Miten eroon katkeruudesta?

Vierailija kirjoitti:

Muakin sattui kun eksä meni naimisiin, vieläpä hyvin suureellisesti (toisin kuin me aikanaan). Se alakulo kesti muutaman päivän, sitten se meni ohi. Kannattaa vain luottaa siihen että ne huonot olot aaltoilee ja menee ohi. Kun luottaa siihen, tulee myös vaivihkaa päästäneensä jo vähän irti niistä. Pala palalta elefantti syödään.

Kiitos, tämä oli lohdullista.

Täällä syytellään, etten hyväksy kuin ymmärtäviä vastauksia. Ei minulta hyväksyntää kysytä, saatte kirjoitella mitä haluatte, mutta syyllistävä bessewisseröinti eivät vaan auta minua. Sen sijaan tällaiset rohkaisevat ja empaattiset esimerkit vastaavasta selviytymisestä auttaa luomaan uskoa, että kyllä tämä tästä, ja etten ole epänormaali.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Usein erittäin epäoikeudenmukaisesti kohdelluita ihmisiä syytetään katkeriksi. On kuitenkin ihan omalle mielenterveydellekin hyväksi kokea suuttumusta epäoikeudenmukaisuudesta.

Vuosien vellominen puolestaan ei ole hyväksi psyykkiselle eikä fyysiselle terveydelle ja ap itse kertoo haluavansa pois siitä vaikka ei olekaan varma kuinka se tehdään.

Alat vetää viinaa ja häpäiset itsesi joka vkl. kylillä jurrissa, kyllä se katkeruus karisee !

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että nyt on kovaa, mutta ei se ap tarkoita että koko loppuelämsi tulee olemaan sellaista.

Itseäni aikanaan auttoi kun sanoin itselleni jotain sellaista että nyt on näin, mutta joskus myöhemmin on paremmin tai tänään/ tässä kuussa/ tänä vuonna on matalaliitoa, mutta joskus sekin on ohi.

Jos kaikki on näköalatonta, niin saataisitko olla masentunut?

Voi hyvin olla, että olenkin. Seurailen tilannetta vielä hetken, ja hakeudun sitten vanhalle terapeutilleni jos nämä olot eivät ala helpottaa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Usein erittäin epäoikeudenmukaisesti kohdelluita ihmisiä syytetään katkeriksi. On kuitenkin ihan omalle mielenterveydellekin hyväksi kokea suuttumusta epäoikeudenmukaisuudesta.

Vuosien vellominen puolestaan ei ole hyväksi psyykkiselle eikä fyysiselle terveydelle ja ap itse kertoo haluavansa pois siitä vaikka ei olekaan varma kuinka se tehdään.

Kiitos ymmärryksestä. Minua turhauttaa se, että olen tehnyt laajasti monenlaisia asioita - melkein kaikkia täällä ehdotettuja - mennäkseni elämässäni eteenpäin ja päästääkseni irti menneistä, mutten ole siinä kokonaan onnistunut ja taas on synkempi vaihe.

-ap

Minä pääsin katkeruudesta eroon sillä, että annoin itselleni luvan tuntea olevani katkera. Suorastaan piehtaroida siinä tunteessa, jos siltä tuntui. Kaikkein haitallisinta on tunteiden kieltäminen ja tukahduttaminen, koska silloin ne jäävät muhimaan kehoon ja pahimmillaan saattavat osaltaan vaikuttaa esimerkiksi sairauksien kehittymiseen. Se, että antaa itselleen luvan olla katkera, ei tarkoita sitä, että sitä katkeruutta purkaisi muihin ihmisiin tai kostaisi kenellekään. Se tarkoittaa, että hyväksyy sen, mitä sillä hetkellä tuntee eikä pidä itseään huonona tai rikkinäisenä ihmisenä sen vuoksi. Kukaan ei ole katkera huvikseen ja sille löytyy aina jokin syy. Ironista kyllä, mutta ns. kroonistunut katkeruus on usein seurausta siitä, että ei ole sallinut itsensä käydä katkeruuden tunteita läpi heti silloin, kun ne laukaissut tapahtuma on ollut ajankohtainen. Mikä tahansa tunne kasvaa suhteettoman suureksi möykyksi, jos sitä himmailee, kieltää, vähättelee ja tukahduttaa loputtomiin.

Kaikki tunteet myös väistyvät jossain vaiheessa, niin myös katkeruus. Jossain vaiheessa se alkaa jo maistua vähän puulta ja se on merkki siitä, että katkeruudesta alkaa olla valmis päästämään irti. Että kiitos käynnistä ja hyvää loppuelämää, nyt vaihteeksi jotain uutta kehiin.

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin katkeruudesta eroon sillä, että annoin itselleni luvan tuntea olevani katkera. Suorastaan piehtaroida siinä tunteessa, jos siltä tuntui. Kaikkein haitallisinta on tunteiden kieltäminen ja tukahduttaminen, koska silloin ne jäävät muhimaan kehoon ja pahimmillaan saattavat osaltaan vaikuttaa esimerkiksi sairauksien kehittymiseen. Se, että antaa itselleen luvan olla katkera, ei tarkoita sitä, että sitä katkeruutta purkaisi muihin ihmisiin tai kostaisi kenellekään. Se tarkoittaa, että hyväksyy sen, mitä sillä hetkellä tuntee eikä pidä itseään huonona tai rikkinäisenä ihmisenä sen vuoksi. Kukaan ei ole katkera huvikseen ja sille löytyy aina jokin syy. Ironista kyllä, mutta ns. kroonistunut katkeruus on usein seurausta siitä, että ei ole sallinut itsensä käydä katkeruuden tunteita läpi heti silloin, kun ne laukaissut tapahtuma on ollut ajankohtainen. Mikä tahansa tunne kasvaa suhteettoman suureksi möykyksi, jos sitä himmailee, kieltää, vähättelee ja tukahduttaa loputtomiin.

Kaikki tunteet myös väistyvät jossain vaiheessa, niin myös katkeruus. Jossain vaiheessa se alkaa jo maistua vähän puulta ja se on merkki siitä, että katkeruudesta alkaa olla valmis päästämään irti. Että kiitos käynnistä ja hyvää loppuelämää, nyt vaihteeksi jotain uutta kehiin.

Luulen, että minulle kävi juuri näin. Suoritin surua ja halusin uskotella itselleni ja muille selviytyväni paremmin, kuin mikä oli totuus.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Usein erittäin epäoikeudenmukaisesti kohdelluita ihmisiä syytetään katkeriksi. On kuitenkin ihan omalle mielenterveydellekin hyväksi kokea suuttumusta epäoikeudenmukaisuudesta.

Vuosien vellominen puolestaan ei ole hyväksi psyykkiselle eikä fyysiselle terveydelle ja ap itse kertoo haluavansa pois siitä vaikka ei olekaan varma kuinka se tehdään.

Ap itse kertoi olevansa katkera, tilanne on jatkunut jo vuosia. Hänen on vaikea ottaa vastaan eriäviä mielipiteitä tilanteestaan, mikä edesauttaa katkeruudessa pysymistä. 

Jo aiemmilla sivuilla tuotiin ilmi, että yksi mahdollisuus on tosiaan hyväksyä se, että jää vellomaan siihen, miten epäoikeudenmukaisesti ex kohteli jne. Täältäkin on saatavissa tukea exän haukkumiseen aivan varmasti. Mutta alkuperäinen ajatus oli se, miten katkeruudesta pääsisi eroon. Sen jauhaminen miten huonosti tuli kohdelluksi ei auta siinä yhtään, vaikka olisikin tullut huonosti kohdelluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Tottakai parisuhde voi päättyä eroon. Mutta sinustako ei saisi luottaa että toinen puhuu totta, kun sanoo joka päivä rakastavansa ja maalailee yhteisiä tulevaisuuskuvia? En koe olleeni erityisen naiivi tai odottaneeni kohtuuttomia.

-ap

Saa luottaa, voi odottaa, exäsi on käyttäytynyt huonosti ja loukannut sinua, joten sinulla on hyvät syyt olla siitä katkera koko elämäsi kaikille miehille ja itse elämälle. Se on normaali reaktio, mutta miksi sitten kysyit neuvoa katkeruudesta irti pääsemiseen?

Ainakin itselläni ideana kirjoittaa tänne on asia, johon haluan jotain uusia näkökulmia omaan tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Tottakai parisuhde voi päättyä eroon. Mutta sinustako ei saisi luottaa että toinen puhuu totta, kun sanoo joka päivä rakastavansa ja maalailee yhteisiä tulevaisuuskuvia? En koe olleeni erityisen naiivi tai odottaneeni kohtuuttomia.

-ap

Saa luottaa, voi odottaa, exäsi on käyttäytynyt huonosti ja loukannut sinua, joten sinulla on hyvät syyt olla siitä katkera koko elämäsi kaikille miehille ja itse elämälle. Se on normaali reaktio, mutta miksi sitten kysyit neuvoa katkeruudesta irti pääsemiseen?

Ainakin itselläni ideana kirjoittaa tänne on asia, johon haluan jotain uusia näkökulmia omaan tilanteeseen.

Olen saanut paljonkin näkökulmia ja ajateltavaa, mutten niistä viesteistä, joissa kokemustani vähätellään.

Tähän mennessä saadut hyväksi kokemani näkökulmat:

- katkeruus on sallittua, mutta ruminointia pitää rajoittaa, esim. illalla vartti

- opettelen lisää tunnekäsittelytaitoja (kuunteleen uudestaan kirjan Viisas Mieli)

- harkitsen terapiaan palaamista

- huomioin masennuksen mahdollisuuden

- yritän taas keskittyä enemmän niihin pieniinkin onnellisuuden lähteisiin

- aika parantaa. Tulee vielä parempi aika, tähän on vain uskottava.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin katkeruudesta eroon sillä, että annoin itselleni luvan tuntea olevani katkera. Suorastaan piehtaroida siinä tunteessa, jos siltä tuntui. Kaikkein haitallisinta on tunteiden kieltäminen ja tukahduttaminen, koska silloin ne jäävät muhimaan kehoon ja pahimmillaan saattavat osaltaan vaikuttaa esimerkiksi sairauksien kehittymiseen. Se, että antaa itselleen luvan olla katkera, ei tarkoita sitä, että sitä katkeruutta purkaisi muihin ihmisiin tai kostaisi kenellekään. Se tarkoittaa, että hyväksyy sen, mitä sillä hetkellä tuntee eikä pidä itseään huonona tai rikkinäisenä ihmisenä sen vuoksi. Kukaan ei ole katkera huvikseen ja sille löytyy aina jokin syy. Ironista kyllä, mutta ns. kroonistunut katkeruus on usein seurausta siitä, että ei ole sallinut itsensä käydä katkeruuden tunteita läpi heti silloin, kun ne laukaissut tapahtuma on ollut ajankohtainen. Mikä tahansa tunne kasvaa suhteettoman suureksi möykyksi, jos sitä himmailee, kieltää, vähättelee ja tukahduttaa loputtomiin.

Kaikki tunteet myös väistyvät jossain vaiheessa, niin myös katkeruus. Jossain vaiheessa se alkaa jo maistua vähän puulta ja se on merkki siitä, että katkeruudesta alkaa olla valmis päästämään irti. Että kiitos käynnistä ja hyvää loppuelämää, nyt vaihteeksi jotain uutta kehiin.

Luulen, että minulle kävi juuri näin. Suoritin surua ja halusin uskotella itselleni ja muille selviytyväni paremmin, kuin mikä oli totuus.

-ap

Tämä on varmasti hyvin yleistä. Yleisesti ottaen meitä ei ole kamalasti kannustettu negatiivisten tunteiden kohtaamiseen ja käsittelyyn, koska niin moni on itse hukassa niiden kanssa. On virheellisesti kuviteltu, että tunteet häviäisivät itsestään vain ohittamalla ne. Ennen oltiin sitä mieltä, että pitää vaan painaa eteenpäin suomalaisella sisulla, nyt ikävät tunteet ohitetaan muotihokemalla "good vibes only". Sisu ja hyvät vibat ilman katkeruuden ym. tunteiden rehellistä kohtaamista ovat vähän kuin laastari mätivän haavan päällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karma pitää huolen siitä, että ne ketkä on aiheuttaneet sen katkeruuden, saavat kyllä ennen pitkää takaisin vähintään samalla mitalla.

Ai jos minä seurustelen jonkun kanssa mutta jotenkin en ole suhteesta varma vaikka toisesta välitänkin ja siksi en täysin sitoudu ja yhtäkkiä tapaan jonkun josta olen varma ja sitoudun häneen. Olen tehnyt jotenkin väärin ja ansaitsen koston??

Olet tehnyt väärin, jos et ole kertonut toiselle, ettet ole suhteesta varma. Leikittelet toisen tunteilla. Et sinä tuossa tilanteessa välitä kumppanistasi vaan pelkästään itsestäsi ja ilmeisesti seksin saamisesta. Et anna toisen ihmisen olla suhteessa kanssasi avoimin kortein. Hänen pitäisi saada itse päättää, haluaako olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole varma suhteesta.

"Yht'äkkiä tapaan junkun, josta olen varma". Nämä on näitä pettämistarinoita tyyliin "kaaduttiin yhdessä samaan banaaninkuoreen ja sen seurauksena syntyi lapsi". 

Jep. Minulle jäi huijattu ja hyväksikäytetty olo, ja pysyvä epäluulo miehiä kohtaan.

-ap

Oletko yleensäkin sitä mieltä, että yhdestä tapauksesta voi vetää jahtopäätökset kaikkiin samantapaisiin asioihin? Jos joku tuttusi kertoisi tarinasi, neuvoisitko katkeroitumaan, koska "kaikki miehet ovat samanlaisia"? 

Jos olet vilpittömästi tuota mieltä, ala kehittää itseäsi siihen suuntaan, ettet enää salaisestikaan toivo itsellesi suhdetta. Elämähän voi olla hienoa ilman parisuhdettakin, joten jos olet päättänyt, ettet voi luottaa kehenkään, niin elä sen mukaan.

Luottaminen nimittäin lähtee sinusta. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tarjota. Voit olla luottamatta vaikka mailman luotettavimpaan ihmiseen, jos itse et sisimmässäsi pysty siihen tunteeseen. 

Muistan kauan sitten Dr. Philin vastanneen eräälle naiselle, että mitä sitten jos sinua petetään uudestaan, vaikka päätit luottaa uuteen ihmissuhteeseen. Sinä olet tarpeeksi vahva kestämään senkin tilanteen. 

Kuten kirjoitin, tämä ei ollut suinkaan ainut hylkäämiskokemus elämässäni, mutta viimeaikaisista se merkittävin. Ja kyllä, olen tehnyt kaikkeni nauttiakseni elämästäni yksin ja osin olen siinä onnistunutkin. Kaikki on näennäisesti hyvin. On kausia, kun osaan iloita pienistäkin asioista, mutta syvällä sisimmässä katkeruus kalvaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan se ei ole loppunut. Nyt taas enemmän, kun kuulin exän menneen naimisiin.

-ap

Et ole siis edelleenkään päässyt eroon exästäsi. Hänellä on oma elämänsä ja myös oikeus elää sitä haluamallaan tavalla. Se, että sinä roikut edelleen hänessä kiinni, vaikeuttaa vapautumistasi menneestä ja katsomista tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Sinulla on oma, arvokas elämäsi, jota kukaan toinen ei voi elää puolestasi. Et kirjoituksistasi päätellen tunnu kauheasti arvostavan itseäsi ja ainutkertaista elämääsi. Voisiko sille tehdä jotain?

Arvostin sitä elämää, joka mulla oli vielä 6 vuotta sitten, ennen kuin menetykset ja muut vastoinkäymiset alkoivat seurata toisiaan. Nykyinen elämäni on tyhjää ja yksinäistä, vaikea arvostaa. Pikemminkin odotan, että se päättyisi, mutten ole kuitenkaan itsetuhoinen.

-ap

Arvostit elämää, jossa miesystäväsi kohteli sinua huonosti ja huijasi uskottelemalla, että olette yhdessä loppuelämän? Ok. 

Kaikki takertuu tuohon exään, vaikka se oli vain yksi menetys. Silloin 6 vuotta sitten mulla oli perheenjäsenet elossa ja hyviä ystäviä sen onnelliseksi luulemani parisuhteen lisäksi. Nyt ei ole enää mitään niistä. Olen totaalisen yksin.

-ap

Ymmärrettävää, mutta itse kuitenkin kirjoitit, että katkeruuden tunteesi ovat nyt taas kasvaneet, kun kuulit exäsi mennen naimisiin. Sanoit myös aloituksessa, että se on pahin kokemuksesi. Sanoit senkin, että olet osannut käsitellä läheisten sairastumiset ja kuolemat suuremmin katkeroitumatta, joten nyt kyllä hieman pakitat noita aloituksen puheita, ja syyttelet täällä muita kirjoittajia siitä, että keskittyvät exääsi, vaikka itse selvästi keskityt siihen. 

Taisit syyttää minua trolliksi, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että niinkin voi elää, että ottaa katkeruuden osaksi elämäänsä (ei tietenkään niin, että se valtaa mielen kokonaan). Minusta sekin on vain tunne, eikä sitä tarvitse pelätä. Jos et sitä vaihtoehtoa vilpittömästi halua, niin miksi jatkuvasti hoet, ettet koskaan voi päästä eroon katkeruudesta? 

Ehkä tilanteesi muuttuu sitten, kun olet valmis muuttumaan ja luopumaan katkeruudesta. Nyt et ehkä ole vielä siinä pisteessä, vaikka luulet olevasi. 

En pakita sanomisiani. Ex aiheutti minulle tämän vaikean ajanjakson pahimman hylkäyskokemuksen, mutta hän ei suinkaan ole ainut, eikä myöskään pahin menetykseni - jos niitä nyt voi jotenkin laittaa järjestykseen. Kaikki nämä menetykset yhdessä ovat kuluttaneet resilienssiäni aika paljon, ja siksikin varmaan kaikki exään liittyyvä saa katkeruuden aina heräämään. Ja koska hän on yhä elossa ja olisi voinut toimia toisinkin, eli olla jo suhteen alussa rehellinen tunteidensa haaleudesta eikä ainakaan hylätä minua pahimmalla hetkellä, häntä kohtaan on mahdollista esittää mielessään tiettyjä syytöksiä. Sen sijaan ei ole ketään jota syyttää ja johon kohdistaa katkeruuden tunteita läheisten kohtaloksi langenneista syövistä, aivoinfarkteista ja muista ennenaikaisista kuolemista. Silti jokainen sellainenkin menetys on syönyt pitkäaikaisesti voimavarojani, puhumattakaan esimerkiksi syöpäsairaan hoitamisesta.

-ap

Kai sinä nyt ymmärrät, että ihmiset toimii miten toimii ihan omista lähtökohdista. Toiset on vahvoja, toiset on heikkoja, toiset on rehellisiä, toiset eivät.. ja sitten on kaikki ääripäiden väliltä ja erilaisina yhdistelminä. Ihan turhaa miettiä miksi exä teki mitä teki, hän teki juuri niinkuin hänen luonteensa heikkoudet hänet pistivät tekemään. Tuollainen miksi juuri minulle käy näin-tyyppinen ajattelu ja syyllisten etsiminen aiheuttaa katkeruutta. Miettisit ennemmin että hyvä kun lähti, kun oli niin heikko ja epärehellinen. Kuka sellaisen kanssa haluaa olla?

Äitini oli katkeroitunut. Hän lopulta katkeruudellaan ajoi kaikki ystävänsä ja läheisensä tiehensä. Muista aina, ettei kukaan ole sinulle velkaa onnea. Sinun onnesi on sinun vastuullasi, ei kenenkään muun.

Katkeruuteen ja kateuteen kuuluu ajatus siitä, että on oikeus saada tiettyjä asioita ja että ne kuuluvat minulle ja että muiden velvollisuus on tuottaa ne minulle.

Pidän sitä myös erikoisena ajatuksena, että kerran parisuhteeseen lupautuminen tarkoittaisi, että on velvoite olla yhdessä ikuisesti. Jos positiivisesti ajattelee, niin tämän kautta voi oppia sen, mikä monesti opitaan jo nuorena, että parisuhde voi päättyä. Ja usein ne syyt ovat sellaisia, että toisen mielestä ei sovita yhteen. Siitä ei vain ole valitusoikeutta.

Tottakai parisuhde voi päättyä eroon. Mutta sinustako ei saisi luottaa että toinen puhuu totta, kun sanoo joka päivä rakastavansa ja maalailee yhteisiä tulevaisuuskuvia? En koe olleeni erityisen naiivi tai odottaneeni kohtuuttomia.

-ap

Saa luottaa, voi odottaa, exäsi on käyttäytynyt huonosti ja loukannut sinua, joten sinulla on hyvät syyt olla siitä katkera koko elämäsi kaikille miehille ja itse elämälle. Se on normaali reaktio, mutta miksi sitten kysyit neuvoa katkeruudesta irti pääsemiseen?

Ainakin itselläni ideana kirjoittaa tänne on asia, johon haluan jotain uusia näkökulmia omaan tilanteeseen.

Olen saanut paljonkin näkökulmia ja ajateltavaa, mutten niistä viesteistä, joissa kokemustani vähätellään.

Tähän mennessä saadut hyväksi kokemani näkökulmat:

- katkeruus on sallittua, mutta ruminointia pitää rajoittaa, esim. illalla vartti

- opettelen lisää tunnekäsittelytaitoja (kuunteleen uudestaan kirjan Viisas Mieli)

- harkitsen terapiaan palaamista

- huomioin masennuksen mahdollisuuden

- yritän taas keskittyä enemmän niihin pieniinkin onnellisuuden lähteisiin

- aika parantaa. Tulee vielä parempi aika, tähän on vain uskottava.

-ap

Listasta unohtui se, ettei mun tarvitse tavoitella tilaa, jossa olisin onnellinen exän uuden onnen puolesta. Neutraali suhtautuminen on ihan riittävä tavoite.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Kun pääsee jossain vaikeassa tunneasiassa eteenpäin, se on usein sellainen kliksaus, äkillinen oivallus. Jälkeenpäin ajateltuna usein äärimmäisen yksinkertainen näkökulman vaihdos.

Se voi onnistua kun puhuu viisaan ystävän kanssa, lukee jonkin psykologiaa läsittelevän kirjan tai joskus jostain keskustelupalstakommentista, jopa. Mutta todennäköisimmin se tapahtuu terapeutin kanssa keskustellessa. Siksi terapia kannattaa, joskus riittää lyhytterapiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Hyvältä kuulostaa (myös tuo edeltävä listauksesi keskustelun annista) ja olen pahoillani, kun olet kokenut viestini vähätteleväksi. Ei ollut tarkoitus vähätellä, vaan vähän haastaa ajattelua.

Jos oikein ymmärsin, niin sinulla ei ole nykyisin läheisiä ihmisiä, mikä todennäköisesti osaltaan auttaa siinä, että sinulla on tunne, ettet pääse pois katkeruudesta. Muut ihmiset antavat uusia näkökulmia, esimerkiksi se, että saa vihata exää ihan kunnolla alkujaan (käydä läpi sitä ystävien kanssa, jotka ovat yhtä pöyristyneitä ja raivoissaan tapahtuneesta), on ehkä estynyt siinä vaiheessa, jos sinulla oli saattohoitajana toimiminen yms. jolloin et kyennyt silloin tarpeeksi käsittelemään asiaa vihan kautta. Ehkä terapeutillakin ihminen pyrkii hieman silottelemaan vihaa, jos ei ole (itseltä) lupaa olla katkera ja vihainen riittävän kauan ja perusteellisesti. 

Edellisestä johtuen, mistä saisit läheisiä ystäviä elämääsi ja sitä kautta sisältöä? Ehkä tämä on vain sitä, että olet tilapäisesti pudonnut katkeruuteen (aiemminhan kerroit olevan sen suhteen paremmin), koska elämä yksin tuntuu niin raskaalta. Eli että tälle ololle on täysin luonnollinen ja looginen selitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Hyvältä kuulostaa (myös tuo edeltävä listauksesi keskustelun annista) ja olen pahoillani, kun olet kokenut viestini vähätteleväksi. Ei ollut tarkoitus vähätellä, vaan vähän haastaa ajattelua.

Jos oikein ymmärsin, niin sinulla ei ole nykyisin läheisiä ihmisiä, mikä todennäköisesti osaltaan auttaa siinä, että sinulla on tunne, ettet pääse pois katkeruudesta. Muut ihmiset antavat uusia näkökulmia, esimerkiksi se, että saa vihata exää ihan kunnolla alkujaan (käydä läpi sitä ystävien kanssa, jotka ovat yhtä pöyristyneitä ja raivoissaan tapahtuneesta), on ehkä estynyt siinä vaiheessa, jos sinulla oli saattohoitajana toimiminen yms. jolloin et kyennyt silloin tarpeeksi käsittelemään asiaa vihan kautta. Ehkä terapeutillakin ihminen pyrkii hieman silottelemaan vihaa, jos ei ole (itseltä) lupaa olla katkera ja vihainen riittävän kauan ja perusteellisesti. 

Edellisestä johtuen, mistä saisit läheisiä ystäviä elämääsi ja sitä kautta sisältöä? Ehkä tämä on vain sitä, että olet tilapäisesti pudonnut katkeruuteen (aiemminhan kerroit olevan sen suhteen paremmin), koska elämä yksin tuntuu niin raskaalta. Eli että tälle ololle on täysin luonnollinen ja looginen selitys.

Ymmärrän nyt paremmin mitä koitat sanoa ja arvostan sitä, että jaksoit avata ajatteluasi paremmin. Tosiaan se vihavaihe jäi aika olemattomaksi eron jälkeen. Eron aikaan oli vielä läheisiä, jotka pöyristyivät exäni sanomisista ja tekemisistä jopa enemmän kuin minä ja tuomitsivat häntä. Minä taisin pikemminkin jopa asettua hieman puolustamaan häntä. En tiedä miksi, ehkä elättelin toiveita ettei ero olisi lopullinen.

Uusien ystävien löytäminen tuntuu olevan tässä iässä vaikeaa, erityisesti tällaiselle introvertille. Olen kyllä yrittänyt, hakeutumalla harrastuksiin yms. Luulen, että olen vain vielä liian vetäytyvä ja itseeni sulkeutuva tämän mielialani vuoksi, vaikka koitan olla ihmisten ilmoilla positiivinen ja vilpittömän kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän asioistaan.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Hyvältä kuulostaa (myös tuo edeltävä listauksesi keskustelun annista) ja olen pahoillani, kun olet kokenut viestini vähätteleväksi. Ei ollut tarkoitus vähätellä, vaan vähän haastaa ajattelua.

Jos oikein ymmärsin, niin sinulla ei ole nykyisin läheisiä ihmisiä, mikä todennäköisesti osaltaan auttaa siinä, että sinulla on tunne, ettet pääse pois katkeruudesta. Muut ihmiset antavat uusia näkökulmia, esimerkiksi se, että saa vihata exää ihan kunnolla alkujaan (käydä läpi sitä ystävien kanssa, jotka ovat yhtä pöyristyneitä ja raivoissaan tapahtuneesta), on ehkä estynyt siinä vaiheessa, jos sinulla oli saattohoitajana toimiminen yms. jolloin et kyennyt silloin tarpeeksi käsittelemään asiaa vihan kautta. Ehkä terapeutillakin ihminen pyrkii hieman silottelemaan vihaa, jos ei ole (itseltä) lupaa olla katkera ja vihainen riittävän kauan ja perusteellisesti. 

Edellisestä johtuen, mistä saisit läheisiä ystäviä elämääsi ja sitä kautta sisältöä? Ehkä tämä on vain sitä, että olet tilapäisesti pudonnut katkeruuteen (aiemminhan kerroit olevan sen suhteen paremmin), koska elämä yksin tuntuu niin raskaalta. Eli että tälle ololle on täysin luonnollinen ja looginen selitys.

Ymmärrän nyt paremmin mitä koitat sanoa ja arvostan sitä, että jaksoit avata ajatteluasi paremmin. Tosiaan se vihavaihe jäi aika olemattomaksi eron jälkeen. Eron aikaan oli vielä läheisiä, jotka pöyristyivät exäni sanomisista ja tekemisistä jopa enemmän kuin minä ja tuomitsivat häntä. Minä taisin pikemminkin jopa asettua hieman puolustamaan häntä. En tiedä miksi, ehkä elättelin toiveita ettei ero olisi lopullinen.

Uusien ystävien löytäminen tuntuu olevan tässä iässä vaikeaa, erityisesti tällaiselle introvertille. Olen kyllä yrittänyt, hakeutumalla harrastuksiin yms. Luulen, että olen vain vielä liian vetäytyvä ja itseeni sulkeutuva tämän mielialani vuoksi, vaikka koitan olla ihmisten ilmoilla positiivinen ja vilpittömän kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän asioistaan.

-ap

Vaikutat mukavalta ja fiksulta ihmiseltä, oikeasti. Menetykset ehkä ovat saaneet aikaan masennusta, onko sinun sallitumpaa olla masentunut kuin katkera tai vihainen, kun kysyt jälkimmäiseen vain neuvoa? Hyvä idea se terapiaan meno, että saat sydämeltäsi näitä asioita.

Kävin vastikään katsomassa tätä aihetta sivuavan elokuvan, Andra akten, siinä oli hyvin kuvattu vihan tärkeyttä erossa, vaikka elokuva ehkä vähän turhan romanttinen lopussa olikin. Ihmiset tekevät toisilleen paskamaisia tekoja, totta kai se vituttaa ja sille vitutukselle pitää löytyä turvallinen, mutta riittävän voimakas purkautumistie. Se vapauttaa energiaa. Joku viisashan on sanonut, että masennus itse asiassa hyvin usein on purkautumatonta aggressiota, joka kääntyy sisäänpäin, kun sille ei ole antanut lupaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun näkemykseni mukaan katkeruuden taustalla on jokin omituinen ajatus siitä, mihin kaikkeen itse on oikeutettu. Sitten kun ei saakaan kaikkea sitä mihin kokee olevansa oikeutettu, muuttuu katkeraksi niistä asioista. Pitäisi ymmärtää, että elämä ei ole reilua, kenelläkään ei ole automaattista oikeutusta juuri mihinkään (paitsi ehkä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen), ja se nyt vaan menee näin. Kukaan ei ole sulle velkaa yhtään mitään. Kenellekään ei automaattisesti kuulu hyvä opiskelupaikka, työpaikka, tai parisuhde. Ei vaikka kuinka tekisi töitä niiden eteen. Koska ne asiat ei ole pelkästään omassa hallinnassa, vaan muilla ihmisillä on vaikutusta niihin ihan tahtomattaankin.

Ymmärrän kyllä ettei välttämättä jaksa yrittää yrittämästä päästyään, jos aina epäonnistuu. Mutta silloin kannattaa miettiä onko se haave sitten juuri sinulle tarkoitettu asia. Mulla on kaveri joka haluaisi tavallisen parisuhteen ja avioliiton, mutta on itse niin nepsy (ADHD, asperger, kaksisuuntainen mielialahäiriö, voimakkaita ahdistuksia, OCD), että ei hän pysty asumaan kenenkään kanssa kun sitten on matonhapsut koko ajan vinossa ja paitakin väärin taiteltu, ja hänen maailmansa kaatuu siihen. Kaikista ei vaan ole kaikkeen mihin he haluaisivat että heistä on. Minustakaan ei ole taiteilijaksi vaikka kuinka haluaisin.

Kannattaa siis miettiä sitä omaa asennetta, mistä kumpuaa ajatus että jokin olisi kuulunut minulle, minulla on oikeus siihen. Koska lopulta me ollaan kaikki aika lailla lastuja laineilla, jotka emme mahda mitään monellekaan asialle tässä elämässä. Ainoa mille sinä oikeasti mahdat mitään, on sinä itse.

Minusta on ihan tervettä itsetuntoa ajatella olevansa oikeutettu rehellisiin ihmissuhteisiin ja hyvään sosiaaliseen elämään. Ja katkeruus siitä kun tulee petetyksi ja hylätyksi on terve ja luonnollinen reaktio. Jos ajattelee ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään, joutuu vielä huonompiin suhdekuvioihin. En usko että ketään katkeraa auttaa tuollainen syyllistävä asenne, että olet katkera siksi kun odotit saavasi hyvää kohtelua.

Olen eri, mutta kylläpäs tässä nyt pyritään vääristelemään muiden sanomisia. Kukaan ei ole kehottanut ap:ta ajattelemaan, ettei ole oikeutettu mihinkään hyvään tai että hyvän kohtelun odottaminen olisi väärin. Kyse oli ap:n itsensä mukaan katkeruudesta, joka on syntynyt mm. jätetyksi tulemisesta.

Ja jos nyt mietitään eroja, niin minusta on naiivia ajatella, että toisen osapuolen kertomus tapahtuneista olisi se ainoa totuus. Puoliso voi hyvin kokea yhtä lailla itsensä huonosti kohdelluksi, minkä vuoksi hän jättää jne. Minusta eronneita ei pitäisi rohkaista haukkumaan exiään (sen jokainen osaa automaattisesti, se on osa irrottautumista), vaan pikemminkin miettimään laajemmin mistä ero johtui. En tarkoita, että pitäisi välttämättä syyttää itseään, mutta nähdä myös oma osuus tapahtumissa alkaen siitä miksi valitsi juuri ko. ihmisen. Katkeruus on juuri sitä, että omaa osuutta tapahtumissa ei ole valmiutta käsitellä. Mutta vain sitä käsittelemällä pääsee eteenpäin.

Ilen käsitellyt paljonkin näitä asioita, kuten sitä miksi valitsin juuri exän aikanaan kumppanikseni. Tähänhän eroseminaarissa juuri pureudutaan. En ehkä olisikaan päätynyt exäni kanssa alunperinkään yhteen, jos olisin ollut tietoinen kaikesta siitä mistä nyt olen, kuten kiintymyssuhdeongelmastani. En ole kertonut täällä kaikkea erooni liittyvästä enkä kerro, ettei minua ja eksää tunnisteta. Toki nyt jo joku voi minut tunnistaa. Aina ei kuitenkaan ole niin, että erossa olisi jotenkin tasapuolisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Enkä nyt puhu vain omasta erostani, kun en sitä tietenkään voi objektiivisesti arvioida, vaan yleisesti. Toki on joitakin "raskauttavia" seikkoja, miksi joku (muukin kuin minä) voisi nähdä eromme jokseenkin epäreiluna, ainakin tavaltaan ja ajoitukseltaan joilla se tapahtui.

-ap

Hyvältä kuulostaa (myös tuo edeltävä listauksesi keskustelun annista) ja olen pahoillani, kun olet kokenut viestini vähätteleväksi. Ei ollut tarkoitus vähätellä, vaan vähän haastaa ajattelua.

Jos oikein ymmärsin, niin sinulla ei ole nykyisin läheisiä ihmisiä, mikä todennäköisesti osaltaan auttaa siinä, että sinulla on tunne, ettet pääse pois katkeruudesta. Muut ihmiset antavat uusia näkökulmia, esimerkiksi se, että saa vihata exää ihan kunnolla alkujaan (käydä läpi sitä ystävien kanssa, jotka ovat yhtä pöyristyneitä ja raivoissaan tapahtuneesta), on ehkä estynyt siinä vaiheessa, jos sinulla oli saattohoitajana toimiminen yms. jolloin et kyennyt silloin tarpeeksi käsittelemään asiaa vihan kautta. Ehkä terapeutillakin ihminen pyrkii hieman silottelemaan vihaa, jos ei ole (itseltä) lupaa olla katkera ja vihainen riittävän kauan ja perusteellisesti. 

Edellisestä johtuen, mistä saisit läheisiä ystäviä elämääsi ja sitä kautta sisältöä? Ehkä tämä on vain sitä, että olet tilapäisesti pudonnut katkeruuteen (aiemminhan kerroit olevan sen suhteen paremmin), koska elämä yksin tuntuu niin raskaalta. Eli että tälle ololle on täysin luonnollinen ja looginen selitys.

Ymmärrän nyt paremmin mitä koitat sanoa ja arvostan sitä, että jaksoit avata ajatteluasi paremmin. Tosiaan se vihavaihe jäi aika olemattomaksi eron jälkeen. Eron aikaan oli vielä läheisiä, jotka pöyristyivät exäni sanomisista ja tekemisistä jopa enemmän kuin minä ja tuomitsivat häntä. Minä taisin pikemminkin jopa asettua hieman puolustamaan häntä. En tiedä miksi, ehkä elättelin toiveita ettei ero olisi lopullinen.

Uusien ystävien löytäminen tuntuu olevan tässä iässä vaikeaa, erityisesti tällaiselle introvertille. Olen kyllä yrittänyt, hakeutumalla harrastuksiin yms. Luulen, että olen vain vielä liian vetäytyvä ja itseeni sulkeutuva tämän mielialani vuoksi, vaikka koitan olla ihmisten ilmoilla positiivinen ja vilpittömän kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän asioistaan.

-ap

Vaikutat mukavalta ja fiksulta ihmiseltä, oikeasti. Menetykset ehkä ovat saaneet aikaan masennusta, onko sinun sallitumpaa olla masentunut kuin katkera tai vihainen, kun kysyt jälkimmäiseen vain neuvoa? Hyvä idea se terapiaan meno, että saat sydämeltäsi näitä asioita.

Kävin vastikään katsomassa tätä aihetta sivuavan elokuvan, Andra akten, siinä oli hyvin kuvattu vihan tärkeyttä erossa, vaikka elokuva ehkä vähän turhan romanttinen lopussa olikin. Ihmiset tekevät toisilleen paskamaisia tekoja, totta kai se vituttaa ja sille vitutukselle pitää löytyä turvallinen, mutta riittävän voimakas purkautumistie. Se vapauttaa energiaa. Joku viisashan on sanonut, että masennus itse asiassa hyvin usein on purkautumatonta aggressiota, joka kääntyy sisäänpäin, kun sille ei ole antanut lupaa.

Minulle kaikenlainen "heikkous" on ollut vaikeaa hyväksyä. Näitäkin asioita terapiassa käsiteltiin. Nykyään kyllä sinänsä osaan jo, ainakin useimmiten, hyväksyä itsessäni heikkoudenkin, mutta ulospäin tulee vieläkin esitettyä vahvaa pärjääjää. En vain halua kuormittaa muita asioillani. Katkeruuteen pyysin neuvoja siksi, koska se tuntuu syövän minua sisältä eniten ja en tottapuhuen ole juurikaan ajatellut masennuksesta olevan kyse, koska olen kuitenkin melko toimintakykyinen. Itkuinen kyllä olen, ja vaikka opinnot sujuu erinomaisesti, ajatus pätkii ja mokailen normaalia enemmän. Ja tosiaan yleinen näköalattomuus vaivaa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin katkeruudesta eroon sillä, että annoin itselleni luvan tuntea olevani katkera. Suorastaan piehtaroida siinä tunteessa, jos siltä tuntui. Kaikkein haitallisinta on tunteiden kieltäminen ja tukahduttaminen, koska silloin ne jäävät muhimaan kehoon ja pahimmillaan saattavat osaltaan vaikuttaa esimerkiksi sairauksien kehittymiseen. Se, että antaa itselleen luvan olla katkera, ei tarkoita sitä, että sitä katkeruutta purkaisi muihin ihmisiin tai kostaisi kenellekään. Se tarkoittaa, että hyväksyy sen, mitä sillä hetkellä tuntee eikä pidä itseään huonona tai rikkinäisenä ihmisenä sen vuoksi. Kukaan ei ole katkera huvikseen ja sille löytyy aina jokin syy. Ironista kyllä, mutta ns. kroonistunut katkeruus on usein seurausta siitä, että ei ole sallinut itsensä käydä katkeruuden tunteita läpi heti silloin, kun ne laukaissut tapahtuma on ollut ajankohtainen. Mikä tahansa tunne kasvaa suhteettoman suureksi möykyksi, jos sitä himmailee, kieltää, vähättelee ja tukahduttaa loputtomiin.

Kaikki tunteet myös väistyvät jossain vaiheessa, niin myös katkeruus. Jossain vaiheessa se alkaa jo maistua vähän puulta ja se on merkki siitä, että katkeruudesta alkaa olla valmis päästämään irti. Että kiitos käynnistä ja hyvää loppuelämää, nyt vaihteeksi jotain uutta kehiin.

Minulla tämä metodi on helpottanut kateuden tunteeseen, ja nykyään se ei vaivaa elämääni läheskään yhtä pahasti kuin nuorempana. Voisin kokeilla myös omaan katkeruuteeni tätä, vaikka kylläkin pyörin katkeruudessa ihan ilmankin sitä, että annan itselleni lupaa siihen. :D