Miten eroon katkeruudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Olin (olen) liian vihainen ja vettuuntunut jotta voisin olla katkera. 

Olen, suluissa siksi, että vihaisuus estää edes ajattelemasta entisiä juttuja, joten ei pelkoa että voisin niistä katkeroitua :D Niitä ei tavallaan ole olemassa ollenkaan minulle. En tosiaan osaa sanoa miten temppu tehdään, mutta millään tavalla entinen elämä ei ole aiheuttanut oikeastaan kuin hyvää nykyiseen elämäni sitä kautta, että en kuuna kullan valkeana tekisi samoja virheitä uudestaan. 

Sen sijaan että olisin miettinyt että minulle ei varmaan ole ketään "tarkoitettu", pidinkin huolen että seuraavassa suhteessa en samanlaista katso sekuntiakaan. 

Menin aika lailla päin ihmissuhteita(sitten kun menin) tutustuin moniin miehiin, ja yhtä monen kanssa juttu ei jatkunut sen pitemmälle kun jotain epäilyttävää tai hälyttävää tuli vastaan. en tosiaankaan enää ajatellut että minun pitää nyt tästä ja tästä antaa periksi, koska se kuuluu parisuhteeseen, vaan jätin ihan pikkujuttujenkin takia tutustumatta sen kummemmin.

8v tuosta löysin nykyisen mieheni, ja alun kankeuden ja sarvienkolistelun jälkeen totesin että tästähän voi oikeasti tullakin jotatin. Suurin syy siihen on mieheni, hän näytti että on pitkäpinnainen, eikä ole antamassa periksi heti jos koskaan.

Jos edelleenkään mietin jotain eksääni, niin samantien nousee kyllä sellainen inho että miettiminen loppuu seinään. 

yhyy, olisit valinnut miehesi paremmin. Aivan samanlailla naiset jättävät, jos sairastut tai saat kenkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Hyvältä kuulostaa (myös tuo edeltävä listauksesi keskustelun annista) ja olen pahoillani, kun olet kokenut viestini vähätteleväksi. Ei ollut tarkoitus vähätellä, vaan vähän haastaa ajattelua.

Jos oikein ymmärsin, niin sinulla ei ole nykyisin läheisiä ihmisiä, mikä todennäköisesti osaltaan auttaa siinä, että sinulla on tunne, ettet pääse pois katkeruudesta. Muut ihmiset antavat uusia näkökulmia, esimerkiksi se, että saa vihata exää ihan kunnolla alkujaan (käydä läpi sitä ystävien kanssa, jotka ovat yhtä pöyristyneitä ja raivoissaan tapahtuneesta), on ehkä estynyt siinä vaiheessa, jos sinulla oli saattohoitajana toimiminen yms. jolloin et kyennyt silloin tarpeeksi käsittelemään asiaa vihan kautta. Ehkä terapeutillakin ihminen pyrkii hieman silottelemaan vihaa, jos ei ole (itseltä) lupaa olla katkera ja vihainen riittävän kauan ja perusteellisesti. 

Edellisestä johtuen, mistä saisit läheisiä ystäviä elämääsi ja sitä kautta sisältöä? Ehkä tämä on vain sitä, että olet tilapäisesti pudonnut katkeruuteen (aiemminhan kerroit olevan sen suhteen paremmin), koska elämä yksin tuntuu niin raskaalta. Eli että tälle ololle on täysin luonnollinen ja looginen selitys.

Ymmärrän nyt paremmin mitä koitat sanoa ja arvostan sitä, että jaksoit avata ajatteluasi paremmin. Tosiaan se vihavaihe jäi aika olemattomaksi eron jälkeen. Eron aikaan oli vielä läheisiä, jotka pöyristyivät exäni sanomisista ja tekemisistä jopa enemmän kuin minä ja tuomitsivat häntä. Minä taisin pikemminkin jopa asettua hieman puolustamaan häntä. En tiedä miksi, ehkä elättelin toiveita ettei ero olisi lopullinen.

Uusien ystävien löytäminen tuntuu olevan tässä iässä vaikeaa, erityisesti tällaiselle introvertille. Olen kyllä yrittänyt, hakeutumalla harrastuksiin yms. Luulen, että olen vain vielä liian vetäytyvä ja itseeni sulkeutuva tämän mielialani vuoksi, vaikka koitan olla ihmisten ilmoilla positiivinen ja vilpittömän kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän asioistaan.

-ap

Vaikutat mukavalta ja fiksulta ihmiseltä, oikeasti. Menetykset ehkä ovat saaneet aikaan masennusta, onko sinun sallitumpaa olla masentunut kuin katkera tai vihainen, kun kysyt jälkimmäiseen vain neuvoa? Hyvä idea se terapiaan meno, että saat sydämeltäsi näitä asioita.

Kävin vastikään katsomassa tätä aihetta sivuavan elokuvan, Andra akten, siinä oli hyvin kuvattu vihan tärkeyttä erossa, vaikka elokuva ehkä vähän turhan romanttinen lopussa olikin. Ihmiset tekevät toisilleen paskamaisia tekoja, totta kai se vituttaa ja sille vitutukselle pitää löytyä turvallinen, mutta riittävän voimakas purkautumistie. Se vapauttaa energiaa. Joku viisashan on sanonut, että masennus itse asiassa hyvin usein on purkautumatonta aggressiota, joka kääntyy sisäänpäin, kun sille ei ole antanut lupaa.

Minulle kaikenlainen "heikkous" on ollut vaikeaa hyväksyä. Näitäkin asioita terapiassa käsiteltiin. Nykyään kyllä sinänsä osaan jo, ainakin useimmiten, hyväksyä itsessäni heikkoudenkin, mutta ulospäin tulee vieläkin esitettyä vahvaa pärjääjää. En vain halua kuormittaa muita asioillani. Katkeruuteen pyysin neuvoja siksi, koska se tuntuu syövän minua sisältä eniten ja en tottapuhuen ole juurikaan ajatellut masennuksesta olevan kyse, koska olen kuitenkin melko toimintakykyinen. Itkuinen kyllä olen, ja vaikka opinnot sujuu erinomaisesti, ajatus pätkii ja mokailen normaalia enemmän. Ja tosiaan yleinen näköalattomuus vaivaa.

-ap

Googlasin mitä katkeruudella tarkoitetaan. "Jokin menneisyydessä vaatii vielä huomiotasi." Tulee vielä mieleen rajankäynnistä eri tunteiden suhteen, että onko se sittenkään katkeruutta mistä kärsit. Tarkoitan sitä, että on olemassa peitetunteita, joita on helpompi käsitellä kuin niitä, jotka oikeasti ovat huomiota vaativia ja ratkaisevia. En tiedä mistä sinun kohdallasi on kyse, mutta sen tiedän, että itse on vaikea niitä löytää ilman muiden apua. Ja itse asiassa sinun tekstistäsi ei tässä ketjussa välity kovinkaan suuri katkeruus tai viha, enemmänkin kuvailet vain toteavasti mitä tapahtui. Jos menet sinne terapiaan, niin tätäkin varmaan käsitellään. 

Itselleni on myös tuttua, etten mielelläni haluaisi kuormittaa muita omilla asioillani. Mutta kuten sinäkin, olen täältä joskus kysynyt neuvoa, anonyyminä ei ainakaan kuormita ketään. Ja voi päästellä vapaastikin tunteitaan irti, vaikka sinä et niin tehnytkään exäsi suhteen. Itse aikoinaan sain terapiassa tuolitehtävän, missä käskettiin sanoa kuvitteelliselle pahantekijälleni mitä on sanottavani. Että mä sähisin vihasta :)  Mitä sinä sanoisit miehellesi, jos hän istuisi edessäsi? Huuda se vaikka metsässä hänelle tai sähise kotona, jos on hyvä äänieristys?

En minä ainakaan voi enkä koskaan aio mitenkään syyttää itseäni siitä miksi valitsin jonkunlaisen kumppanin. Minähän tein sen valinnan silloin parhaalla osaamisellani ja kyvyilläni. Ennemminkin armoa itselle pitäisi antaa kuin syyllistää. Väärintekemisestä on vastuussa vain väärintekijä, ei se jolle väärin tehdään. Ei uhrilla ole mitään vastuuta tekijän teoista. Omalla kohdallani olen ainakin pyrkinyt parhaani mukaan varmistamaan puolison sopivuuden juuri minulle.

Irtipäästäminen, sisäisen lapsen hoivaaminen, itsensä helliminen ja rakkautta itseen. Anteeksianto auttaa irtipäästöön. Jos kyseessä on henkilö, ei anteeksiantoa tarvitse hänelle tuoda vaan tekee sen mielessään, itseä varten vapauttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Ja tajuan itsekin, miten ristiriitaiselta kuullostaa, että olen katkera exälle ja syytän häntä kaltoinkohtelusta, mutten sitten kuitenkaan syytä ainakaan niin, että se nostattaisi minussa ulos purkautuvaa raivoa. En tajua itsekään tätä. Se miten ex toimi minua kohtaan aiheuttaisi minussa raivoa, jos (olemattoman) ystäväni kumppani kohtelisi tätä samoin.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Tuo taitaa olla sellainen kiltteyssyndrooma, joka on monille fiksuille ja ymmärtäväisille ihmisille ominaista. On resursseja ymmärtää muita, mutta samanaikaisesti on vaikea pitää puoliaan kunnolla. Andra akten kertoo juuri tuollaisesta naisesta.

Voihan olla ja monesti näissä asioissa onkin kyseessä monien asioiden vyyhti, mutta olen melko varma siitä, että työskentely aggression kanssa saisi raskasta oloa kevenemään. Terapeutti kerran sanoi minulle, kun sanoin, että en pysty tekemään yhtä juttua (toisenlainen asia), että kyllä se on sinun vallassasi aivan täysin mitä teet. Tässä on sama. Jos haluat päästellä oikein kunnolla ja sähistä exälle muutaman valitun sanan kotonasi tai vaikka tässä KISSANKOKOISIN KIRJAIMIN, jotka sanot vihaisesti myös ääneen, niin me kuunnellaan täällä :) Ja sitähän voi jatkaa vaikka joka päivä niin kauan kunnes kaikki on sanottu. Perkeleen sanominen ihan kunnolla on yksi tosi tärkeä taito elämässä, mikä kannattaa opetella, ja tämä, että yksikseen perkelöi exälle ei vielä ole hirmuisen vaativaa ;)  Siinä leffassa oli vähän rajumpi juttu, mutta ei sekään mitenkään vaarallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Tuo taitaa olla sellainen kiltteyssyndrooma, joka on monille fiksuille ja ymmärtäväisille ihmisille ominaista. On resursseja ymmärtää muita, mutta samanaikaisesti on vaikea pitää puoliaan kunnolla. Andra akten kertoo juuri tuollaisesta naisesta.

Voihan olla ja monesti näissä asioissa onkin kyseessä monien asioiden vyyhti, mutta olen melko varma siitä, että työskentely aggression kanssa saisi raskasta oloa kevenemään. Terapeutti kerran sanoi minulle, kun sanoin, että en pysty tekemään yhtä juttua (toisenlainen asia), että kyllä se on sinun vallassasi aivan täysin mitä teet. Tässä on sama. Jos haluat päästellä oikein kunnolla ja sähistä exälle muutaman valitun sanan kotonasi tai vaikka tässä KISSANKOKOISIN KIRJAIMIN, jotka sanot vihaisesti myös ääneen, niin me kuunnellaan täällä :) Ja sitähän voi jatkaa vaikka joka päivä niin kauan kunnes kaikki on sanottu. Perkeleen sanominen ihan kunnolla on yksi tosi tärkeä taito elämässä, mikä kannattaa opetella, ja tämä, että yksikseen perkelöi exälle ei vielä ole hirmuisen vaativaa ;)  Siinä leffassa oli vähän rajumpi juttu, mutta ei sekään mitenkään vaarallinen.

... Laitan tähän mitkä ovat itseäni auttaneet on säkin potkiminen ja hakkaaminen sekä metsässä solvauksien huutaminen (maalla keskellä metsää) sekä kovaa juokseminen ja solvauksien jupiseminen. Itsellänikin on jokin sellainen esto, ettei muita ihmisiä oikein voi toisille haukkua (vaikka olisivat väärin toimineetkin), mutta yksikseni minulla on kyllä sellaiseen lupa enkä ymmärrä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Tuo taitaa olla sellainen kiltteyssyndrooma, joka on monille fiksuille ja ymmärtäväisille ihmisille ominaista. On resursseja ymmärtää muita, mutta samanaikaisesti on vaikea pitää puoliaan kunnolla. Andra akten kertoo juuri tuollaisesta naisesta.

Voihan olla ja monesti näissä asioissa onkin kyseessä monien asioiden vyyhti, mutta olen melko varma siitä, että työskentely aggression kanssa saisi raskasta oloa kevenemään. Terapeutti kerran sanoi minulle, kun sanoin, että en pysty tekemään yhtä juttua (toisenlainen asia), että kyllä se on sinun vallassasi aivan täysin mitä teet. Tässä on sama. Jos haluat päästellä oikein kunnolla ja sähistä exälle muutaman valitun sanan kotonasi tai vaikka tässä KISSANKOKOISIN KIRJAIMIN, jotka sanot vihaisesti myös ääneen, niin me kuunnellaan täällä :) Ja sitähän voi jatkaa vaikka joka päivä niin kauan kunnes kaikki on sanottu. Perkeleen sanominen ihan kunnolla on yksi tosi tärkeä taito elämässä, mikä kannattaa opetella, ja tämä, että yksikseen perkelöi exälle ei vielä ole hirmuisen vaativaa ;)  Siinä leffassa oli vähän rajumpi juttu, mutta ei sekään mitenkään vaarallinen.

... Laitan tähän mitkä ovat itseäni auttaneet on säkin potkiminen ja hakkaaminen sekä metsässä solvauksien huutaminen (maalla keskellä metsää) sekä kovaa juokseminen ja solvauksien jupiseminen. Itsellänikin on jokin sellainen esto, ettei muita ihmisiä oikein voi toisille haukkua (vaikka olisivat väärin toimineetkin), mutta yksikseni minulla on kyllä sellaiseen lupa enkä ymmärrä yhtään.

Säkin mätkiminen ja yhtäaikainen kiroilu voisi kyllä tehdä hyvää 😅 Ei kuitenkaan ole järjestettävissä, eikä täällä taida olla sellaista metsääkään, jossa saisi rauhassa karjua ilman että joku soittaa poliisit. Mutta jotain vastaavaa pitää kyllä keksiä. Ehkä käyn seuraavalla metsälenkillä mätkimässä jotain puuta ja jupisen solvauksia exälle 😅

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Tuo taitaa olla sellainen kiltteyssyndrooma, joka on monille fiksuille ja ymmärtäväisille ihmisille ominaista. On resursseja ymmärtää muita, mutta samanaikaisesti on vaikea pitää puoliaan kunnolla. Andra akten kertoo juuri tuollaisesta naisesta.

Voihan olla ja monesti näissä asioissa onkin kyseessä monien asioiden vyyhti, mutta olen melko varma siitä, että työskentely aggression kanssa saisi raskasta oloa kevenemään. Terapeutti kerran sanoi minulle, kun sanoin, että en pysty tekemään yhtä juttua (toisenlainen asia), että kyllä se on sinun vallassasi aivan täysin mitä teet. Tässä on sama. Jos haluat päästellä oikein kunnolla ja sähistä exälle muutaman valitun sanan kotonasi tai vaikka tässä KISSANKOKOISIN KIRJAIMIN, jotka sanot vihaisesti myös ääneen, niin me kuunnellaan täällä :) Ja sitähän voi jatkaa vaikka joka päivä niin kauan kunnes kaikki on sanottu. Perkeleen sanominen ihan kunnolla on yksi tosi tärkeä taito elämässä, mikä kannattaa opetella, ja tämä, että yksikseen perkelöi exälle ei vielä ole hirmuisen vaativaa ;)  Siinä leffassa oli vähän rajumpi juttu, mutta ei sekään mitenkään vaarallinen.

... Laitan tähän mitkä ovat itseäni auttaneet on säkin potkiminen ja hakkaaminen sekä metsässä solvauksien huutaminen (maalla keskellä metsää) sekä kovaa juokseminen ja solvauksien jupiseminen. Itsellänikin on jokin sellainen esto, ettei muita ihmisiä oikein voi toisille haukkua (vaikka olisivat väärin toimineetkin), mutta yksikseni minulla on kyllä sellaiseen lupa enkä ymmärrä yhtään.

Säkin mätkiminen ja yhtäaikainen kiroilu voisi kyllä tehdä hyvää 😅 Ei kuitenkaan ole järjestettävissä, eikä täällä taida olla sellaista metsääkään, jossa saisi rauhassa karjua ilman että joku soittaa poliisit. Mutta jotain vastaavaa pitää kyllä keksiä. Ehkä käyn seuraavalla metsälenkillä mätkimässä jotain puuta ja jupisen solvauksia exälle 😅

-ap

Suosittelen. Annat exälle oikein kunnolla koulutusta pari viikkoa, niin oppii olemaan ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Tuo taitaa olla sellainen kiltteyssyndrooma, joka on monille fiksuille ja ymmärtäväisille ihmisille ominaista. On resursseja ymmärtää muita, mutta samanaikaisesti on vaikea pitää puoliaan kunnolla. Andra akten kertoo juuri tuollaisesta naisesta.

Voihan olla ja monesti näissä asioissa onkin kyseessä monien asioiden vyyhti, mutta olen melko varma siitä, että työskentely aggression kanssa saisi raskasta oloa kevenemään. Terapeutti kerran sanoi minulle, kun sanoin, että en pysty tekemään yhtä juttua (toisenlainen asia), että kyllä se on sinun vallassasi aivan täysin mitä teet. Tässä on sama. Jos haluat päästellä oikein kunnolla ja sähistä exälle muutaman valitun sanan kotonasi tai vaikka tässä KISSANKOKOISIN KIRJAIMIN, jotka sanot vihaisesti myös ääneen, niin me kuunnellaan täällä :) Ja sitähän voi jatkaa vaikka joka päivä niin kauan kunnes kaikki on sanottu. Perkeleen sanominen ihan kunnolla on yksi tosi tärkeä taito elämässä, mikä kannattaa opetella, ja tämä, että yksikseen perkelöi exälle ei vielä ole hirmuisen vaativaa ;)  Siinä leffassa oli vähän rajumpi juttu, mutta ei sekään mitenkään vaarallinen.

... Laitan tähän mitkä ovat itseäni auttaneet on säkin potkiminen ja hakkaaminen sekä metsässä solvauksien huutaminen (maalla keskellä metsää) sekä kovaa juokseminen ja solvauksien jupiseminen. Itsellänikin on jokin sellainen esto, ettei muita ihmisiä oikein voi toisille haukkua (vaikka olisivat väärin toimineetkin), mutta yksikseni minulla on kyllä sellaiseen lupa enkä ymmärrä yhtään.

Säkin mätkiminen ja yhtäaikainen kiroilu voisi kyllä tehdä hyvää 😅 Ei kuitenkaan ole järjestettävissä, eikä täällä taida olla sellaista metsääkään, jossa saisi rauhassa karjua ilman että joku soittaa poliisit. Mutta jotain vastaavaa pitää kyllä keksiä. Ehkä käyn seuraavalla metsälenkillä mätkimässä jotain puuta ja jupisen solvauksia exälle 😅

-ap

Kiukkuisena ota vanhoja lakanoita tai paitoja ja revi niitä. Hakkaa sänkyä ja huuda tyynyyn.

Tiedän tunteen AP. Itsekin 3:tta vuotta tämän kourissa. Oli myrkyllinen suhde, joten pitäisi olla onnellinen, että se on ohi, mutta jonkunlainen traumaside pitää mut tässä kiinni. Kaikista hauskinta, että exä meni yhteen entisen koulukiusaajani kanssa. Exä on tietoinen tästä. Luultavasti oli se viimeinen kuuluisa "HV".

Olen ollut 3 vuotta täynnä vihaa ja väkivaltaisia ajatuksia, olen alkanut vihata ihmisiä ja näin ollen en pysty edes tutustumaan kehenkään. Entiset kaverisuhteet viilenneet, koska olen nykyisin äkkijyrkkä ja suorapuheinen mulkku, ei minkäänlaista filtteriä tai pehmusteita. En vain välitä. Enkä tiedä voiko tätä edes parantaa. Pelkään olevani totaalisen pilalla. Että jos Ap tarviit "ei mulla onneks noin huonosti mene" -lohdutusta niin tässä ois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

En pyrkinyt vääristelemään sanomista, mutta viesti oli helposti ymmärrettävissä niin, että elämä on epäreilua ja hyväksy se. Enkä usko siihenkään että katkeruus kumpuaa kyvyttömyydestä nähdä omaa osuuttaan asioissa ja etsimällä etsiä asioita mistä syyttää itseään. Tuossa ajattelussa unohdetaan se, että asiat ei ihmisten välisessä dynamiikassa toimi karmisesti. Ihminen ei ansaitse huonoa kohtelua, vaikka olisi sinisilmäinen tai liian kiltti. Pettäjää voi syyttää pettämisestä aivan hyvin etsimättä vikaa petetyksi tulleesta ja katkera ihminen voi olla katkera joutuessaan kohdelluksi kaltoin ilman, että on itse tehnyt mitään väärää. Väität ettet tarkoita että pitäisi väkisin syyttää itseään, mutta minusta tuo tie johtaa siihen väistämättä.

Katkeruus voi johtua tosi monista ja monenlaisista asioista  ja on tarpeen löytää omat rajansa aggression kautta. Esitin juuri skenaarion, että katkeruus voikin olla peitetunne jollekin toiselle tunteelle, jota ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään. Se voi olla vaikkapa suru lapsettomuudesta tai lapsuudesta asti juontuva kokemus siitä, ettei ole koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin on, mitä tahansa, mutta vaikeampaa kuin vaikkapa exän syyttäminen, joten on helpompi jäädä vellomaan siihen, että on tullut väärinkohdelluksi, on aiheutettu jne. 

Jos kyse on jostain pitkään jäytävästä vääryyden tunteesta, niin siihen melko varmasti liittyy asioita, jotka koskettavat ihmisen kaikkein vaikeimpia ja aroimpia kohtia. Muutenhan se, että muut toteavat teot vääriksi ja soimaavat pahantekijää yhdessä auttaisi pulmaan. Laajemman kuvan näkeminen on siksi välttämätöntä, se on oma mielipiteeni.

..Lisään vielä tähän viestiini, että on hyvä että myös sitä korostetaan ja tuodaan esille, ettei se että on tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi ole jätetyn tai kaltoinkohdellun syy. Olen totta kai samaa mieltä. Ihminen, joka kohtelee toista huonosti tekee sen aina omista syistään. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sen toisen kanssa kuten ei ole silloinkaan, jos on tarpeettoman kiltti. Se on sen ihmisen omaa perusproblematiikkaa, joka ei muutu seuraavassakaan suhteessa, ellei sitä aseta suurennuslasin alle. Myös toisen ihmisen käytös voi auttaa siinä, tosin ilman terapiaa valitsemme herkästi samantyyppisen kumppanin kuin edellinenkin oli.

Olet jossain määrin jäljillä. Minua on jo lapsuudesta asti vaivannut ajoittain kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne, ja nekin nousivat taas pintaan tuon jätetyksi tulemisen myötä. Niitä tunteitakin olen kyllä paljon myös terapiassa käsitellyt. Katkeruus voi toki olla näiden tunteiden sekundääritunne, mutta itse miellän katkeruuden yhdistelmäksi sellaisia tunteita kuten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, kateus, patoutunut viha ja kroonistunut suru. Noista tuo viha on minulle vaikea, en vain osaa päästellä sitä ulos. Me ei esimerkiksi koskaan exän kanssa varsinaisesti riidelty, ei koskaan sanottu rumasti tms. Luulen, että tuo edellä suositeltu "raivoaminen" auttaisi minua, mutta se ei vain tule minulta. Ei tullut eroseminaarissakaan, vaikka muut osasivat päästellä höyryjään ihailtavan epäkypsästi. Minä taas olen jumiutunut siihen ajatukseen, että eihän ex tarkoituksella tehnyt juuri minulle vääryyttä, hän ei vain osannut toimia toisinkaan. Asetan hänet jotenkin edesvastuuttomaan asemaan? Lisäksi olen kateellinen eksän nyksälle, joka mielestäni elää sitä elämää, joka olisi "kuulunut minulle". Tietenkin järjellä tiedän, ettei niin oikeasti ole eikä noin voi ajatella - kuten täällä moni on valistanutkin ettei kellekään oikeasti "kuulu" yhtään mitään - mutta tunteet nyt vain eivät aina ole järjelle alisteisia.

-ap

Jos pystyt niin lopeta vertailu ja ala elämään omaa elämää ja tee siitä itsesi näköistä. Voit toteuttaa kaikkia niitä asioita halutessasi omassa elämässä ilman sitä eksää. Mieti myös oliko tilanteessa jotain parannettavaa vastaisuuden varalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Yritä ajatella että vaikka tuota tapahtumaa ei olisi käynyt mitä nyt ajattelet että oli eronne syy ja epäreiluus johtuu siitä, vaikka sitä ei olisi tapahtunut niin tämä mies ei olisi siltikään jatkanut kanssasi. Olisit kyllä sen huomannut jo kauan aikaa sitten jos olisi ollut tosissaan. Jos kerta kauan odotit että hän lupaili ja lupaili ja nämä ei koskaan toteutuneet. Silloin vastuu on ollut myös itsellä, itse vastaa siitä missä tilanteessa suostuu olemaan. Lisäksi kun tämän vastuun tajuaa, voi antaa myös itselleen anteeksi. Ja mieti oletko katkera myös omasta käytöksestäsi. Ajatus että toisen elämä kuuluu sinulle on väärin, niinkuin itsekin tuossa pohdit. Voit itse luoda elämäsi mutta toisen elämän haluaminen on väärin. Jos tällä tavalla elää niin ei voi käydä hyvin, onni on ansaittua kuitenkin omalla tapaa tässä asiassa. Terapia voisi olla hyvä ajatus kyllä jos tuotakin asiaa pohtii.

Eän puolesta ei tarvitse olla onnellinne, mutt akatkeruudesta kannattaa koettaa pyrisellä eroon.

Oma äitini on edelleen katkera avioerosta vielä 50 vuotta myöhemmin, isänikin on jo aikoja sitten kuollut. än on myrkyttänyt vain omaa elämäänsä katkeruudella, uhriutumisessla ja itsesäälissä piehtaroimalla, ketään muutahan se ei kiinnosta. Hänen avioeronsa on kuitenkin muille vain yksi ero muiden joukossa, ei mitenkään erikoinen. Surettaa, ettei äiti koskaan antanut itsensä oikein pääsetä erosta eteenpäin.

Hän palaa edelleen siihen kuinka "toinen nainen tuli ja varasti hänen miehensä" ja kuinka isäni oli "kylmä ja tunteeton jo koko liiton ajan".  Eron jälkeen hän koetti koko ajan käännyttää lapsiaan isää vastaan ja uskoakseni veljeni välinpitämättömyys äitiä kohtaan johtuu aika paljon tuosta. Isäni ei ollut mikään ihanneisäkään, hänen sisääänpäinkääntyneisyytensä ja vaikeutensa käsitellä vaikeita asioita juontuivat hänen lapsuudestaan, koska isovanhempani olivat samanlaisia. En jaksa vatvoa hänen huonoja piirteitään ja vanhempieni eroa vuodesta toiseen vaan katson eteenpäin.