Lue keskustelun säännöt.
Oivalsin pitkään kipuilemassani parisuhdekriisissäni jotain oleellista
10.09.2023 |
Olen pitkään miettinyt, haluanko jatkaa pitkää suhdettani puolisoni kanssa, vai lopettaa sen. Käynyt pääni sisällä jo pitkään ja päivittäin, turhauttavaa kehää kiertävää analysointia kaikesta mahdollisesta, kuten mm. :
Puolisoni hyvistä puolista, huonoista, omista vastaavistani, sitä mitä annettavaa meillä kummallakin on, mitä parisuhteelta ja kumppanilta näin aikuisena haluan, mitä en, mikä riittää, mikä ei, mikä on oikein, keihin kaikkiin mahdollinen ero vaikuttaa, kestänkö sen jos valitsen väärin, löydänkö enää ketään, pystynkö elämään katumuksen kanssa, pystynkö elämään yksin kenties loppuelämäni, kestänkö läheisilleni aiheuttamaani tuskaa.
Pohdin myös sitä, millä hinnalla ihmisen pitää pyrkiä pitämään lupauksensa, olla sanansa mittainen ja tavoittelemaan ennemminkin lähimmäistensä parasta, kuin omia haluamisiaan?
Tajusin myös, miksi eron ajattelu tekee niin kipeää että itkettää, ahdistaa ja rintaa puristaa, vaikka samalla kuitenkin _haluaisin_ erota.
Oivalsin, että minähän rakastan tätä _rakastettuna olemista_. En siis puolisoani, kuten puolisoa tulisi rakastaa. Toki välitän hänestä aidosti ja tunnen syvää kiintymystä.
Rakastan sitä että mieheni rakastaa minua, ja vain minua, ja osoittaa sen sekä sanoin että teoin. Voin luottaa häneen 100% ja hän kohtelee minua kauniisti. Turvallisuus on minulle elämässä hyvin tärkeää ja siedän huonosti turvattomuutta ja epävarmuutta, ja suhde mieheni kanssa antaa minulle tunteen siitä, että olen niin turvassa toisen kanssa, kuin voin olla, ja olen jonkun ykkösvalinta niin paljon, kun ihminen voi olla.
Mieheni ei heilu kahtaalle eikä pohdi epätietoisena mitä hän haluaa ...toisin kuin minä, valitettavasti. Haluaisin olla yhtä varma ja sitoutunut häntä kohtaan, mutten yrityksistäni huolimatta näytä pystyvän.
(huom. en puhunut äskeisessä siis taloudellisesta turvasta, täytyy se mainita tähän, koska täällä yleisesti tunnutaan mustavalkoisesti ajateltavan ettei nainen lähde, koska raha. Rahasta ei tässä ole kysymys.)
Eli rakastan rakastettuna olemisen tuomaa turvaa, ja myös sitä että toimin oikein yleisesti ajateltuna muiden silmissä ("luvattu papin edessä tahtoa, avioliitossa kuuluu pysyä kun siihen on menty"), elämä sujuu hyvää tasaista tietä, minun ei tarvitse pelätä mitään, voin luottaa mieheeni, saan häneltä rakkautta ja rakkaudenosoituksia.
SE on se, mitä rakastan. En miestäni, vaan sitä, mitä hän elämääni tuo.
Sitä en vielä tiedä, kumpi minulle on sitten tärkeämpää; tuntea olevansa rakastettu ja turvassa, vai lähteä etsimään sitä (hyvin epävarmaa) ideaalitilannetta, että olisin sekä rakastettu että rakastaisin itse?
Kommentit (91)
Lopeta ap tuo vellominen ja miettiminen miltä sinusta tuntuu.
Eikö riitä hyvä ja vakaa parisuhde? Syvä kiintymys?
Kaipa se on rakkautta, ala osoittaa sitä miehellesi niin huomaat että tunnetasollakin asia selkenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitolaji se on haihattelukin ja ylianalysointi.
Uskovana miehenä kysyn, kun sanoit olevasi uskossa. Ajattelitko Jumalan kunniaksi ottaa eron? Todistuksena miehellesi, joka sinua ehdoitta rakastaa?
Vierailija kirjoitti:
Taitolaji se on haihattelukin ja ylianalysointi.
Uskovana miehenä kysyn, kun sanoit olevasi uskossa. Ajattelitko Jumalan kunniaksi ottaa eron? Todistuksena miehellesi, joka sinua ehdoitta rakastaa?
Syntinen nainen minä olen. Kipuilen epätäydellisyyttäni ja kaidalta polulta lavean tien houkutuksia. Onneksi "joka aamu armo uus", ja tuhlaajatytär tekee paluuta takaisin...
ap
Vierailija kirjoitti:
Taitolaji se on haihattelukin ja ylianalysointi.
Uskovana miehenä kysyn, kun sanoit olevasi uskossa. Ajattelitko Jumalan kunniaksi ottaa eron? Todistuksena miehellesi, joka sinua ehdoitta rakastaa?
Ehkäpä tämä synnistä taakoittunut uskonsisar kaipaa ennemmin lähimmäisenrakkautta ja muiden uskovien tukea oikeaan suuntaan, kuin sarkastista pään aukomista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taitolaji se on haihattelukin ja ylianalysointi.
Uskovana miehenä kysyn, kun sanoit olevasi uskossa. Ajattelitko Jumalan kunniaksi ottaa eron? Todistuksena miehellesi, joka sinua ehdoitta rakastaa?
Syntinen nainen minä olen. Kipuilen epätäydellisyyttäni ja kaidalta polulta lavean tien houkutuksia. Onneksi "joka aamu armo uus", ja tuhlaajatytär tekee paluuta takaisin...
ap
Jeesus jättää 99 lammasta etsiäkseen sen yhden eksyneen. Onneksi sinulla on synnintuntoa jäljellä ja haluat palata takaisin Herramme luo, ole siunattu ja voimia kilvoitteluun! Tämä aika on äärimmäisen vaikea ja nyt jyvät erotellaan akanoista, mutta kun turvaat Herraan kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, pääset kerran perille voittajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi kuulla miten ap:lla menee ja mihin ratkaisuun päätyi!
Ihmettelen tässä keskustelussa sitä, miksi moni kehottaa jäämään suhteeseen, joka selvästi on huono. Ap ei kertomansa mukaan rakasta miestään eikä ole koskaan rakastanutkaan. Mikä suhde sellainen on? Koko suhde on jo alun perin ollut tällöin iso virhe ja ero on ainoa ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa, että ap on kuvitellut mielessään jonkin satumaisen, suuren rakkaudentunteen, jota ajattelee, että muilla on. Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkaan? En minäkään koe rakastavani miestä jollain erityisellä tavalla, kai se on lähinnä kiintymystä ja osittain myös tottumusta, että olemme yhä yhdessä. En ole varma, että 'rakastanko' häntä. En myöskään usko, että olisi helppoa löytää suhteeseen jotain toista miestä, jota 'rakastaisin'. Aluksi suhteessa on ihastusta ja himoa ja sitten se vuosien kuluessa häviää ja jäljelle tulee jotain kumppanuutta.
Mielestäni ap:n ongelma kuulostaa absurdilta. Tuossa varmasti kävisi niin, että humputtelisit vuoden ja sitten loppuelämäsi itkisit nykyisen miehesi perään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa, että ap on kuvitellut mielessään jonkin satumaisen, suuren rakkaudentunteen, jota ajattelee, että muilla on. Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkaan? En minäkään koe rakastavani miestä jollain erityisellä tavalla, kai se on lähinnä kiintymystä ja osittain myös tottumusta, että olemme yhä yhdessä. En ole varma, että 'rakastanko' häntä. En myöskään usko, että olisi helppoa löytää suhteeseen jotain toista miestä, jota 'rakastaisin'. Aluksi suhteessa on ihastusta ja himoa ja sitten se vuosien kuluessa häviää ja jäljelle tulee jotain kumppanuutta.
Mielestäni ap:n ongelma kuulostaa absurdilta. Tuossa varmasti kävisi niin, että humputtelisit vuoden ja sitten loppuelämäsi itkisit nykyisen miehesi perään.
En itse kokisi mitään mieltä elää sellaisen ihmisen kanssa, jota en rakasta. Ihan siitä riippumatta, itkenkö jonkun perään vai en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa, että ap on kuvitellut mielessään jonkin satumaisen, suuren rakkaudentunteen, jota ajattelee, että muilla on. Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkaan? En minäkään koe rakastavani miestä jollain erityisellä tavalla, kai se on lähinnä kiintymystä ja osittain myös tottumusta, että olemme yhä yhdessä. En ole varma, että 'rakastanko' häntä. En myöskään usko, että olisi helppoa löytää suhteeseen jotain toista miestä, jota 'rakastaisin'. Aluksi suhteessa on ihastusta ja himoa ja sitten se vuosien kuluessa häviää ja jäljelle tulee jotain kumppanuutta.
Mielestäni ap:n ongelma kuulostaa absurdilta. Tuossa varmasti kävisi niin, että humputtelisit vuoden ja sitten loppuelämäsi itkisit nykyisen miehesi perään.
En itse kokisi mitään mieltä elää sellaisen ihmisen kanssa, jota en rakast
Mitä se rakkaus on? Ja yllättävän kauan tämä nainen ollut suhteessa missä "ei rakasta"
Täälläkin erokriisi. Mies haluaa erota. Olisipa minulla tuollainen suhde kuin ap:lla niin olisin ikionnellinen!