Lue keskustelun säännöt.
Oivalsin pitkään kipuilemassani parisuhdekriisissäni jotain oleellista
10.09.2023 |
Olen pitkään miettinyt, haluanko jatkaa pitkää suhdettani puolisoni kanssa, vai lopettaa sen. Käynyt pääni sisällä jo pitkään ja päivittäin, turhauttavaa kehää kiertävää analysointia kaikesta mahdollisesta, kuten mm. :
Puolisoni hyvistä puolista, huonoista, omista vastaavistani, sitä mitä annettavaa meillä kummallakin on, mitä parisuhteelta ja kumppanilta näin aikuisena haluan, mitä en, mikä riittää, mikä ei, mikä on oikein, keihin kaikkiin mahdollinen ero vaikuttaa, kestänkö sen jos valitsen väärin, löydänkö enää ketään, pystynkö elämään katumuksen kanssa, pystynkö elämään yksin kenties loppuelämäni, kestänkö läheisilleni aiheuttamaani tuskaa.
Pohdin myös sitä, millä hinnalla ihmisen pitää pyrkiä pitämään lupauksensa, olla sanansa mittainen ja tavoittelemaan ennemminkin lähimmäistensä parasta, kuin omia haluamisiaan?
Tajusin myös, miksi eron ajattelu tekee niin kipeää että itkettää, ahdistaa ja rintaa puristaa, vaikka samalla kuitenkin _haluaisin_ erota.
Oivalsin, että minähän rakastan tätä _rakastettuna olemista_. En siis puolisoani, kuten puolisoa tulisi rakastaa. Toki välitän hänestä aidosti ja tunnen syvää kiintymystä.
Rakastan sitä että mieheni rakastaa minua, ja vain minua, ja osoittaa sen sekä sanoin että teoin. Voin luottaa häneen 100% ja hän kohtelee minua kauniisti. Turvallisuus on minulle elämässä hyvin tärkeää ja siedän huonosti turvattomuutta ja epävarmuutta, ja suhde mieheni kanssa antaa minulle tunteen siitä, että olen niin turvassa toisen kanssa, kuin voin olla, ja olen jonkun ykkösvalinta niin paljon, kun ihminen voi olla.
Mieheni ei heilu kahtaalle eikä pohdi epätietoisena mitä hän haluaa ...toisin kuin minä, valitettavasti. Haluaisin olla yhtä varma ja sitoutunut häntä kohtaan, mutten yrityksistäni huolimatta näytä pystyvän.
(huom. en puhunut äskeisessä siis taloudellisesta turvasta, täytyy se mainita tähän, koska täällä yleisesti tunnutaan mustavalkoisesti ajateltavan ettei nainen lähde, koska raha. Rahasta ei tässä ole kysymys.)
Eli rakastan rakastettuna olemisen tuomaa turvaa, ja myös sitä että toimin oikein yleisesti ajateltuna muiden silmissä ("luvattu papin edessä tahtoa, avioliitossa kuuluu pysyä kun siihen on menty"), elämä sujuu hyvää tasaista tietä, minun ei tarvitse pelätä mitään, voin luottaa mieheeni, saan häneltä rakkautta ja rakkaudenosoituksia.
SE on se, mitä rakastan. En miestäni, vaan sitä, mitä hän elämääni tuo.
Sitä en vielä tiedä, kumpi minulle on sitten tärkeämpää; tuntea olevansa rakastettu ja turvassa, vai lähteä etsimään sitä (hyvin epävarmaa) ideaalitilannetta, että olisin sekä rakastettu että rakastaisin itse?
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku vanha pari joskus sanoi pitkän liittonsa salaisuudeksi sen, että he ei ole ikinä lopettaneet rakastamista samaan aikaan.
Heillä varmaan kuitenkin rakastaminen on "loppunut" vain hetkellisesti, ja tullut sitten aina jossain vaiheessa takaisin?
Itse en ole tainnut aidosti rakastaa miestäni koskaan. Otin hänet kun vastaan tuli ja tarjosi rakkauttaan ja turvaa, ihastuin kyllä tietenkin, mutta lähinnä pinnallisiin ja minimivaatimukset täyttäviin asioihin. Siihen että hän on kivan näköinen, työssäkäyvä, uskollinen, ja yleensä mukava.
Mutta eihän ne riitä. Kivannäköisiä, työssäkäyviä, uskollisia ja mukavia miehiähän maailmassa riittää (toki on myös heitä jotka eivät ole näistä mitään) mutta kokeakseen oikeaa rakkautta, pitäisi varmaan löytyä jotain joka tuo olon, että tämä ihminen on minulle sopiva, minun toinen puoliskoni?
ap
Ööö, mitä rakkaus on, jos syvä kiintymys ei ole sitä?
On erilaista rakkautta. Rakkautta lapsiin, ystäviin, vanhempiin, puolisoon... Kaikkia kohtaan luultavasti koetaan syvää kiintymystä. Puolisoon tulisi kuitenkin kokea vähän jotain muutakin. Vai oletko eri mieltä?
ap
Erilaista rakkautta? Olen eri mieltä ja samaa mieltä. Se rakastumisen tunne kestää parista vuodesta muutamaan ja sitten se on rakastamista, eli syvää kiintymystä. En osaa ajatella rakastavani ystäviäni ja rakkaus lapseen on täysin ehdotonta, eikä ailahtele. Rakkaus puolisoon on syvää kiintymystä, johon kuuluu myös se, että on kausia kun toinen käy hermoille tai kuuluu ns. kalustoon.
"Kausia, kun toinen ... kuuluu ns. kalustoon"
Huomasitko että kirjoitit sanan kausia? Eli ei jatkuva tilanne?
Muuttuisiko oma asenteesi, jos tästä eteenpäin hamaan tappiin et kokisi rakastavasi miestäsi ollenkaan, edes kausittain?ap
No vastaan tähän. 30 vuotta avioliitossa ja 3 jo aikuista lasta. Näihin vuosiin mahtuu kausia, kun jo toisen tapa syödä ärsyttää. Kausien kesto ehkä pari viikkoa. Ei ole puolison vika. Uskon että myös minä käyn välillä, ehkä useinkin hermoille. Koskaan en ole miettinyt eroa tai että voisin liitossani huonosti tai että jossain olisi minulle jotain parempaa. Suhde on arkipäiväistynyt, turvallinen ja luottamus molemmin puolin säilynyt. Samanlainen arvomaailma ja rahankäyttö. Toinen on ekstrovertti ja toinen introvertti. Ei yhteisiä harrastuksia. Yhteistä on rakkaus ja sitoutuneisuus toiseen. En voisi kuvitella että vanhenisin ilman häntä. Rakkaudeksi kutsun tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä voi sanoa muuta kuin että eroa. Jos ei ole rakkautta, ja kuten jossakin viestissäsi sanoit ettei sitä ole ehkä koskaan ollutkaan, niin on molemmille oikein erota. Jos sisäinen äänesi sanoo niin (sen kyllä kuulee ellei kovasti yritä olla kuulematta), ajatus erosta palaa aina takaisin kuin bumerangi. Olen itse ollut tuollaisessa tilanteessa joskus vuosia, en niin rakastettu kuin sinä, mutta en myöskään rakastanut. Aivan liian kauan pyristelin eroa ja omaa tahtoani vastaan. Kauhea riskihän siinä on, ei elämästä tiedä mitä se tuo ja mihin vie, ja hyvin voimakkaita repiviä katumusaaltoja saattaa tulla, mutta kyllä silloinkin sisimmässään tietää oliko ratkaisu lopulta oikein. Minulle itselleni kävi niin, että aikanaan eron jälkeen, kun olin tutustunut itseeni uudelleen ja olin ns. oma itsenäinen itseni, polulleni tuli se oikea rakkaus. Kyllä sen tunteen tunnistaa, ja tästä olen suunnattoman kiitollinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen ihminen ei voi täysin tyydyttää ihmisen sisäistä olemusta. Jumala loi ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen. Näin ihmisestä tuli elävä sielu. Huuda Jeesusta avuksesi ja antamaan sinulle rakkautta miestäsi kohtaan sekä täyttämään sinun sydämesi hänen antamallaan rauhalla ja ilolla. Hän voi antaa sinulle rakkautta miestäsi kohtaan.
Usko tai älä, olen uskovainen ihminen ja todellakin rukoillut tämän asian vuoksi. Olen rukoillut sitä rakkautta ja että pystyisin sitoutumaan, ja olen täynnä syyllisyyttä että mietin eroa, sillä "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako".
Tähän asiaan en vaan saa vastausta, enkä ymmärrä miksi.
ap
Meidän tulee kunnioittaa Jumalan sanaa ja toimia sen mukaan. Moni meistä avioliitossa olevista kokee siinä joitakin puutteita ja usein hyvin merkittäviäkin. Ihmisen liha haluaisi moniakin asioita. En tarkoita, että sinä haluaisit, mutta esimerkiksi minä koen hoututuksia mielessäni, tosin en ole lähtenyt niitä toteuttamaan. Haluan olla kerran taivaassa ja joudun vastaamaan tekemisistäni Jumalalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku vanha pari joskus sanoi pitkän liittonsa salaisuudeksi sen, että he ei ole ikinä lopettaneet rakastamista samaan aikaan.
Heillä varmaan kuitenkin rakastaminen on "loppunut" vain hetkellisesti, ja tullut sitten aina jossain vaiheessa takaisin?
Itse en ole tainnut aidosti rakastaa miestäni koskaan. Otin hänet kun vastaan tuli ja tarjosi rakkauttaan ja turvaa, ihastuin kyllä tietenkin, mutta lähinnä pinnallisiin ja minimivaatimukset täyttäviin asioihin. Siihen että hän on kivan näköinen, työssäkäyvä, uskollinen, ja yleensä mukava.
Mutta eihän ne riitä. Kivannäköisiä, työssäkäyviä, uskollisia ja mukavia miehiähän maailmassa riittää (toki on myös heitä jotka eivät ole näistä mitään) mutta kokeakseen oikeaa rakkautta, pitäisi varmaan löytyä jotain joka tuo olon, että tämä ihminen on minulle sopiva, minun toinen puoliskoni?
ap
Ööö, mitä rakkaus on, jos syvä kiintymys ei ole sitä?
On erilaista rakkautta. Rakkautta lapsiin, ystäviin, vanhempiin, puolisoon... Kaikkia kohtaan luultavasti koetaan syvää kiintymystä. Puolisoon tulisi kuitenkin kokea vähän jotain muutakin. Vai oletko eri mieltä?
ap
Erilaista rakkautta? Olen eri mieltä ja samaa mieltä. Se rakastumisen tunne kestää parista vuodesta muutamaan ja sitten se on rakastamista, eli syvää kiintymystä. En osaa ajatella rakastavani ystäviäni ja rakkaus lapseen on täysin ehdotonta, eikä ailahtele. Rakkaus puolisoon on syvää kiintymystä, johon kuuluu myös se, että on kausia kun toinen käy hermoille tai kuuluu ns. kalustoon.
"Kausia, kun toinen ... kuuluu ns. kalustoon"
Huomasitko että kirjoitit sanan kausia? Eli ei jatkuva tilanne?
Muuttuisiko oma asenteesi, jos tästä eteenpäin hamaan tappiin et kokisi rakastavasi miestäsi ollenkaan, edes kausittain?ap
No vastaan tähän. 30 vuotta avioliitossa ja 3 jo aikuista lasta. Näihin vuosiin mahtuu kausia, kun jo toisen tapa syödä ärsyttää. Kausien kesto ehkä pari viikkoa. Ei ole puolison vika. Uskon että myös minä käyn välillä, ehkä useinkin hermoille. Koskaan en ole miettinyt eroa tai että voisin liitossani huonosti tai että jossain olisi minulle jotain parempaa. Suhde on arkipäiväistynyt, turvallinen ja luottamus molemmin puolin säilynyt. Samanlainen arvomaailma ja rahankäyttö. Toinen on ekstrovertti ja toinen introvertti. Ei yhteisiä harrastuksia. Yhteistä on rakkaus ja sitoutuneisuus toiseen. En voisi kuvitella että vanhenisin ilman häntä. Rakkaudeksi kutsun tätä.
Olipa ihana kuulla! Tällaisen varmuuden kumppanistani haluaisin itsekin kokea. Kiitos että jaoit.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten ennen parisuhdetta ja miten muissa asioissa, kipuilitko elämäsi kanssa ja tunsitko olevasi väärässä paikassa?
Sen takia kyselen, että mulla tää on omaan persoonaan liittyvä ominaisuus...oon aina epävarma valinnoistani ja tunnen olevani väärässä paikassa väärään aikaan... siksipä en ota tätä kokemusta silleen tosissani, että antaisin sen ohjata elämääni
Hyvä kysymys! No esimerkiksi työn suhteen löysin oman alani ja paikkani vasta näin kypsemmällä iällä. Tätä ennen tein useassa eri työpaikassa erilaisia töitä ja kouluttauduin parillekin eri alalle, ja koko ajan mietin että mikä mussa on vikana, kun työ tuntuu kauhealta, olenko työnvieroksuja, ja tätä en kyllä kestä vaikka pitäisi arvostaa saamaani vakityötä jne. Yritin muistuttaa itselleni myös näitä mitä sanotaan että "työn ei kuulukaan olla aina kivaa" ja "ole onnellinen että on työtä"
Sitten kun uskalsin vihdoin irtisanoutua, löysin työn ja alan, josta tykkään ihan älyttömän paljon, ja toivon että saan tehdä tätä loppuelämäni.
Eli ainakin jos tähän vertaan nykyistä parisuhdevatvomistani, pitäisi varmaan todellakin erota.
ap
Niin, joskus riskinotto kannattaa vaikka tuleva olisikin epävarmaa ja pelottavaa. Tosin on sekin pelottavaa, että kyllä voi käydä myös huonommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voih. Sinulla on kaikki hyvä. Ja se ei riitä.
Juuri viime viikolla joku parisuhdeterapeutti arvioi lehdessä, että silloin kannattaa harkita eroa, kun parisuhteessa on turvaton olo.
Tiedäthän, jos eroat, voit olla turvaton koko lopun elämäsi. Voit löytää jonkun, mutta hän on turvaton. Tai et löydä ketään. Tai löydät jonkun turvallisen, mutta muutaman vuoden kuluttua taas pohdit, pitäisikö olla jotain muuta kuin turvaa.
Nyt pitää miettiä, mikä painaa vaakakupissa eniten.
Niin pitäis, ja sitä tässä teenkin. Yritän miettiä mikä mulle painaa vaakakupissa eniten. Mutta en voi saada varmaa vastausta tähän, kuin jälkikäteen, sillä tein kummin vaan, on riskinä se että kadun. Tai jos on antaa joku neuvo, miten asian tietää, niin kerro ihmeessä!
Jos jään tähän, voi olla etten ikinä pääse näistä "entä jos tuolla olisikin minulle joku, jota oikeasti rakastaisin" - ajatuksista (tähän mennessä ainakaan en ole päässyt, vaikka olen yrittänyt päättää että joo, nyt alan olla tyytyväinen... Hetken onnistuu, kunnes ajatukset taas palaavat) ja voi olla että kadun joskus vanhana, etten lähtenyt silloin kun itselläni olisi vielä ollut mahdollisuus löytää joku, ja miehelläni mahdollisuus löytää joku joka häntä aidosti rakastaa.
Tai jos lähden tästä, voi olla että kadun, ja jään kauhuskenaarioissani turvattomaksi ja yksinäiseksi loppuelämäkseni.
Ei tähän voi tietää varmaa vastausta, etukäteen ainakaan. Ja kaikki "sydämesi tietää" -jutut on tosi naiiveja ja mustavalkoisia. Sillä minun sydämeni sanoo, että rakastan turvaa ja rakastettuna olemista, mutta samaan aikaan se myös sanoo toista, että haluan itsekin rakastaa. Ristiriitainen sydän, täynnä harmaan sävyjä.
ap
Olen tuo, jolle vastaat.
Itselleni turvallisuus on todella, todella tärkeää. Tiedän pärjääväni yksin, mutta mieheni on kuin kallio, ja hän kannattelee minua, jos en itse siihen pysty.
Haluan myös olla lupauksieni arvoinen. Jos lupaan tahtoa, niin pidän lupaukseni. En halua katsoa peiliin ja nähdä ihmistä, joka ei ole sanansa mittainen.
Uskon myös, että elämän tarkoituksen löytää muualta kuin toisesta ihmisestä. Onnea ei saa ripustaa toiseen. Jos itse haluan muutosta, niin minun pitää tehdä se muutos.
Ja tiedän, että näkökulmaa voi vaihtaa, ja minä osaan sen myös tehdä.
Eli minä pysyisin liitossa ja vaihtaisin näkökulmaa. Minulle se tapahtuisi mm näin:
- jos olisin sinkku, niin miten hakisin merkityksellisyyttä elämääni ilman, että haen sitä toisesta ihmisestä? Miettisin keinoja ja toteuttaisin ne
- harrastaisin kiitollisuutta. Olen aiemmin saanut näkökulmaa vaihdettua ajattelemalla, että olen kiitollinen tilanteen huonoista puolista, että olen valinnut ne
- alkaisin ajattelemaan toisen hyviä puolia ja minä ainakin olen saanut herätettyä rakkautta tällä tavalla
- muistuttaisin itseäni tutkimuksista, että kaikki ihastuminen ja haaveilu perustuu aina fantasiaan ja imagoon toisesta. Ne eivät ole faktoja. Jos tulet joskus ihastumaan johonkin, niin muista, että kyse on illuusiosta.
Kaiken ongelmien peri syy on ihmisen oma ymmärrättömyys siitä mitä rakkaus todella on ei rakkaus ole mitään ulkoista tai mistään riippuvaista vaan rakkaus on jotain ihmisen sisällä hänessä itsessään ja lopulta mitä hän itse on, mutta kosk aet tiedä tätä kuvittelet rakkauden olevan jotakin ulkoista ja tapahtumista tai kokemista vaikka raukkaus ja rauha ovet ihmisen perimmäinen luonne. niin kauan kuin olet ymmärtämätön et tule sitä löytämään. Ehkäpä yksin olo olisikin sinulle paras vaihto ehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaiken ongelmien peri syy on ihmisen oma ymmärrättömyys siitä mitä rakkaus todella on ei rakkaus ole mitään ulkoista tai mistään riippuvaista vaan rakkaus on jotain ihmisen sisällä hänessä itsessään ja lopulta mitä hän itse on, mutta kosk aet tiedä tätä kuvittelet rakkauden olevan jotakin ulkoista ja tapahtumista tai kokemista vaikka raukkaus ja rauha ovet ihmisen perimmäinen luonne. niin kauan kuin olet ymmärtämätön et tule sitä löytämään. Ehkäpä yksin olo olisikin sinulle paras vaihto ehto.
Tällä perusteellahan kuka tahansa voisi pariutua kenen tahansa kanssa? Jos rakkaus kerran on vain ihmisessä itsessään, eikä sillä toisella ole mitään tekemistä asian kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken ongelmien peri syy on ihmisen oma ymmärrättömyys siitä mitä rakkaus todella on ei rakkaus ole mitään ulkoista tai mistään riippuvaista vaan rakkaus on jotain ihmisen sisällä hänessä itsessään ja lopulta mitä hän itse on, mutta kosk aet tiedä tätä kuvittelet rakkauden olevan jotakin ulkoista ja tapahtumista tai kokemista vaikka raukkaus ja rauha ovet ihmisen perimmäinen luonne. niin kauan kuin olet ymmärtämätön et tule sitä löytämään. Ehkäpä yksin olo olisikin sinulle paras vaihto ehto.
Tällä perusteellahan kuka tahansa voisi pariutua kenen tahansa kanssa? Jos rakkaus kerran on vain ihmisessä itsessään, eikä sillä toisella ole mitään tekemistä asian kanssa?
Ei se tarkoittaisi kumpaakaan. yhtä hyvin voi pariutua tai olla pariutumatta.
Sinulla on liikaa aikaa pyörittää ajatuksia päässäni. Mene töihin/ tee lapsia/ hanki harrastuksia. Vähemmän somea ja enemmän oikeaa elämää. Siinä ratkaisu pulmaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos keskittyisit siihen parisuhteeseesi, ja siihen, mitä itse voisit tehdä sen eteen.
Minä teen jo kaiken minkä voin. Yritän olla niin hyvä puoliso, kun pystyn. Mutta samalla on haljua tajuta, että ei kykene rakastamaan puolisoaan, kuten puolisoa tulisi rakastaa. Ja että kaikista hyvistä aikeista huolimatta huojuu koko ajan kahtaalle. Ei pystykään olemaan niin hyvä kumppani, kuin "pitäisi".
ap
Mistä sä tiedät miten puolisoa tulisi rakastaa? Sulla taitaa olla toinen mies mielessä.
Mulla on 99% ajasta neutraali olo puolisoni kanssa. Se on asia mistä olen valmis pitämään kiinni kynsin ja hampain.
Saahan sitä haihatella unelmarakkautta, Siperia sitten korjaa virheajatukset.
Jos on mentävä on mentävä, muuten jää katkeruus itseä, toista tai elämää kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on liikaa aikaa pyörittää ajatuksia päässäni. Mene töihin/ tee lapsia/ hanki harrastuksia. Vähemmän somea ja enemmän oikeaa elämää. Siinä ratkaisu pulmaasi.
No eipä näytä toimivan. Olen töissä (tänään vapaapäivä), on lapsia (isoja kyllä jo), on harrastuksiakin, sekä liikunnallisia että kädentaitoihin liittyviä, ja ystäviä. Silti tämä asia kaihertaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Määritteletkö ap meille, kuinka sinusta puolisoa pitäisi rakastaa?
Tommy Hellstenin mukaan rakkaus on tätä: kunnioittaa toista, tahtoo toiselle pellkkää hyvää, antaa toiselle täyden vapauden.
Mitä osaa tästä etbhallitse? Vai mikä sinun rakkauden määritelmäsi on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos keskittyisit siihen parisuhteeseesi, ja siihen, mitä itse voisit tehdä sen eteen.
Minä teen jo kaiken minkä voin. Yritän olla niin hyvä puoliso, kun pystyn. Mutta samalla on haljua tajuta, että ei kykene rakastamaan puolisoaan, kuten puolisoa tulisi rakastaa. Ja että kaikista hyvistä aikeista huolimatta huojuu koko ajan kahtaalle. Ei pystykään olemaan niin hyvä kumppani, kuin "pitäisi".
ap
Mistä sä tiedät miten puolisoa tulisi rakastaa? Sulla taitaa olla toinen mies mielessä.
Mulla on 99% ajasta neutraali olo puolisoni kanssa. Se on asia mistä olen valmis pitämään kiinni kynsin ja hampain.
Saahan sitä haihatella unelmarakkautta, Siperia sitten korjaa virheajatukset.
Jos on mentävä on mentävä, muuten jää katkeruus itseä, toista tai elämää kohtaan.
No oletan, että jos oikeasti rakastaisin miestäni, en pohtisi jatkuvasti eroa. Vaan olisin varma, että tässä ja tämän henkilön kanssa haluan elää loppuelämäni. Kuten joku aiempi kommentoijakin kertoi olevansa vielä 30 avioliittovuoden jälkeen.
Voi se olla joo, että siperia opettaa ja kadun joskus karvaasti. Se tässä minua jarrutteleekin, en haluaisi todellakaan joutua siihen tilanteeseen. Pilata omaa, mieheni ja lasten elämää oman väärän valinnan vuoksi.
Mutta löyhässä hirressä roikkumista tämä jatkuva epävarmuus ja "entä jos" - ajattelukin on. En tiedä miten pääsen tästä eroon, päättämällä "nyt vaan sitoudun" se ei ainakaan ole onnistunut kuin korkeintaan hetkeksi. Keskittyminen muihin asioihin on myös auttanut, mutta myöskin vain hetkeksi.
ap
Kyllä Ap kirjoituksistasi huokuu se, että olet asioita pitkään miettinyt. Ja on se selvä, että rakkautesi mieheesi on kovin kadoksissa ja vaikka täällä kovin alapeukutellaan niin uskon, että tilanteesi on kovin tuskainen, eli juuri tuo yhdistelmä että rinnallasi on hyvä mies ja perhe + Sinulla tahto rakastaa, mutta eihän se mene niin, ei tunteita voi pakottaa.
Alapeukutuksille on syynä se, että moni yksinäinen haluaisi ne perusasiat ja sellaisen kumppanin kun Sinulla rinnallensa.
Minut jätettiin yhteisen 28 vuoden jälkeen, ehkä samoista syistä kun sinä mietit nyt. Suhteessa oli kaikki hyvin, mutta mies ei enää ollut onnellinen. Ikä 50 v ja lapsi 17 v. Rakastin ja päästin menemään. Erotessasi saat vapauden ja pääset tutustumaan itseesi. Yksi asia jota ei ehkä osaa ajatella pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen on se yksinäisyys, hiljaisuus, ei ole sitä ihmistä jonka kanssa jakaa asiat, ei ole ihmistä johon turvautua. Siihen tottuu toki.
Elämme kuitenkin vaan kerran, Sinulla on oikeus onneen ja jos parisuhde alkaa tuntumaan tosi pahalta niin Sinulla on oikeus vapauteen, mutta älä tee mitään hätiköityä.
Vierailija kirjoitti:
Määritteletkö ap meille, kuinka sinusta puolisoa pitäisi rakastaa?
Tommy Hellstenin mukaan rakkaus on tätä: kunnioittaa toista, tahtoo toiselle pellkkää hyvää, antaa toiselle täyden vapauden.
Mitä osaa tästä etbhallitse? Vai mikä sinun rakkauden määritelmäsi on?
Osaksi vastasin tähän jo äskeisessä kommentissani, jota kirjoittaessa sinun kommenttisi oli tullut. Määrittelen rakkauden niin, että kuvittelen ihmisen tietävän varmaksi, kun hän rakastaa toista ihmistä. (?) En epäile rakkauttani vanhempiini, en lapsiini, en sisaruksiini. Rakastan heitä täydestä sydämestäni, vaikka välillä ärsyyntyisin heihin. Parisuhderakkaus tosin on erilaista, ja joo, en tiedä olenko koskaan oikeasti rakastanut miestäni? Tai ketään teini-iän lyhytaikaisista poikaystävistä ennen häntä? Ihastunut olen mieheeni, mutta jälkikäteen aateltuna ehkä ihastuin vain ihastumisen tunteeseen, ja siihen, että mies rakasti minua.
Haluan omalle miehelleni pelkkää hyvää, kyllä, ehdottomasti. Mutta samalla tämä myös tuikkaa ikävästi omatuntooni, kun tajuan, että se että minä en ole hänestä varma, ja mietin eroa, ei ole todellakaan häntä kohtaan "hyvää".
Eli rakastanko häntä vai en, tämän perusteella?
Kunnioitanko miestäni, kyllä ja en, kunnioitukseni näkyy siinä että puhun hänelle kauniisti, yritän käyttäytyä kohteliaasti, huomioin häntä pienissä asioissa (tuon hänellekin kupin kahvia samalla kun kaadan itselleni jne). Mutta mitä kunnioitus on? Minä kunnioitan kaikkia ihmisiä näin. Enkä kuitenkaan rakasta kaikkia.
Annan toiselle kaiken vapauden. Missä suhteessa? No, kannustan ainakin häntä toteuttamaan haaveensa, yhden juuri toteuttikin. Olisi varmaan toteuttanut ilman minuakin, mutta kannustin ja muistutin unelmien tärkeydestä, kun hän pohti ääneen, onko se järkevää vai ei, kun siihen upposi isohko summa rahaa.
Ja muutenkin, en estä häntä menemästä enkä tulemasta, kannustan tapaamaan ystäviään jne. En ikinä kiellä häntä menemästä mihinkään.
Eli? Miltä pohdintani kuulostaa?
ap
Rakastaminen on 90% päätöstä, ja 10% tunnetta.
Tunteita tulee ja menee, ei niiden varaan mitään rakenneta.
Kypsä ja aikuinen rakkaus avioliitossa on päätös sitoutua, kunnioittaa ja pyrkiä tykkäämään puolisosta loppuelämänsä.
Eli mitä jos Ap nyt kaivaisut itsestäsi kunnian ja selkärangan esiin, ja keskityt sitoutumiseen, kunnioitukseen ja opettelet tykkäämään miehestäsi vähän syvällisemmälläkin tasolla.
Se on mahdollista, mutta vaatii työtä, niin kuin kaikki hyvät ja merkitykselliset asiat elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Rakastaminen on 90% päätöstä, ja 10% tunnetta.
Tunteita tulee ja menee, ei niiden varaan mitään rakenneta.
Kypsä ja aikuinen rakkaus avioliitossa on päätös sitoutua, kunnioittaa ja pyrkiä tykkäämään puolisosta loppuelämänsä.
Eli mitä jos Ap nyt kaivaisut itsestäsi kunnian ja selkärangan esiin, ja keskityt sitoutumiseen, kunnioitukseen ja opettelet tykkäämään miehestäsi vähän syvällisemmälläkin tasolla.
Se on mahdollista, mutta vaatii työtä, niin kuin kaikki hyvät ja merkitykselliset asiat elämässä.
Kerrotko mitän nämä neuvot konkreettisesti toteutetaan?
On helppo sanoa, että päätä rakastaa. Mutta miten tämä tehdään, käytännössä?
Tähän asti olen monesti päättänyt rakastaa ja lopettaa kyseenalaistamisen, mutta x ajan kuluttua mieleeni nousee väkisin eroajatuksia ja jossittelua. Kun yritän työntää ne ajatukset pois, ne tunkevat kohta vaan uudelleen mieleeni.
Eli jatkanko vaan sitkeästi kieltämällä nämä ajatukset, kun ne tulevat esiin? Miten? Haenko mielialalääkityksen, menenkö hypnotisoitavaksi, turrutanko pääni millä..?
Kertoisiko joku käytännön neuvon?
ap
Hyvä kysymys! No esimerkiksi työn suhteen löysin oman alani ja paikkani vasta näin kypsemmällä iällä. Tätä ennen tein useassa eri työpaikassa erilaisia töitä ja kouluttauduin parillekin eri alalle, ja koko ajan mietin että mikä mussa on vikana, kun työ tuntuu kauhealta, olenko työnvieroksuja, ja tätä en kyllä kestä vaikka pitäisi arvostaa saamaani vakityötä jne. Yritin muistuttaa itselleni myös näitä mitä sanotaan että "työn ei kuulukaan olla aina kivaa" ja "ole onnellinen että on työtä"
Sitten kun uskalsin vihdoin irtisanoutua, löysin työn ja alan, josta tykkään ihan älyttömän paljon, ja toivon että saan tehdä tätä loppuelämäni.
Eli ainakin jos tähän vertaan nykyistä parisuhdevatvomistani, pitäisi varmaan todellakin erota.
ap