitit sanan kausia? Eli ei jatkuva tilanne?
Muuttuisiko oma asenteesi, jos tästä eteenpäin hamaan tappiin et kokisi rakastavasi miestäsi ollenkaan, edes kausittain?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä alapeukutuksia! Oivalluksesi on hyvä ja hieno.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa tosi turhalta ja tosi itsekkäältä. Haluaisit sekä syödä että säästää kakun, ja vielä samalla saada tietää voisitko sittenkin saada isomman ja erilaisen kakun.
Kyllä kai se sitten itsekästä on. Haluta rakastaa jotakuta aidosti...
Hassua että jonkun toisen kommentoijan mielestä oli taas sitten itsekästä pysyä tässä, pitäisi antaa miehelle mahdollisuus löytää joku joka oikeasti häntä rakastaa.
ap
Parisuhteessa ei tosiaan kuulu "kipuilla" tai olla jatkuvassa kriisissä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tosi klassiselta ikäkriisiltä.
Moni päätyy eroon, seikkailee tinderissä, voimaantuu, uusia puolisoita löytyy, uusperheitä rakennellaan. Eivät nämä yleensä koskaan kadu erojaan tai ainakaan myönnä sitä, ihmisellä on tapana selittää asiat itselleen parhain päin. Eli jos vapautta, deittailua ja uusia suhteita kaipaat niin sinne sitten vain. Varmasti huumaa ja vahvoja tunteita riittää enemmän kuin vakiintuneessa suhteessa.
Mutta mieti vähän sitäkin, että sinulla on nyt juuri sellainen mies jonka olet halunnut ja valinnut, sellainen elämä jonka olet itse halunnut ja rakentanut. Et sinä ole mistään ulkoavaruudesta tipahtanut nykyiseen elämääsi. Etkä varmasti ole mennyt aikanaan naimisiin siksi, että mies oli ihan ok.
No miten ennen parisuhdetta ja miten muissa asioissa, kipuilitko elämäsi kanssa ja tunsitko olevasi väärässä paikassa?
Sen takia kyselen, että mulla tää on omaan persoonaan liittyvä ominaisuus...oon aina epävarma valinnoistani ja tunnen olevani väärässä paikassa väärään aikaan... siksipä en ota tätä kokemusta silleen tosissani, että antaisin sen ohjata elämääni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sinä tarkoitat aidolla rakkaudella? Oletko joskus tuntenut sellaista jotakuta kohtaan? Joskus miestäsi kohtaan? Vai onko se jotain mitä et ole koskaan kokenut, mutta tiedät olevan olemassa?
Tuo on hyvä oivallus. Rakastettuna oleminen on ihanaa. Väittäisin kuitenkin, että sen kokemiseen vaaditaan rakastamista, myös itseltä. Minusta rakkauden ydin on juuri se lämmin, turvallinen kehä, joka kahden ihmisen ympärillä on ja jossa voi olla täysin oma itsensä ja turvassa.
Minusta kuulostaa, että ap on kuvitellut mielessään jonkin satumaisen, suuren rakkaudentunteen, jota ajattelee, että muilla on. Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkaan? En minäkään koe rakastavani miestä jollain erityisellä tavalla, kai se on lähinnä kiintymystä ja osittain myös tottumusta, että olemme yhä yhdessä. En ole varma, että 'rakastanko' häntä. En myöskään usko, että olisi helppoa löytää suhteeseen jotain toista miestä, jota 'rakastaisin'. Aluksi suhteessa on ihastusta ja himoa ja sitten se vuosien kuluessa häviää ja jäljelle tulee jotain kumppanuutta.
Ihme vinkumista. Hanki joku harrastus ja ala keskittyä johonkin muuhun kuin kokoaikaiseen itsesi ja parisuhteesi tutkiskeluun. Lähde reissuille kavereiden kanssa ja irrottaudu vähän sieltä kotioloista. Kuulostaa siltä, että sulla on ihan hyvä parisuhde. Tuollastahan se on. Ei mitään roihuavaa ilotulitusta tarvi ollakaan. Jostain hömppäleffoista ja naistenlehdistäkö olet tämän kuvan saanut? Eroat sitten jos löydät sen jonkun palavan rakkauden ja sielunkumppanuuden. Mistä niitä vastaan tulisi jos ei ole tähänkään mennessä tullut. Siksi ei ainakaan kannata erota että jää sellaista kotiin yksin odottelemaan. Eri asia jos haluaa erota siksi, että haluaa nimenomaan elää yksin.
Oletteko käyneet terapiassa? Se voisi selkeyttää tilannetta. Oletko edes puhunut näistä asioista miehellesi vai ovatko nämä vain omaa haaveiluasi?
Eroaminen on kova juttu ja sattuu kaikkiin kovasti. Lapset voivat oirehtia eikä eroaminen tuo sinulle onnea saati rakkautta noin vain. Miehesi löytää helposti uuden naisen, jos hän on mukava, normaali ja tasapainoinen: se tekee näkemäni mukaan kipeää, jos itse on yksin eikä löydä ketään. Joskus eroa kadutaan katkerasti, joten sitä ei kannata ottaa ennen kun kaikki muut keinot on kokeiltu.
Vierailija kirjoitti:
Voih. Sinulla on kaikki hyvä. Ja se ei riitä.
Juuri viime viikolla joku parisuhdeterapeutti arvioi lehdessä, että silloin kannattaa harkita eroa, kun parisuhteessa on turvaton olo.
Tiedäthän, jos eroat, voit olla turvaton koko lopun elämäsi. Voit löytää jonkun, mutta hän on turvaton. Tai et löydä ketään. Tai löydät jonkun turvallisen, mutta muutaman vuoden kuluttua taas pohdit, pitäisikö olla jotain muuta kuin turvaa.
Nyt pitää miettiä, mikä painaa vaakakupissa eniten.
Vesterinen yhtyeineen - tummilla teillä
"Helppoo se on mulle rakastetulle
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa mulle rakastetulle
Mietin vain niitä, joille ei riitäkkään
Joille ei jää ketään
Meidät on tehty toisia varten
Toistemme surujen siruja varten
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa silloin
Se pieni poika
Ehkä kahdentoista vanha
Huutaa "herää paska!" faijalle
Itkee ei voi
Sillä kovimmat ei pillitä
Vain tuuli otsatukkaa heiluttaa
Mutta mikään ei saa äijää heräämään
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa mulle rakastetulle
Mietin vain niitä, joille ei riitäkkään
Joille ei jää ketään
Meidät on tehty toisia varten
Toistemme surujen siruja varten
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa silloin
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa mulle rakastetulle
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa silloin
Kaikki on näillä tummilla teillä
Helppoa mulle rakastetulle
Mietin vain niitä, joille ei riitäkkään
Joille ei jää ketään
Meidät on tehty toisia varten
Toistemme surujen siruja varten
Tahtoisin olla tummilla teillä
Niille se ainoo, johon nojata saa."
Ka taas yksi keski-ikäinen on herännyt todellisuuteen ja löytänyt itsensä. Juu se parisuhde on tahtomiskysymys ja rakastaminen myös. Kun on ollut iäisyyden saman ihmisen kanssa, niin ei se elo ole vaaleanpunaista rakkauden ilotulitusta ja villin seksin fanfaareja. Niin se vain on ja tulee olemaan. Turha kuvitella että sitä siinä vaiheessa tuntisi jotain palavaa himoa ihmistä kohtaan, joka on tuttu jo ehkä vuosikymmenten takaa.