Mikä oli se hetki, kun tajusit olevasi burnoutissa?

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut enää töiden jälkeen tehdä mitään. En laittaa ruokaa, en oikein tehdä kotitöitä, en liikkua. Raahauduin sohvalle ja makasin siinä ja odotin, että pääsee nukkumaan. Lihoin vuodessa 10 kiloa, kaikki paikat oli jumissa, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Kyllä mä koko ajan tiesin, että töistä asia johtuu, mutta odotin vain koko ajan, että tilanne parantuisi. Ei parantunut.

Hävettää melkein sanoa, että lääkäriin menin siksi, että mua kaikista oireista eniten ahdisti lihominen ja tiesin, että silloisessa tilassani en jaksaisi laihduttaa ja vaikka jaksaisinkin, niin stressin takia olisi tosi vaikea pudottaa painoa. Onhan toi nyt silleen ihan päätöntä ja kertoo myös kyllä jotain tästä yhteiskunnasta, että mun henkinen pahoinvointi (joka heijastui muuhunkin perheeseen) ei ollut mulle tarpeeksi suuri syy mennä lääkäriin, mutta lihominen oli. Häpesin tosi paljon sitä, että olin päästänyt itseni niin väsyneeksi, että lihoin. 

Tunnistan kirjoituksestasi täysin itseni. Sillä erotuksella, etten ole vielä ylipainoinen tai mennyt lääkärille.

Kun olin menossa pyörällä töihin ja risteyksessä auto meinasi törmätä minuun. Ensi säikähdyksen jälkeen aloin itkeä sitä että auto EI törmännyt minuun. Olisin halunnut joutua pahaan liikenneonnettonuuteen jotta olisin päässyt sairaalaan (tai ruumishuoneelle) ja saanut levätä :(

Se, kun rähjäsin ihan tuntemattomalle ihan turhaan. Töissä närästi, pelotti kohdata työkavereita ja ylipäätään tehdä mitään, ettei joku hermostu. Luojan kiitos pääsin muualle

En tajunnut vaan jouduin osastolle lääkärin määräyksestä. Ennen sitä onnistuin viemään varastettuja kukkia pakkomielteisen ihastuksen kohteen oven taakse (etsin osoitteen numeropalvelusta). Löysin myöhemmin kotiuduttuani komerosta myös tienviitan, jonka ilmeisesti olin nyysinyt jostain, sekä nyrkkiraudan.

Diagnoosina vakava masennus ilman psykoottisia oireita :)

Kroppa olisi kestänyt mutta pää ei. Lopuksi jouduin sairaalaan. En parane ikinä.

Mulla ei ole ollut syvän päädyn loppuunpalamista. Huh, kun näitä tarinoita lukee!

Olin kuitenkin 3 kk saikulla ja varmaan pari vuotta että tokenin täysin ja kunnolla.

Opiskelin ja tein töitä (tuntilaisena) hyvin ahkerasti molempia ja jossain vaiheessa vaan väsyin enkä jaksanut enää mitään ja vain lojuin pitkiä aikoja kotona ilmoittamatta mihinkään, en vastannut viesteihin, en käynyt luennoilla, en ottanut työvuoroja.

Kela ei tykännyt ja alkoi periä tukia takaisin kun opinnot ei edenneet ja minun oli pakko myöntää että olen ihan helvetin väsynyt. Olen ylpeä ihminen, mutta käytännössä rahapula pakotti paljastamaan tilani opiskelijaterveydenhuollolle.

Itkin onnesta kun sain sairaslomaa.

Näitä viestejä lukiessa ymmärrän että pääsin helpolla ja hyvä että tilaani puututtiin ajoissa. Hyvä että väsyessä jäin lojumaan, vaikkakin salaa, enkä puristanut ihan loputtomiin.

Terve ulkoisesti kirjoitti:

En tajunnut vaan jouduin osastolle lääkärin määräyksestä. Ennen sitä onnistuin viemään varastettuja kukkia pakkomielteisen ihastuksen kohteen oven taakse (etsin osoitteen numeropalvelusta). Löysin myöhemmin kotiuduttuani komerosta myös tienviitan, jonka ilmeisesti olin nyysinyt jostain, sekä nyrkkiraudan.

Diagnoosina vakava masennus ilman psykoottisia oireita :)

Varastitko hautausmaalta vai jonkun ulkokukat? Vai kaupasta?

Olihan se ollut tulossa pitkään, mutta yritin jaksaa ja saattaa asiat paremmalle tilalle ja päätökseen omin voimin. Sitten jouduin seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja voimat loppuivat siihen. Ei vaan pystynyt keskittymään enää yhtään ja se vuosia kertynyt väsymys iski päälle täysillä.

Hain sairaslomaa, mutta en jaksanut hakea jatkoa 2 kk jälkeen, kun Kelan vaatimukset kuntoutussuunnitelmista jne kuulostivat ahdistavilta. Sinnittelin kuukausia lisää. Läheinen pakotti psykiatrille. Psykiatrille vielä selitin muutaman kuukauden, etten ole masentunut ja hoidan nyt ensin nämä työt loppuun, vaikkei siitä tullut yhtään mitään. Kiitos lääkärin, hän otti tilanteen haltuun ja hommasi minut pitkälle sairaslomalle ja pakotti minut näkemään tilanteen realistisesti ja minut myöntämään tilani.

Kun en enää töissä tajunnut mitä mulle puhuttiin. Katsoin, että tuossa tuo työkaveri puhuu, mutta sanaakaan en ymmärrä mitä se sanoo.... Ihan kuin olisi puhunut vierasta kieltä.

Sama juttu oli ollut lukemisen kanssa. Luin sähköposteja, joista tunnistin kirjaimia ja katsoin, että siinä on jotain sanoja, mutta ei ne jäsentyneet aivoissani miksikään ymmärrettäviksi lauseiksi, jotta olisin tajunnut mitä siinä halutaan sanoa. Ihan kuin olisi venäjää osaamaton laitettu lukemaan kyrillisiä kirjaimia. .

Näitä tuli hetkittäin työpäivän aika.

Up

Yksi on, että jos tietää olevansa hyvä työntekijä, niin kylmästi vaan jättää hommia tekemättä. Ei siis tee ylimääräistä.

Jos esimies valittaa, niin sanoo, että anna potkut, kun olen niin hidas. Ei ole vielä antanut. Tiedän, että hitaanakin olen nopea.

Vierailija kirjoitti:

Yksi on, että jos tietää olevansa hyvä työntekijä, niin kylmästi vaan jättää hommia tekemättä. Ei siis tee ylimääräistä.

Jos esimies valittaa, niin sanoo, että anna potkut, kun olen niin hidas. Ei ole vielä antanut. Tiedän, että hitaanakin olen nopea.

Kylmästi jättää vaan tekemättä?

Siis niin kuin jonain mielenosoituksena tai protestina? Ei tuo oikein kuulosta burnoutin oireelta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi on, että jos tietää olevansa hyvä työntekijä, niin kylmästi vaan jättää hommia tekemättä. Ei siis tee ylimääräistä.

Jos esimies valittaa, niin sanoo, että anna potkut, kun olen niin hidas. Ei ole vielä antanut. Tiedän, että hitaanakin olen nopea.

Kylmästi jättää vaan tekemättä?

Siis niin kuin jonain mielenosoituksena tai protestina? Ei tuo oikein kuulosta burnoutin oireelta...

No siis näin pitää tehdä, jos ei halua burnouttia joissain työpaikoissa. Tehtäviä kyllä annetaan niin paljon, että jossain vaiheessa se iskee, jos ei pidä omista rajoistaan kiinni.

Tämäkin piti käydä työsuhdeterapeutilta oppimassa. ;)

Taisi tulla yrittäjä itse alapeukuttamaan. ;)

Pitänee miettiä lukemaani. En ole varmaan burnoutin äärellä nyt, mutta jokin tässä mättää. Viimeiset 12 vuotta huomio vaan työssä - ei omaa perhettä, lapsia, harrastuksia tai muutakaan. Hinkuan vaan töitä ja angteilen jos en saa haluamiani tehtäviä. Kujanjuoksulta tämä kai näyttää ja maalina burnout? Yritän tehdä muutoksen ennen sitä.

Mä olin pohjattoman väsynyt, kun kesäloma alkoi. Kesäloman toisella viikolla en vielä edes jaksanut tehdä tonnikalasalaattia, koska siihen olisi pitänyt pilkkoa tomaatteja ja kurkkua. Loma loppui liian pian ja loman jälkeen kului muutamia kuukausia kunnes huomasin, etten voi luottaa muistiini ja työtehtäviä oli jäänyt tekemättä, vaikka "muistin" tehneeni ne. Vielä silloin ajattelin, että ehtisin palautua parin päivän saikulla, mutta vasta muutaman kuukauden sairasloman jälkeen väsymys alkoi hellittää ja olo normalisoitua.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin pohjattoman väsynyt, kun kesäloma alkoi. Kesäloman toisella viikolla en vielä edes jaksanut tehdä tonnikalasalaattia, koska siihen olisi pitänyt pilkkoa tomaatteja ja kurkkua. Loma loppui liian pian ja loman jälkeen kului muutamia kuukausia kunnes huomasin, etten voi luottaa muistiini ja työtehtäviä oli jäänyt tekemättä, vaikka "muistin" tehneeni ne. Vielä silloin ajattelin, että ehtisin palautua parin päivän saikulla, mutta vasta muutaman kuukauden sairasloman jälkeen väsymys alkoi hellittää ja olo normalisoitua.

Kuulostaa tutulta... Itselläni tuntuu nykyään monesti, että voileivänkin tekeminen illalla huomiseksi evääksi töihin on jo ylivoimainen tehtävä. On varmaan turha sanoa, että ruokaa en ole jaksanut tehdä enää moniin viikkoihin.

Joskus on unohtunut kotoa lähtiessä avaimet kotiin, kun on muistanut, että laitoin ne just äsken taskuun. Sitten huomaakin, ettei ne olekaan taskussa vaan se "just äsken" olikin jokin toinen päivä, kun olin ottanut ne mukaani... muisti on aivan surkea. Jos joku kysyy mitä tein esim juhannuksena tai viime viikolla, ei mulla ole mitään muistikuvaa niistä ajoista. Tosin mun päivät menee nykyään samalla kaavalla aina: käyn töissä ja töiden jälkeen makaan sohvalla kunnes menen nukkumaan. Herään ja sama toistuu taas päivästä toiseen. Viikonloppuisinkaan en jaksa tehdä mitään, ketään en jaksaisi tavata. Pyykivuori kasvaa, tiskit seisoo altaassa ja villakoirat juoksee nurkissa...

En ole vielä kehdannut hakeutua työterveyteen, koska meidän työpaikalla on monella enemmän töitä ja vastuuta ja ovat olleet pitempään kuin minä, eivätkä silti ole joutuneet uupumuksen takia saikulle. Hävettää siis tilanteeni sanalla sanoen...

Kun lattian peitti 20cm roskamatto. Heitin vain kaikki einesroskat lattialle, en enää jaksanut tehdä roskapussia. Tein kuusi päivää viikossa 12h päivässä viisi vuotta. Elämä oli pelkkää työtä ja nukkumista.

Alalla on provikkapalkka, eli jokaisesta uudesta asiakkaasta saa provikan, tunteja ei lasketa.

Sen jälkeen olen ollut työtön, nyt parikymmentä vuotta.

Myöhäiskeski-ikäinen mies