Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys AMKssa/yliopistossa
En tiedä mitä tällä keskustelulla haen, kenties sitä tunnetta etten ole ongelmani kanssa yksin vaan on kohtalontovereita tai heitä jotka ovat rämpineet saman *askan lävitse jo aiemmin.
Tilanne on se että olen aloittanut opintoni yli vuosi sitten enkä ole saanut yhtäkään uutta kaveria opinnoistani, olen kyllä yrittänyt. Olen yrittänyt jutella, kysellä, olla huomaavainen ja kiva mutta aina se päättyy siihen että muut vastailevat lyhyesti ja ihan selkeästi antavat ymmärtää että ei oikein nappaa kanssani jutella.
Valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi tämän takia miettinyt opintojen lopettamistakin. On raastavaa olla ulkopuolinen kun muut ovat ryhmäytyneet ja saaneet ystäviä.
Kommentit (370)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tässä ei ole kysymys empatiasta ja luottamuksesta vaan ihan perus vuorovaikutustatoinen oppimisesta ja pitää että kehittyy resilienssiä niin että selviytyy normaaleista sosiaalisista tilanteista ja osaa toimia niin, että saa niitä kavereita.
Mielenkiintoista miksi tunnet tarvetta hyökätä toisia kirjoittajia vastaan sen sijaan että keskustelisit itse asiasta. Mikä kasvatuksessasi meni pieleen? Vaikuttaako se mahdollisesti siihen ettet löydä ystäviä? Mitä KSI asia menee sinulla ihon alle?
En ole tuo jolle vastasit, eikä itselläni ole koskaan ollut onneksi mitään haasteita sosiaalisesti, mutta ymmärrän kyllä sellaisia joilla nuo taidot ei ole lapsuuden aikana kehittyneet. Se on vähän samanlainen juttu, kuin vaikka ettei joku "tajua" ajoissa panostaa kouluun tai opetella soittamaan esim jotain instrumenttia tai liikuntaa, ja sitten vanhempana harmittelee.
Ollaan kaikki lapsena niin "tyhmiä" ja ajelehditaan vain taipumuksiemme mukaisesti, että jos ei ole ketään aikuista kunnolla ohjaamassa tai auttamassa niin tällaisia "puutteita" pääsee syntymään helpostikin ja niitä on jälkikäteen todella vaikeaa korjata. Toki on myös sellaisia joissa asiat menee luonnostaan hyvin, mutta kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, eikä siitä voi mielestäni määräänsä enempää sitä yksilöä syyllistää, kun se on ollut vain lapsi silloin kun sen olisi pitänyt jotenkin tajuta sosiaalisten taitojen harjoittelun merkitys koko loppuelämälle. Liikaa odotettu lapsen ymmärrykseltä mielestäni. Ja kun kaikilla ei tosiaan ole ketään joka sanoisi ja selittäisi tämän ja tukisi siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tässä ei ole kysymys empatiasta ja luottamuksesta vaan ihan perus vuorovaikutustatoinen oppimisesta ja pitää että kehittyy resilienssiä niin että selviytyy normaaleista sosiaalisista tilanteista ja osaa toimia niin, että saa niitä kavereita.
Mielenkiintoista miksi tunnet tarvetta hyökätä toisia kirjoittajia vastaan sen sijaan että keskustelisit itse asiasta. Mikä kasvatuksessasi meni pieleen? Vaikuttaako se mahdollisesti siihen ettet löydä ystäviä? Mitä KSI asia menee sinulla ihon alle?
En ole tuo jolle vastasit, eikä itselläni ole koskaan ollut onneksi mitään haasteita sosiaalisesti, mutta ymmärrän kyllä sellaisia joilla nuo taidot ei ole lapsuuden aikana kehittyneet. Se on vähän samanlainen juttu, kuin vaikka ettei joku "tajua" ajoissa panostaa kouluun tai opetella soittamaan esim jotain instrumenttia tai liikuntaa, ja sitten vanhempana harmittelee.
Ollaan kaikki lapsena niin "tyhmiä" ja ajelehditaan vain taipumuksiemme mukaisesti, että jos ei ole ketään aikuista kunnolla ohjaamassa tai auttamassa niin tällaisia "puutteita" pääsee syntymään helpostikin ja niitä on jälkikäteen todella vaikeaa korjata. Toki on myös sellaisia joissa asiat menee luonnostaan hyvin, mutta kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, eikä siitä voi mielestäni määräänsä enempää sitä yksilöä syyllistää, kun se on ollut vain lapsi silloin kun sen olisi pitänyt jotenkin tajuta sosiaalisten taitojen harjoittelun merkitys koko loppuelämälle. Liikaa odotettu lapsen ymmärrykseltä mielestäni. Ja kun kaikilla ei tosiaan ole ketään joka sanoisi ja selittäisi tämän ja tukisi siinä.
Aikuisenakin oppii, onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin itse sairaanhoitaja opinnot aikanaan, kun jäin täysin ryhmän ulkopuolelle. Olen arka suuressa ryhmässä, mutta kaktävä.sin ollessa mitä parhain ystävä.
Miten joku voi olla noin kypsymätön? Luopua ammatista, koska ei päässyt ryhmään? Ei sinusta kyllä töihinkään olisi, arvosi ovat ihan hämärät.
Opintojen tarkoitus on saada ammatti, ei viihtyä. Toki opinnoissa on hyvä hankkia vähintään kavereita ja vähän bilettääkin, mutta päätarkoitus on se ammatti. Koko ajan opiskelu ei missään koulussa ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan sitä arkista puurtamista.
Minua kiusattiin lukiossa, mutta paras "kosto" oli että kävin koulun loppuun ja kirjoitin ällän paperit, ja jatkoin hyvään opiskelupaikkaan. Ei tuollainen kesken heittäminen ole mitenkään älykästä.
Minä lopetin myös aikoinaan sairaanhoitajaopinnot osittain samasta syystä. Minut jätettiin kokonaan ulkopuolelle kaikesta. En ollut koskaan kokenut vastaavaa syrjimistä. Olen kuitenkin ihan perus sosiaalinen ja ystävällinen.
Tein muutaman hoitotyön harjoittelun ja huomasin, että porukka tuolla alalla oli juurikin samanlaista kuin opiskelijat. Todella myrkyllinen ilmapiiri. Vuoden kestin opintoja ja sitten vaihdoin alaa.
Valmistuin myöhemmin toimittajaksi ja olen ollut nyt alalla pitkään. Ennen valmistumista tein monen eri alan hommia, enkä missään muussa törmännyt vastaavaan kuin hoitoalalla. Ei enää ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Tämän takia lopetin aikoinaan opiskelut. Yksinäisyys oli sietämätöntä, niin sietämätöntä että oli pakko lopettaa. Sinne meni akateeminen ura.
Tuolla kyvyllä kestää vastoinkäymisiä, ei siitä akateemisesta urastakaan olisi mitään tullut.
Siinä samaa mieltä jonkun kanssa, että koulut ja media luo ihme illuusion siitä miten ihanaa ja kivaa se opiskelu on, ja sitten tulee pettymys kun todellisuus iskee.
Mäkin olin yksinäinen, en voinut verkostoitua kun ei ollut rahaa edes syödä yliopistolla saatikka muuhun kivaan. Luentojen alussa juttelin muitten kaa mut luennon jälkeen ne lähti taas johonki mikä ois maksanu ja mää raukka en pystynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen, että missähän mahdat opiskella? Näissä on suuria eroja eri puolella Suomea. Esim. Hki tai Tampere, se on just tuollaista. Vaan hakeudupa Itä-Suomeen! Porukka suhtautuu tosi hyvin, on avuliasta ja iloista, ketään ei suljeta pois vaan pyydetään nimenomaan messiin. Suositteluni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mut entä jossei ole rahaa?
Miten muka ei ole rahaa opiskelijalounaaseen? Kaikilla on.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen, että missähän mahdat opiskella? Näissä on suuria eroja eri puolella Suomea. Esim. Hki tai Tampere, se on just tuollaista. Vaan hakeudupa Itä-Suomeen! Porukka suhtautuu tosi hyvin, on avuliasta ja iloista, ketään ei suljeta pois vaan pyydetään nimenomaan messiin. Suositteluni!
Eri kokemus, etenkin jos olet mennyt syntymään Helsinkiin (paha, paha moka), niin sinut lähinnä savustetaan ulos Itä-Suomessa. Helsingissä kun useimmat on just muuttaneet jostakin muualta, tutustuu paremmin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tämän päivän vanhemmilla on suurin pelko, että oma jää yksin ja kiusatuksi.
Siksi ihmettelen todella paljon, miksi vanhemmat eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtikäs mitään! Pitäisi pitää yhteyttä serkkuihin ja sukulaisiin, joiden kautta lapsi saa kaveruuskokemuksia. Samoin pitäisi tukea lasta monipuolisiin harrastuksiin, joista voi saada kavereita. Ihan vaikka vanhan ajan kirjekavereista on moni saanut aikanaan elämän pituisia ystäviä. Lapsia pitää laittaa kesäleirille, puhallinorkesteriin, kuoroon, pesäpalloon...Jatkuvat muutot ja koulun vaihdot on aina riskitekijä.
On tosi uus avuttomia vanhempia, jotka toteaa, " Jiri- Petteriä kiusataan taas uudessakin koulussa" . Yleensä nämä kyseiset vanhemmat vielä riitelee ja rähjää opettajille asiasta. Itse ei tehdä asioiden eteen yhtään mitään.
Joskus voisi myös tukea niitä orastavia kaverisuhteita sillä, että kaverit on tervetulleita kotiin, yökylään ja vaikka joskus risteilylle mukaan. On paljon yksinhuoltajia, joille tällainen olisi niin iso apu. Varmasti tulisi pidettyä tällaisista lapsen kavereista kiinni.
Menee vähän asian vierestä. Mutta, yleensä vanhemmat tuppaavat lapsiaan leikkimään ja käymään kylässä juuri sen yksinhuoltajaädin lapsen luona, "Koska on muutenkin aika kotona". Tätinä tästä kokemusta, kun yrittää esittää voisiko tämä yksinhuoltajan lapsi lähteä vaikka joskus rannalle mukaan, että äiti saisi omaa aikaa, voi vastaus olla "meillä on niin kiireistä tämän oman porukan kanssa. Mennään sitten sinne ja tänne hoitamaan asioita."
Näin myös vanhemmat opettavat lapsiaan käyttämään toisia hyväkseen.
Täsmälleen sama kokemus. Minullehan yyhoona oli kiva nakittaa kuskaukset ja rantareissut. Kun lopulta odotin vastavuoroisuutta niin yksikin muija sanoi, että sitten he ei saa parisuhdeaikaa. Lopetin heidän lapsen kuskaamisen sitten kokonaan.
Kaikilla ei ole rahaa siihen opiskelijalounaaseen koska se on vaan yks ruoka ja kotonakin tarttee syödä. Et tiiä köyhyydestä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dorisdoris kirjoitti:
Yksinäisyys on suuri ongelma ja sitä usein hävetään. Voisiko joku, jolla on paljon ystäviä ja joka löytää helposti ystäviä, kertoa, miten hän sen tekee. Haluaisin tietää, mitkä ominaisuudet auttavat ystävien löytämistä.
En nyt tiedä saanko mitenkään super helposti ystäviä tai tuttavia, mutta en ole jäänyt täysin yksin missään paikassa, mihin olen mennyt. Ja olen täysi introvertti, en jaksa vapaa ajallani nähdä ihmisiä kuin ehkä kerran tai kaksi viikossa ja olen ollut sinkku nyt parin vuoden ajan. Ainoa minkä osaan sanoa syyksi siihen, että kuitenkin joka paikasta löydän ainakin edes jutustelu seuraa on nimenomaan se, kun en yritä liikaa. Olen vain oma itseni ja menen kaikkialle asenteella, että jos löytyy uusia tuttavuuksia luontevasti niin kiva, ja jos ei, niin sekin on ok, väkisin en ala "ystävystymään" koska viihdyn hyvin itsekin. Epätoivoisuus ja vähän sellanen ressukka asenne paistaa läpi ja itsekin välttelen sellaisten seuraa, jotka yrittää takertua kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Dorisdoris kirjoitti:
Yksinäisyys on suuri ongelma ja sitä usein hävetään. Voisiko joku, jolla on paljon ystäviä ja joka löytää helposti ystäviä, kertoa, miten hän sen tekee. Haluaisin tietää, mitkä ominaisuudet auttavat ystävien löytämistä.
En nyt tiedä saanko mitenkään super helposti ystäviä tai tuttavia, mutta en ole jäänyt täysin yksin missään paikassa, mihin olen mennyt. Ja olen täysi introvertti, en jaksa vapaa ajallani nähdä ihmisiä kuin ehkä kerran tai kaksi viikossa ja olen ollut sinkku nyt parin vuoden ajan. Ainoa minkä osaan sanoa syyksi siihen, että kuitenkin joka paikasta löydän ainakin edes jutustelu seuraa on nimenomaan se, kun en yritä liikaa. Olen vain oma itseni ja menen kaikkialle asenteella, että jos löytyy uusia tuttavuuksia luontevasti niin kiva, ja jos ei, niin sekin on ok, väkisin en ala "ystävystymään" koska viihdyn hyvin itsekin. Epätoivoisuus ja vähän sellanen ressukka asenne paistaa läpi ja itsekin välttelen sellaisten seuraa, jotka yrittää takertua kiinni.
Sama itsellä. olen äärimmäisen introvertti, mutta pystyn halutessani puhumaan tuntemattomille ihmisille niitä näitä ja kavereita löytyy mistä vaan. Vähän liiaksikin. Vapaa-ajalla viihdyn mieluummin yksin ja ärsyttää nämä ,jotka haluaa ikuista ystävyyttä ja "syvällistä" keskustelua. Pidän lähipiirin mieluummin pienenä ja olen hyvä kaveri muille vain opintoihin ja kiltaan liittyvissä asioissa. Enempään minusta ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ne muut tietää, että sinulla on kavereita ennestäänkin, niin siksi ne käyttäytyvät noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin itse sairaanhoitaja opinnot aikanaan, kun jäin täysin ryhmän ulkopuolelle. Olen arka suuressa ryhmässä, mutta kaktävä.sin ollessa mitä parhain ystävä.
Miten joku voi olla noin kypsymätön? Luopua ammatista, koska ei päässyt ryhmään? Ei sinusta kyllä töihinkään olisi, arvosi ovat ihan hämärät.
Opintojen tarkoitus on saada ammatti, ei viihtyä. Toki opinnoissa on hyvä hankkia vähintään kavereita ja vähän bilettääkin, mutta päätarkoitus on se ammatti. Koko ajan opiskelu ei missään koulussa ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan sitä arkista puurtamista.
Minua kiusattiin lukiossa, mutta paras "kosto" oli että kävin koulun loppuun ja kirjoitin ällän paperit, ja jatkoin hyvään opiskelupaikkaan. Ei tuollainen kesken heittäminen ole mitenkään älykästä.
Minä lopetin myös aikoinaan sairaanhoitajaopinnot osittain samasta syystä. Minut jätettiin kokonaan ulkopuolelle kaikesta. En ollut koskaan kokenut vastaavaa syrjimistä. Olen kuitenkin ihan perus sosiaalinen ja ystävällinen.
Tein muutaman hoitotyön harjoittelun ja huomasin, että porukka tuolla alalla oli juurikin samanlaista kuin opiskelijat. Todella myrkyllinen ilmapiiri. Vuoden kestin opintoja ja sitten vaihdoin alaa.
Valmistuin myöhemmin toimittajaksi ja olen ollut nyt alalla pitkään. Ennen valmistumista tein monen eri alan hommia, enkä missään muussa törmännyt vastaavaan kuin hoitoalalla. Ei enää ikinä.
Sosiaalialalla taitaa olla vielä pahempaa. Meidän koulussa ainakin monet sh opiskelijat vaikutti mukavilta ja biletti porukoissa missä oli monenikäisiä. Sosionomeilla taas tuntui olevan kapea maailmankuva(outoa!?) Ja omituisen nyrpeä ja omahyväinen asenne. Todella kummallista sisäänpäinlämpeävää ja arvostelevaa porukkaa.
Koita hankkiutua johonkin "international students" toimintaan. Haluavat niihin suomalaisia tutustuakseen ja oppiakseen Suomesta. Pitää vaan löytää sopiva kerho.
Itselläni oli yliopistossa yksi ystävä, jotain moikkaustuttuja lisäksi mutta ei muuta. Hyviä muistoja kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Surullista mutta tavallista suomessa että joku / jotkut jätetää ulkopuolelle
Tämähän on kuitenkin yksi koulukiusaamisen kehto
En ole kuullut että tällaista esiintyy ulkomailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista mutta tavallista suomessa että joku / jotkut jätetää ulkopuolelle
Tämähän on kuitenkin yksi koulukiusaamisen kehto
En ole kuullut että tällaista esiintyy ulkomailla.
Ulkomailla ihmiset ylipäätään ovat sosiaalisemoia ja ottavat toisiin kontaktia. suomalaiset ovat hiljaisempia ja varautuneempia yleensä.
Kyllä se koulukiusaaminen on ihan yleistä ainakin. USAssa. Vähänkö siellä on kouluampumisia ja nuorten itsemurhia kiusaamisen seurauksena. Paljonhan Hollywood- elokuvissa ja nuorten sarjoissakin esitetään kiusaamista. Aina on se leuhka porukka, joka kiusaa erilaisia, outoja , nörttejä huonoja urheilussa ja läskejä sitten Simsalabim kiusattu kaunistuu , omaa jonkin hienon taidon , voittaa jotakin ja kiusaajapoppoo saa pitkän nenän.
Eräällä paikkakunnalla opiskellessani paikkakuntalaisiin ei saanut mitään yhteyttä eikä heihin tutustunut - niillä kun oli omat kaverit jo kotikaupungissaan. Opiskeluaikana ystävien ja kavereiden löytämnen on tuuristakin kiinni - ota jokin valinnainen aine, voisiko sieltä löytyä eri tyyppejä? Se oman tyypin löytäminen voi olla vaikeaa, tsemppiä! Joskus myös omissa jutuissaan pörrätessä, voi jäädä kaiken innon keskellä huomaamatta, että joku on yksin tai haluaisikin tulla seuraan. Eikä se aina ole tarkoituksellista. opiskeluaika on intensiivistä ja irtiottoa nuoruuden alkua, ja itsekin hukassa ja elämän vauhdissa.
Pikkasen kyllä tulee mieleen, että nostaako tv- hömppäviihde tässäkin ystävyysasiassa ihmisten odotukset/ vaatimukset vähän liian epärealistisiksi. Usalaisessa ja brittiläisessä elokuvissa ja sarjoissa opiskelijoina ystävystyneet elävät happily everafter samassa asunnossa (How I met your mother, Fresh meat, Frieds, TBBT). Ehkä suomalainen kansanluinne ja siellä omassa yksiössä nyhjääm en opiskelijana ei tällaisia ihmissuhteita mahdollista.