Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys AMKssa/yliopistossa
En tiedä mitä tällä keskustelulla haen, kenties sitä tunnetta etten ole ongelmani kanssa yksin vaan on kohtalontovereita tai heitä jotka ovat rämpineet saman *askan lävitse jo aiemmin.
Tilanne on se että olen aloittanut opintoni yli vuosi sitten enkä ole saanut yhtäkään uutta kaveria opinnoistani, olen kyllä yrittänyt. Olen yrittänyt jutella, kysellä, olla huomaavainen ja kiva mutta aina se päättyy siihen että muut vastailevat lyhyesti ja ihan selkeästi antavat ymmärtää että ei oikein nappaa kanssani jutella.
Valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi tämän takia miettinyt opintojen lopettamistakin. On raastavaa olla ulkopuolinen kun muut ovat ryhmäytyneet ja saaneet ystäviä.
Kommentit (370)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on päinvastainen ongelma. Aloitin AMK-opinnot, ekat viikot täynnä tutustumisohjelmaa, ryhmäytymistä, hauskoja leikkejä joita en olisi kaivannut ollenkaan. Opettajat korostavat yhteisöllisyyttä ja sitä miten ketään ei jätetä yksin, eikä kenelläkään tunnu riittävän ymmärrystä siihen että oikeastaan osa meistä haluaisi olla yksin! Tulin tänne opiskelemaan, en seuranhakuun. Tuntuu aivan pelleilyltä koko touhu, todennäköisesti olisin saanut enemmän rauhaa yliopistolla. :/
Ei niihin tapahtumiin ole kyllä kenenkään pakko osallistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
90-luvulla opiskelijana Viron hyvässä yliopistossa. Asumisolot järkyttäviä - monta ihmistä yhdessä pienessä huoneessa, vessa kaukana käytävän päässä, koko asuntolassa yksi iso suihkutila. Nuoria tuli ja meni, yökaudet soitettiin musiikkia. Ajattelin, että helvetti on näköjään tälläistä, toivoin niin paljon omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Asuntoja ei ollut paljon saatavilla, jonkun pienen huoneen pystyi ehkä vuokraamaan kovalla hinnalla. Muistan talven, kun lämpötila asuntolassamme oli jotain 10 astetta... Nuorempi sisarukseni, joka opiskeli samassa yliopistossa, käveli yökaudet kaupungilla, koska huonetoverit juhlivat railakkaasti. Mutta joo, tuskin tämä litania ketään lohduttaa. Totta tämä kuitenkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena oli koko ajan sielu vereslihalla ja opinnot jäivät kesken. Nuoren ihmisen sielunmaailma on vaan usein niin monimutkainen. Jos saisin vielä kerran olla nuori, lopettaisin haahuiluni ja itkemisen asioiden perään, joita ei ole olemassakaan. Keskittyisin kylmästi opiskeluun.
Jos olisin vielä uudestaan nuori, lopettaisin kaikki opiskelemaan pyrkimiset ja hankkisin itselleni helpon, löysähkö elämän vailla mitään paineita ja suorittamisia. Keskittyisin vaan seurusteluun, seksiin, bilettämiseen, nautiskeluun.
Ja mistä aiot tälläisen helpon elämän hankkia? Ja millä rahalla aiot bilettää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Minä olin teininä sosiaalinen ja iso kaveripiiri. Ajauduin miesvaltaiselle alalle, jossa ainoa naispuolinen opiskelukaveri oli vanhempi ja elämä toisenlaista kuin 18-vuotiaan. Olimme "kavereita", mutta ei hänestä sydänystävää tullut ja en osannut pelkän poikaporukan mukana hengata, vaikka mukavia olivatkin. Ekana opiskeluvuonna itkin monesti yksinäisyyttä ja kaipasin aiempaa sosiaalista elämääni. Sitten löysin poikakaverin ja hänestä tuli ystäväni. Myöhemmin mies vaihtui, mutta koko aikuisiällä en ole täällä oikein jaksanut rakentaa pysyviä ystävyyssuhteita. Jotkut työkaverit on jääneet jonkinlaiseksi kaveriksi ja saatetaan kerran vuodessa poiketa lounaalla, vaikkei enää olla työkavereita. Opin tähän. En enää kaipaa sillä tavoin ystäviä. Minulla on perheeni. Mies ja lapset. Lapsuudenkavereihin pidän yhteyttä.
Olen nyt viisikymppinen ja ollut "epäsosiaalinen" siis jo 32 vuotta. Pakosta opin ja nautin nykyään siitä, ettei tarvi olla ihmisten kanssa liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tämän päivän vanhemmilla on suurin pelko, että oma jää yksin ja kiusatuksi.
Siksi ihmettelen todella paljon, miksi vanhemmat eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtikäs mitään! Pitäisi pitää yhteyttä serkkuihin ja sukulaisiin, joiden kautta lapsi saa kaveruuskokemuksia. Samoin pitäisi tukea lasta monipuolisiin harrastuksiin, joista voi saada kavereita. Ihan vaikka vanhan ajan kirjekavereista on moni saanut aikanaan elämän pituisia ystäviä. Lapsia pitää laittaa kesäleirille, puhallinorkesteriin, kuoroon, pesäpalloon...Jatkuvat muutot ja koulun vaihdot on aina riskitekijä.
On tosi uus avuttomia vanhempia, jotka toteaa, " Jiri- Petteriä kiusataan taas uudessakin koulussa" . Yleensä nämä kyseiset vanhemmat vielä riitelee ja rähjää opettajille asiasta. Itse ei tehdä asioiden eteen yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tässä ei ole kysymys empatiasta ja luottamuksesta vaan ihan perus vuorovaikutustatoinen oppimisesta ja pitää että kehittyy resilienssiä niin että selviytyy normaaleista sosiaalisista tilanteista ja osaa toimia niin, että saa niitä kavereita.
Mielenkiintoista miksi tunnet tarvetta hyökätä toisia kirjoittajia vastaan sen sijaan että keskustelisit itse asiasta. Mikä kasvatuksessasi meni pieleen? Vaikuttaako se mahdollisesti siihen ettet löydä ystäviä? Mitä KSI asia menee sinulla ihon alle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan että opiskellessani AMK:ssa ei minulla kyllä opintojen tiimoilta ollut oikein yhtään ystävää. Suurimmaksi syyksi epälen sitä että suurin osa oli muuttanut opiskelemaan muualta, mutta itse asuin samalla paikkakunnalla kun missä opinnot olivat. Iso osa porukkaa jopa asui samassa taloyhtiössä johon olivat opiskelukämpän (soluissa suurin osa). Niinpä heillä sitten oli yhdessäoloa myös aika paljon iltaisin ja viikonloppuisin, itse lähinnä osallistuin vain sellaisiin järjestettyihin tapahtumiin. Olin vielä aloittanutu aika hiljattain ensimmäisen parisuhteeni, joten uuden kumppanin kanssa ajanviettäminen tuntui tärkeämmälle silloin.
En muista että olisin erityisemmin kärsinyt tästä että keskustelu muiden kanssa jäi todella vähäiseksi kuin vasta ihan opintojen loppupuolella kun olisi tarvinnut sellaista sparrailuapua ja muuta moniin asioihin ihan opintoihinkin liittyen. Ja toki oli välillä vähän orpoa istuskella itsekseen luentojen välillä jne. Toki ei kukaan estänyt isompaan porukkaan liittymistä mutta kyllä käytännössä tunsin aina etten ole osa sitä porukkaan.
Opintojen jälkeen tästä ei sitten toisaalta ole ollut mitään ongelmia enkä muistele opintoaikoja mitenkään pahalla, mutta olihan ne päivät välillä aika pitkiä.
Vierailija kirjoitti:
Lopetin itse sairaanhoitaja opinnot aikanaan, kun jäin täysin ryhmän ulkopuolelle. Olen arka suuressa ryhmässä, mutta kaktävä.sin ollessa mitä parhain ystävä.
Miten joku voi olla noin kypsymätön? Luopua ammatista, koska ei päässyt ryhmään? Ei sinusta kyllä töihinkään olisi, arvosi ovat ihan hämärät.
Opintojen tarkoitus on saada ammatti, ei viihtyä. Toki opinnoissa on hyvä hankkia vähintään kavereita ja vähän bilettääkin, mutta päätarkoitus on se ammatti. Koko ajan opiskelu ei missään koulussa ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan sitä arkista puurtamista.
Minua kiusattiin lukiossa, mutta paras "kosto" oli että kävin koulun loppuun ja kirjoitin ällän paperit, ja jatkoin hyvään opiskelupaikkaan. Ei tuollainen kesken heittäminen ole mitenkään älykästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys ja sivuun jääminen on amk:ssa ollut aina iso ongelma, koska se vaikuttaa niin paljon opiskeluhin. Joka toinen kurssin numero tulee ryhmätöistä. Tein paljon itselleni vierasta tutustumista (itselleni tuppautumista) ja pääsin sitten tiettyihin ryhmiin. Olimme itseasiassa monet vähän syrjään jäävempää väkeä, mutta osoittatutui että kaikki olivat pikkutarkkoja ja tykkäsivät siitä varsinaisesta asiasta, eli opiskelusta. Sain hyvät numerot ryhmätöistä ja omistakin tehtävistä.
Jälkikäteen minua eivät tukeneet opettajat eikä opiskelukaverit työpaikkojen tai muiden mahdollisuuksien vinkkamisella. Vaikka oli motivaatio alalle ja hyvät todistukset. Olen saanut vinkkejä työpaikoista ystäviltäni, useat ovat ylopiston käyneitä. (Sinne olisi minunkin pitänyt mennä, jälkiviisaus on sitä parasta viisautta.)
Amk missä opiskelin, ilmoitti (niinkuin kaikki nykyään) edistävänsä tasavertaisuutta ja karsivansa syrjäytymistä. Tämä fokus liittyy ilmeisesti vain muodikkaasti LBGT ihmisten tervetulleen olon lisäämiseen. Opettajat nostivat esiin sosiaalisesti ja ulkonäöllisesti esiin nousevia henkiöitä, jos halusivat edistää opiskelijoiden asioita (ja paistatella hyvän opettajan roolissaan).
Eri koulujen opettajat käyttävät mielellään sanaa pedagoginen, esim. pedagoginen hyvinvointi. Mutta he eivät esimerkiksi oppitunneilla käytä yksinkertaisiakaan tapoja stopata kuppikuntien syntyä. Yksinkertaisin tapa olisi jakaa ryhmät itse eri tavoin, eli siis osallistaa, (Tämä on eri asia kun antaa mahdollisuus osallistua. Joka tyyppi on paikalla osallistuakseen. Pitäisi riitää syyksi.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin itse sairaanhoitaja opinnot aikanaan, kun jäin täysin ryhmän ulkopuolelle. Olen arka suuressa ryhmässä, mutta kaktävä.sin ollessa mitä parhain ystävä.
Miten joku voi olla noin kypsymätön? Luopua ammatista, koska ei päässyt ryhmään? Ei sinusta kyllä töihinkään olisi, arvosi ovat ihan hämärät.
Opintojen tarkoitus on saada ammatti, ei viihtyä. Toki opinnoissa on hyvä hankkia vähintään kavereita ja vähän bilettääkin, mutta päätarkoitus on se ammatti. Koko ajan opiskelu ei missään koulussa ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan sitä arkista puurtamista.
Minua kiusattiin lukiossa, mutta paras "kosto" oli että kävin koulun loppuun ja kirjoitin ällän paperit, ja jatkoin hyvään opiskelupaikkaan. Ei tuollainen kesken heittäminen ole mitenkään älykästä.
Lukion voi käydä loppuun niin, että omat suorituksen painottuvat, On vain vähän ryhmätöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tämän päivän vanhemmilla on suurin pelko, että oma jää yksin ja kiusatuksi.
Siksi ihmettelen todella paljon, miksi vanhemmat eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtikäs mitään! Pitäisi pitää yhteyttä serkkuihin ja sukulaisiin, joiden kautta lapsi saa kaveruuskokemuksia. Samoin pitäisi tukea lasta monipuolisiin harrastuksiin, joista voi saada kavereita. Ihan vaikka vanhan ajan kirjekavereista on moni saanut aikanaan elämän pituisia ystäviä. Lapsia pitää laittaa kesäleirille, puhallinorkesteriin, kuoroon, pesäpalloon...Jatkuvat muutot ja koulun vaihdot on aina riskitekijä.
On tosi uus avuttomia vanhempia, jotka toteaa, " Jiri- Petteriä kiusataan taas uudessakin koulussa" . Yleensä nämä kyseiset vanhemmat vielä riitelee ja rähjää opettajille asiasta. Itse ei tehdä asioiden eteen yhtään mitään.
Joskus voisi myös tukea niitä orastavia kaverisuhteita sillä, että kaverit on tervetulleita kotiin, yökylään ja vaikka joskus risteilylle mukaan. On paljon yksinhuoltajia, joille tällainen olisi niin iso apu. Varmasti tulisi pidettyä tällaisista lapsen kavereista kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!
Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.
Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.
Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?
Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.
Empatiaa ja luottamusta opitaan 0-2 vuotiaana, saa tissiä ja rakkautta. Sinä et varmaan saanut tissiä tai rakkautta? "sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan" olen oppinut pitämään puoleni, haluatko tavata ja katsoa? Onko minun pakastin enemmän lämmin kuin sinun lapsuus?
Tämän päivän vanhemmilla on suurin pelko, että oma jää yksin ja kiusatuksi.
Siksi ihmettelen todella paljon, miksi vanhemmat eivät ole valmiita tekemään asian eteen yhtikäs mitään! Pitäisi pitää yhteyttä serkkuihin ja sukulaisiin, joiden kautta lapsi saa kaveruuskokemuksia. Samoin pitäisi tukea lasta monipuolisiin harrastuksiin, joista voi saada kavereita. Ihan vaikka vanhan ajan kirjekavereista on moni saanut aikanaan elämän pituisia ystäviä. Lapsia pitää laittaa kesäleirille, puhallinorkesteriin, kuoroon, pesäpalloon...Jatkuvat muutot ja koulun vaihdot on aina riskitekijä.
On tosi uus avuttomia vanhempia, jotka toteaa, " Jiri- Petteriä kiusataan taas uudessakin koulussa" . Yleensä nämä kyseiset vanhemmat vielä riitelee ja rähjää opettajille asiasta. Itse ei tehdä asioiden eteen yhtään mitään.
Joskus voisi myös tukea niitä orastavia kaverisuhteita sillä, että kaverit on tervetulleita kotiin, yökylään ja vaikka joskus risteilylle mukaan. On paljon yksinhuoltajia, joille tällainen olisi niin iso apu. Varmasti tulisi pidettyä tällaisista lapsen kavereista kiinni.
Menee vähän asian vierestä. Mutta, yleensä vanhemmat tuppaavat lapsiaan leikkimään ja käymään kylässä juuri sen yksinhuoltajaädin lapsen luona, "Koska on muutenkin aika kotona". Tätinä tästä kokemusta, kun yrittää esittää voisiko tämä yksinhuoltajan lapsi lähteä vaikka joskus rannalle mukaan, että äiti saisi omaa aikaa, voi vastaus olla "meillä on niin kiireistä tämän oman porukan kanssa. Mennään sitten sinne ja tänne hoitamaan asioita."
Näin myös vanhemmat opettavat lapsiaan käyttämään toisia hyväkseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän takia lopetin aikoinaan opiskelut. Yksinäisyys oli sietämätöntä, niin sietämätöntä että oli pakko lopettaa. Sinne meni akateeminen ura.
Olisihan niitä kavereita jos ei valikoisi, vaan keipuuttaisi kenet vain. Itsellä ei ole kenenkään kanssa natsannut, vaikka kämppiksiä on ollut ja asiakaspalvelutyössä olen. Ei oikeasti yhtään kaveria,luotettua,eikä ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Olisihan niitä kavereita jos ei valikoisi, vaan keipuuttaisi kenet vain. Itsellä ei ole kenenkään kanssa natsannut, vaikka kämppiksiä on ollut ja asiakaspalvelutyössä olen. Ei oikeasti yhtään kaveria,luotettua,eikä ystävää.
Opiskeluaikaa helpottaa , mikäli on edes sen verran kavereita, että saa ryhmätyöt tehtyä , seuraa ruokailussa ja tarvittaessa voi kysyä apua esim. tehtäviin. Tai seuraa opisjkelijatapahtumiin. Ei tässä mitään ikuista bestistä olla hakemassa vaikka sellaisiakin voi löytyä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme höpinää, ei kukaan nelikymppinen löydä ystäviä puolta nuorempien joukosta. Ja se on ihan ok, riittää että koulussa on asialliset välit, jotta ne opinnot onnistuvat. Aikuisten maailma on vaan erilainen, ei olla enää alakoulussa jossa ne ystävät on kaikki kaikessa.
Lol, puhu vaan omasta puolestasi.
Kyllä meitä 40+ ulospäinsuuntautuneita ihmisiä löytyy jotka ovat kiinnostuneita ystävystymään myös nuorempien kanssa. Omassa aikuisten maailmassa ystävät ovat kuin itse valittu perhe ja on todella jees että ovat elämässäni läsnä.
Hyvillä sosiaalisilla taidoilla ja pelisilmällä sitä pystyy "pokaamaan" uusia frendejä läpi elämänkaaren varsinkin jos itse on aktiivinen. Koulumaailmassahan varsinkin mahdollisuuksia riittää.
Itse sain ystäviä opiskeluista ihan vain skannaamalla joukosta "itseni henkisen oloiset" tyypit ja kysymällä ruokalassa että voiko seuraan istua ja alkamalla keskustelemaan heidän kanssaan aiheista jotka yhdisti meitä. Samaa olen toistanut nyt työelämässä ja homma toimii 👍
Minä olen tuo, jolle sopi opiskelu aikuisryhmässä. Tämä tosiaan oli ammattikoulussa, kun AMK:ssa jäin ikäisteni kanssa yksin. Nuorimmat ryhmässäni olivat 20v ja vanhimmilla oli valmistumisen jälkeen viralliseen eläkeikään enää pari vuotta aikaa. Siellä ei iällä ollut mitään väliä, kaikki tulivat hyvin juttuun keskenään. Mentiin isolla porukalla yhdessä ruokailemaan ja mitä ikinä päivän aikana tapahtuikaan, aina pyydettiin kaikkia mukaan. Eli eipä se ikä tosiaan merkitse eikä elämäntilannekaan, kun vain on mukavia ja avoimia ihmisiä.
Tähän liittyen tuli itsellekin mieleen, että ollessani vähän yli 20-vuotias aloitin yhden koulutuksen. Muistan kuinka ikävien lukiovuosien jälkeen (olin kiusattu ja yksin) pelotti mennä sinne. Kuitenkin tässä ryhmässä olin nuorimpia. Lisäkseni vain pari nuorta. Muut selvästi vanhempia. Kuitenkin se oli ainoa ryhmä tähän mennessä mihin oikeasti menin iloiten. Todella ihania eri-ikäisiä naisia. Myös pari miestä. Huomasin, että minulla oli ns väliä heille. Tervehdittiin ja puhuttiin normaalisti. Monet tahtoivat istua vieressäni (tämäkin itselleni uutta) ja oli helppoa mennä sinne. Sen jälkeen mietin kumpa esim lukiovuodet olisivat menneet samoissa merkeissä. Oli minun silti tuollakin aluksi vaikeaa puhua kunnolla ja jännitin. Vähitellen kaikki alkoi sujumaan. Löysin tavallaan sitä aiempaa rohkeampaa persoonaani siellä ja aloin voida paremmin. Toisaalta jos miettii kokemuksiani niin tuokin oli vasta itselleni jotain alkua siihen, että olisin tavallaan pystynyt saamaan itsevarmuutta ja rohkeutta. Harmillisesti tuo koulutus jäikin sitten kesken muiden syiden takia. Silti se vieläkin ainoa ryhmä lapsuuden jälkeen missä on ollut kiva olla. Mietin vieläkin niitä ihmisiä usein. Näin olen miettinyt, että itsellekin aikuisryhmä voi olla paras.
Olen itsekin nyt jo vanhempi kuin tässä ryhmässä ollessa, mutta edelleen mietin, että pärjään mieluummin porukassa jossa on vanhempia tyyppejä kuin hyvin paljon nuorempien kanssa. Itseä ei kiinnosta esim baarit tai muu juominen. Kaipaan rauhallisuutta. Ehkä näin olen mieluummin vanhempien kanssa toimeentuleva. Toki yleistän tässä ja jokainen on erilainen. Silti ajatus esim AMK:n juomiseen liittyvästä tapahtumasta on tälläiselle vaikea. Itse, kun olen vain pari lasillista joskus juhlissa lähinnä maistanut. Näin koko kaikki on vierasta ja en toisaalta tahdo edes tutustua siihen kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin itse sairaanhoitaja opinnot aikanaan, kun jäin täysin ryhmän ulkopuolelle. Olen arka suuressa ryhmässä, mutta kaktävä.sin ollessa mitä parhain ystävä.
Miten joku voi olla noin kypsymätön? Luopua ammatista, koska ei päässyt ryhmään? Ei sinusta kyllä töihinkään olisi, arvosi ovat ihan hämärät.
Opintojen tarkoitus on saada ammatti, ei viihtyä. Toki opinnoissa on hyvä hankkia vähintään kavereita ja vähän bilettääkin, mutta päätarkoitus on se ammatti. Koko ajan opiskelu ei missään koulussa ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan sitä arkista puurtamista.
Minua kiusattiin lukiossa, mutta paras "kosto" oli että kävin koulun loppuun ja kirjoitin ällän paperit, ja jatkoin hyvään opiskelupaikkaan. Ei tuollainen kesken heittäminen ole mitenkään älykästä.
Ei tarvisi silti kärkkäästi kommentoida toisten viestiin. Kyllä monilla yleinen ilmapiiri ja se, ettei esim ole ystäviä vaikuttaa kaikkeen. Joku voi esim kestää ikävää työpaikkaa jos siitä on uralle hyötyä. Joku taas haluaa lähteä heti pois. Ymmärrän itse sen hyvin. On minusta ilkeää sanoa toiselle ihmiselle, ettei hänestä ole johonkin. Et voi tietää tuonkaan viestin kirjoittaneen tilanteesta sen enempää. Tuokin ala on muutenkin ujolle ja aralla vaikea. Esim minusta ei ole sinne, vaikka olisi hyvä porukkakin.
Toki opintojen tarkoitus on saada ammatti, mutta niinkuin itsekin kirjoitit niin kyllähän sillä porukalla on vaikutusta. On eroa onko opiskelu edes välillä mukavaa vai onko aina ikävää. Kirjoitit, että on hyvä hankkia kavereita, mutta tuon lainaamasi viestin kirjoittanut kertoikin, että jäi täysin ulkopuolelle. Näin hänellä ei varmaankaan ollut niitä kavereita.
Minäkin olin lukiossa kiusattu. Harmi vaan voin niinä vuosina niin huonosti, että sain juuri ja juuri käytyä koulussa. Tein silti töitä opiskelun eteen, mutta voimat vähissä ja vaikeat aineet kärsivät. Näin en todellakaan saanut niitä ällän papereita (toki en olisi saanut varmaan ikinä muutenkaan). Samoin lukioon jälkeen vietin elämäni vaikeinta aikaa ja vähitellen toivuin kaikesta. En voinut edes ajatella johonkin ryhmään menoa pitkään aikaan. Näin ajatus opiskelusta siirtyi ja vieläkään en ole edennyt. Toki tämä kaikkihan on minun syyni. Sinä kestit paljon paremmin. Silti jokainen on oma yksilönsä. Jokainen kestää kaikkea sen mitä kestää. Sivusta tämä.
Kärsin myös yksinäisyydestä opiskelijana. Ymmärrän myös syyn hyvin: otan opinnot tosissani. Olen n. 10 vuotta muita alottaneita vanhempi. Opiskelijaelämä ja bileet on jo koettu, enkä ole opiskelemassa ajankuluksi vaan itseäni varten. Tämä synnyttää ison kuilun nuorempiin. En etsi sydänystäviä, mutta olisi kiva jakaa edes jonkun kanssa ajatuksia kursseista ja oman alan tulevaisuudesta. Olen jo hieman luovuttanut saman henkisten ihmisten etsimisessä, koska koen olevani ns. väärässä paikassa ammattikorkeassa. Uskon, että yliopistossa olisi edes vähän enemmän kunnianhimoisempia ja tiedonjanoisia ihmisiä, joten valinta kaduttaa. Opinnot ovat kuitenkin jo puolessa välissä, joten enää ei kannata vaihtaa. Tilannetta helpottaa se, että elämässä on kyllä riittävästi läheisiä, mutta ei sellaisia, jotka jaksaisivat pohtia oman alan kysymyksiä asiantuntijuuden näkökulmasta.
Olen kyllä huomannut, että muitakin yksinäisiä on. Monet yrittävät aivan liikaa: päälleliimattu ystävällisyys, huomioiminen, joka paikkaan "tunkeminen" ja yksinkertaisesti vain liika yritys karkoittaa ihmisiä pois. Ystäviä ei saa väkisin, joten oma vinkkini on antaa asioiden mennä omalla painollaan. Aika monille opiskelukokemus on loppujenlopuksi pettymys, joko työllisyyden, motivaatio-ongelmien tai ulkopuolisuuden kautta.
Tämähän on ihan luonnollista. Miksi kukaan välittäisi? Hyvä kun resurssit riittää siihen diagnoosiin ja hoitoon. Henkilökohtaiset sitä tukea ja joukkohysteriaa varten on sitten vertaistukiryhmiä.