Miten eroon katkeruudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkeruus on myös osa kaikkia niitä tunteita, joita pitää kokea ennen kuin löytää enemmän mielenrauhaa. Katkeruuteenkin on hyvät syynsä, joten jos sitä torjuu se kiusaa mukana ihan varmasti.

On eri asia annatko katkeruuden ohjata sinua teoissaisi tai sanoissasi, jolloin se määrää elämästäsi enemmän kuin sinä itse. 

Luulen kuitenkin, että kun  kerran tiedostat katkeruutesi (jos ylipäätään edes olet katkera) se on se tärkein keino elää katkeruuden tunteen kanssa.

Sinulla on ollut niin paljon haasteita, että jotkut asiat ehtii vasta nyt miettimään . Exäsi on listallasi nyt, mutta ei sinun tarvitse iloita hänen puolestaan. Ehkä järkevin tavoite olisi vain oppia rauhassa toteamaan, ettei sekään heppu ihan kaikkea kestä ja mitä sinä kestit.

Kiitos, nämä olivat lohdullisia sanoja. Kyyneleet tuli. Yritän elää niin, ettei katkeruus näkyisi ulospäin eikä saisi yliotetta elämästä. Exästäni en juuri puhu ja jos puhun, puhun kauniisti ja kunnioittavasti. Omassa päässäni saatan silti ajatella joskus jotain ihan muuta. Totuus kuitenkin on, että tämä katkeruus estää minua uskomasta enää ihmisiin ja ihmissuhteisiin omalta osaltani. Tuntuu, että ne eivät vain ole tarkoitettu minulle, onni ja rakkaus on muita varten. Typerä ajatus, mutten tunnu pääsevän siitä eroon.

-ap

Olen pahoillani. Exäsi on törppö eikä olisi ansainnut sinua elämäänsä. Tsemppiä ja jaksamista. Sinä ansaitset kultaa.

Katkeruuden vastalääke on muuten kiitollisuus, sitäkin voi harjoittaa päivittäin ja siinä voi kehittyä. Se parantaa tutkitusti mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkeruus sitoo niihin asioihin/ihmisiin, joille olet katkera. Se on valinta, töitä irtipäästämisen eteen joutuu tekemään.

Oma elämäni on ollut menetystarina. Päätin jo varhain, etten anna katkeruudelle sijaa.

Millä tavalla teit töitä? Olet ilmeisesti siinä onnistunut, joten konkreettiset vinkit kiinnostaisi. Mulle itselleni ei selvästikään pelkkä tahdonlujuus ja päättäväisyys riitä, jos riittäisi, en olisi ollut päivääkään katkera.

-ap

Minulle keskeisin oivallus oli anteeksianto. Anteeksiantaminen on valinta. Alkuun ei tunnu siltä, että edes pystyy antamaan anteeksi.

Terapiasta voi saada työkaluja tähän prosessiin.

Onnea ja voimia katkeruudesta eroon pääsemiseen, se on mahdollista. Asiat on käytävä läpi eikä terapiaan palaaminen ole häpeä. Kaikki mikä tukee tätä prosessia, on hyväksi.

Anteeksiantamista korostetaan paljon ja sehän on eroseminaarinkin tärkeitä teemoja. Mä luulin jo antaneeni exälle anteeksi enkä usko hänen olevan paha ihminen ja tarkoituksella käyttäneen minua hyväksi. Mutta silti katkeruus taas nosti päätään. En pääse irti ajatuksesta, että ex vei elämästäni parhaat vuodet uskotellen minun merkitsevän hänelle enemmän kuin mitä lopulta merkitsinkään. Hän ei tukenut minua vaikeassa elämäntilanteessa, vaan vaihtoi toiseen. Vaikka hän ei tehnyt sitä tahallaan minua satuttaakseen, mä silti hukkasin vuosia panostaen meihin ja toivoen ja odottaen häneltä ja suhteelta asioita, joita hän ei halunnutkaan mun kanssa toteuttaa, mutta jotka hän toteutti heti uuden kumppaninsa kanssa. Tästä ylipääseminen on näköjään miljoona kertaa vaikeampaa kuin olisin uskonut.

-ap

Kirjoitat, että exä vei elämäsi parhaat vuodet. Tuohan on vellomista menneessä. Itselleni parhaat vuodet, tai oikeastaan paras hetki, on tässä ja nyt. Menneeseen ei voi vaikuttaa, ja tulevaisuudessa ei voi elää, koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Mikä saa sinut ajattelemaan, että parhaat vuotesi ovat jo olleet, ja nykyhetki ei olisi yhtä arvokasta?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos tekisitkin päinvastoin? Hyväksyisit katkeruuden mutta rajaisit siihen käyttämääsi aikaa? Päättäisit esim. että joka päivä saat ajatella katkeria ajatuksia klo 21-21.20. Tätä varten sulla voisi olla katkeruus&kiukku-vihko, johon kirjoittaisit oikein myrkyllisiä ajatuksia.

Kun katkerat ajatukset tulee päivällä mieleen, sano itsellesi että joo, joo, palaan tähän klo 21. Jos joku päivä unohdat olla katkera klo 21, saat olla sitä täysipainoisesti vasta seuraavana päivänä klo 21.

Tää on kaikessa pölhöydessään kokeilemisen arvoinen idea, voisi toimia mulle! Ehkä ongelmani on, että ruoskin itseäni liikaakin tuosta katkeruudesta, ja kun yritän pyristellä sitä vastaan se vain kasvaa. Taidan palata päiväkirjan kirjoittamiseen, ja suollan joka päivä katkerat ajatukseni sen lehdille. Lisäksi harkitsen vakavasti terapiaan palaamista.

Kiitos kaikille vastanneille tähän asti, toivottavasti ketjusta on apua myös muille katkerille.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Kivasti vähättelet. Kuten jo aloituksessa kirjoitin, olen viime vuosien aikana menettänyt paljon läheisiäni, osan sairauksille ja osan muuten. Mikä sinusta on "pahoja asioita", jos ei useamman rakkaan tuskallisen kuoleman seuraaminen ja hautaan saattaminen, ja kaiken tämän keskellä hylätyksi tuleminen sellaisen ihmisen taholta, joka on luvannut seistä rinnalla tuli mitä tuli? Kirjoituksesi sai minut melkein vihaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Katkeruuden vastalääke on muuten kiitollisuus, sitäkin voi harjoittaa päivittäin ja siinä voi kehittyä. Se parantaa tutkitusti mielenterveyttä.

Arvaa olenko harjoitellut? Jossain vaiheessa sekin vain alkaa tuntua itselleen valehtemiselta, kun taas kerran itkee yhden läheisen poismenoa. Kaunis iltarusko ja maukas jäätelö, tai edes oma terveys ei korvaa menetettyjä läheisiä ihmisiä, joita ilman elämä tuntuu tyhjältä.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkeruus sitoo niihin asioihin/ihmisiin, joille olet katkera. Se on valinta, töitä irtipäästämisen eteen joutuu tekemään.

Oma elämäni on ollut menetystarina. Päätin jo varhain, etten anna katkeruudelle sijaa.

Millä tavalla teit töitä? Olet ilmeisesti siinä onnistunut, joten konkreettiset vinkit kiinnostaisi. Mulle itselleni ei selvästikään pelkkä tahdonlujuus ja päättäväisyys riitä, jos riittäisi, en olisi ollut päivääkään katkera.

-ap

Minulle keskeisin oivallus oli anteeksianto. Anteeksiantaminen on valinta. Alkuun ei tunnu siltä, että edes pystyy antamaan anteeksi.

Terapiasta voi saada työkaluja tähän prosessiin.

Onnea ja voimia katkeruudesta eroon pääsemiseen, se on mahdollista. Asiat on käytävä läpi eikä terapiaan palaaminen ole häpeä. Kaikki mikä tukee tätä prosessia, on hyväksi.

Anteeksiantamista korostetaan paljon ja sehän on eroseminaarinkin tärkeitä teemoja. Mä luulin jo antaneeni exälle anteeksi enkä usko hänen olevan paha ihminen ja tarkoituksella käyttäneen minua hyväksi. Mutta silti katkeruus taas nosti päätään. En pääse irti ajatuksesta, että ex vei elämästäni parhaat vuodet uskotellen minun merkitsevän hänelle enemmän kuin mitä lopulta merkitsinkään. Hän ei tukenut minua vaikeassa elämäntilanteessa, vaan vaihtoi toiseen. Vaikka hän ei tehnyt sitä tahallaan minua satuttaakseen, mä silti hukkasin vuosia panostaen meihin ja toivoen ja odottaen häneltä ja suhteelta asioita, joita hän ei halunnutkaan mun kanssa toteuttaa, mutta jotka hän toteutti heti uuden kumppaninsa kanssa. Tästä ylipääseminen on näköjään miljoona kertaa vaikeampaa kuin olisin uskonut.

-ap

Kirjoitat, että exä vei elämäsi parhaat vuodet. Tuohan on vellomista menneessä. Itselleni parhaat vuodet, tai oikeastaan paras hetki, on tässä ja nyt. Menneeseen ei voi vaikuttaa, ja tulevaisuudessa ei voi elää, koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Mikä saa sinut ajattelemaan, että parhaat vuotesi ovat jo olleet, ja nykyhetki ei olisi yhtä arvokasta?

Parhaat vuodet siinä mielessä, että silloin olin vielä energisempi, nuorempi ja nätimpi. Nyt olen elähtänyt kehäraakki, tai sellaiseksi ainakin itseni tunnen. Enkä muuten ole ainut 40+, joka kokee muuttuneensa näkymättömäksi ainakin vastakkaiselle sukupuolelle. Syvällisten ihmissuhteiden luominen on tässä iässä paljon vaikeampaa kuin vielä 10 vuotta sitten.

-ap

Kun olin vuosia katkera minut ja lapset hylänneelle eksälle, tunsin etten voi päästää katkeruudesta irti. Siitä irtipäästäminen tuntui minusta silloin luovuttamiselta ja siltä että olisin antanut siunaukseni hänen teolleen (hän loukkasi paitsi minua, myös lapsia).

Ensin olin surullinen,vihainen ja järkyttynyt, kaikkea sekaisin. Sitten kun olo tasaantui, tuli vuosikausien katkeruus. Hukkasin monta vuotta. Nyt jälkeenpäin olen toivonut että vuosia ei olisi mennyt niin monia. Lietsoin itse omaa onnettomuuttani. Luultavasti en pystynyt päästämään irti koska rakastin häntä vielä itseltäni salaa. Olin ollut niin sitoutunut etten osannut lopettaa rakastamista.

Mikä auttoi? Varmaan hyvät ystävät, heidän järkipuheensa, se kun hänen uusi suhteensa päättyi ja hän lakkasi puhumasta minusta pahaa selän takana ja kun lapset kasvoivat, sain välillä omaa vapaa-aikaa ja pystyin tekemään omia juttuja, elämä alkoi hitaasti avautua.

Myös minulla oli ap:n tavoin ollut läheisten kuolemia ja lähipiirissä raskaita asioita, kuorma oli välillä kohtuuton. Mutta kyllä siellä välissä oli myös iloisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin vuosia katkera minut ja lapset hylänneelle eksälle, tunsin etten voi päästää katkeruudesta irti. Siitä irtipäästäminen tuntui minusta silloin luovuttamiselta ja siltä että olisin antanut siunaukseni hänen teolleen (hän loukkasi paitsi minua, myös lapsia).

Ensin olin surullinen,vihainen ja järkyttynyt, kaikkea sekaisin. Sitten kun olo tasaantui, tuli vuosikausien katkeruus. Hukkasin monta vuotta. Nyt jälkeenpäin olen toivonut että vuosia ei olisi mennyt niin monia. Lietsoin itse omaa onnettomuuttani. Luultavasti en pystynyt päästämään irti koska rakastin häntä vielä itseltäni salaa. Olin ollut niin sitoutunut etten osannut lopettaa rakastamista.

Mikä auttoi? Varmaan hyvät ystävät, heidän järkipuheensa, se kun hänen uusi suhteensa päättyi ja hän lakkasi puhumasta minusta pahaa selän takana ja kun lapset kasvoivat, sain välillä omaa vapaa-aikaa ja pystyin tekemään omia juttuja, elämä alkoi hitaasti avautua.

Myös minulla oli ap:n tavoin ollut läheisten kuolemia ja lähipiirissä raskaita asioita, kuorma oli välillä kohtuuton. Mutta kyllä siellä välissä oli myös iloisia asioita.

Kiitos. Tuntuu, että olet ensimmäinen tässä ketjussa, joka todella ymmärtää. Kirjoituksesi toi lohtua. Ehkä tämä vielä joskus helpottaa ja elämä näyttää taas valoisammalta. Itsekin koen, että mulle on vain tapahtunut liikaa liian tiiviillä frekvenssillä.

-ap

Olin yhdessä vaiheessa vuosikausia yksin ja monet lapsuudenperheen jäsenet kuoli lyhyessä ajassa ja ajattelin että kauheaa, elän ilman rakkautta ehkä koko elämäni.

Minulla oli kuitenkin läheisiä ystäviä ja pari sukulaista elossa. Helpotti kun tajusin etten elä ilman rakkautta vaikka eläisinkin ilman parisuhderakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Kivasti vähättelet. Kuten jo aloituksessa kirjoitin, olen viime vuosien aikana menettänyt paljon läheisiäni, osan sairauksille ja osan muuten. Mikä sinusta on "pahoja asioita", jos ei useamman rakkaan tuskallisen kuoleman seuraaminen ja hautaan saattaminen, ja kaiken tämän keskellä hylätyksi tuleminen sellaisen ihmisen taholta, joka on luvannut seistä rinnalla tuli mitä tuli? Kirjoituksesi sai minut melkein vihaiseksi.

Tarkoitin, että kuolema (esimerkiksi oman vanhemman kuolema) on luonnollinen asia. Itsekin olen kolme vuotta sitten menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni - totta kai se on todella tuskallista, mutta ei sillä tavalla pahaa kuin vaikkapa oman lapsen menettäminen tai vammautuminen onnettomuuden tai sairauden takia. Ja avioero ja jätetyksi tuleminen on ikävä juttu, mutta kuitenkin hyvin tavanomainen asia ihmiselämässä.

Puolustat vihaisesti oikeuttasi katkeruuteen, mikä kertoo, että syyt ovat muualla kuin itse tapahtumisissa pohjimmiltaan. Ne vain toivat esille syvempiä, itseesi liittyviä murheita, menetyksiä jne. Niistä ketjun aikana olet jo puhunutkin. Esimerkiksi vanhempien kuolema liittyy siihen, että itse on seuraavana vuorossa. Millainen elämäni on ollut ym. vastaavia kysymyksiä, jotka keski-ikäisyyteen liittyvät. Kerroit myös vanhenemisesta, näkymättömäksi muuttumisen kokemuksista. Ne ovat varmasti osa tuota vyyhtiä, joka saa velkomaan elämää. Vanheneminen tarkoittaa menetyksiä, ei siitä mihinkään pääse.

Pyyhi pois koko historiasi ja ala elää tässä hetkessä. Menneisyys ei vie sinua eteenpäin. Eikä tulevasta kannata stressata. Tyhjennä mielesi ja ole läsnä täysin vain tässä hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkeruuden vastalääke on muuten kiitollisuus, sitäkin voi harjoittaa päivittäin ja siinä voi kehittyä. Se parantaa tutkitusti mielenterveyttä.

Arvaa olenko harjoitellut? Jossain vaiheessa sekin vain alkaa tuntua itselleen valehtemiselta, kun taas kerran itkee yhden läheisen poismenoa. Kaunis iltarusko ja maukas jäätelö, tai edes oma terveys ei korvaa menetettyjä läheisiä ihmisiä, joita ilman elämä tuntuu tyhjältä.

-ap

Niin, se akuutti suru on itkettävä. Ja silloin kiitollisuuden aika tulee vasta myöhemmin - mutta kyllä sillekin aika tulee (esim. kiitollisuus kuolleen läheisen rakkaudesta, muistoista).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Kivasti vähättelet. Kuten jo aloituksessa kirjoitin, olen viime vuosien aikana menettänyt paljon läheisiäni, osan sairauksille ja osan muuten. Mikä sinusta on "pahoja asioita", jos ei useamman rakkaan tuskallisen kuoleman seuraaminen ja hautaan saattaminen, ja kaiken tämän keskellä hylätyksi tuleminen sellaisen ihmisen taholta, joka on luvannut seistä rinnalla tuli mitä tuli? Kirjoituksesi sai minut melkein vihaiseksi.

Tarkoitin, että kuolema (esimerkiksi oman vanhemman kuolema) on luonnollinen asia. Itsekin olen kolme vuotta sitten menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni - totta kai se on todella tuskallista, mutta ei sillä tavalla pahaa kuin vaikkapa oman lapsen menettäminen tai vammautuminen onnettomuuden tai sairauden takia. Ja avioero ja jätetyksi tuleminen on ikävä juttu, mutta kuitenkin hyvin tavanomainen asia ihmiselämässä.

Puolustat vihaisesti oikeuttasi katkeruuteen, mikä kertoo, että syyt ovat muualla kuin itse tapahtumisissa pohjimmiltaan. Ne vain toivat esille syvempiä, itseesi liittyviä murheita, menetyksiä jne. Niistä ketjun aikana olet jo puhunutkin. Esimerkiksi vanhempien kuolema liittyy siihen, että itse on seuraavana vuorossa. Millainen elämäni on ollut ym. vastaavia kysymyksiä, jotka keski-ikäisyyteen liittyvät. Kerroit myös vanhenemisesta, näkymättömäksi muuttumisen kokemuksista. Ne ovat varmasti osa tuota vyyhtiä, joka saa velkomaan elämää. Vanheneminen tarkoittaa menetyksiä, ei siitä mihinkään pääse.

Toisen surua ei koskaan piyäisi verrata muihin suruihin ja asettaa jollekin ranking-listalle. Ja yleensäkin, aina löytyy joku jolle on käynyt vielä kauheammin. Suru pitää uskaltaa kohdata, omansa ja toisten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Kivasti vähättelet. Kuten jo aloituksessa kirjoitin, olen viime vuosien aikana menettänyt paljon läheisiäni, osan sairauksille ja osan muuten. Mikä sinusta on "pahoja asioita", jos ei useamman rakkaan tuskallisen kuoleman seuraaminen ja hautaan saattaminen, ja kaiken tämän keskellä hylätyksi tuleminen sellaisen ihmisen taholta, joka on luvannut seistä rinnalla tuli mitä tuli? Kirjoituksesi sai minut melkein vihaiseksi.

Tarkoitin, että kuolema (esimerkiksi oman vanhemman kuolema) on luonnollinen asia. Itsekin olen kolme vuotta sitten menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni - totta kai se on todella tuskallista, mutta ei sillä tavalla pahaa kuin vaikkapa oman lapsen menettäminen tai vammautuminen onnettomuuden tai sairauden takia. Ja avioero ja jätetyksi tuleminen on ikävä juttu, mutta kuitenkin hyvin tavanomainen asia ihmiselämässä.

Puolustat vihaisesti oikeuttasi katkeruuteen, mikä kertoo, että syyt ovat muualla kuin itse tapahtumisissa pohjimmiltaan. Ne vain toivat esille syvempiä, itseesi liittyviä murheita, menetyksiä jne. Niistä ketjun aikana olet jo puhunutkin. Esimerkiksi vanhempien kuolema liittyy siihen, että itse on seuraavana vuorossa. Millainen elämäni on ollut ym. vastaavia kysymyksiä, jotka keski-ikäisyyteen liittyvät. Kerroit myös vanhenemisesta, näkymättömäksi muuttumisen kokemuksista. Ne ovat varmasti osa tuota vyyhtiä, joka saa velkomaan elämää. Vanheneminen tarkoittaa menetyksiä, ei siitä mihinkään pääse.

Toisen surua ei koskaan piyäisi verrata muihin suruihin ja asettaa jollekin ranking-listalle. Ja yleensäkin, aina löytyy joku jolle on käynyt vielä kauheammin. Suru pitää uskaltaa kohdata, omansa ja toisten.

Surulle annettua merkitystä voi käsitellä surun tunteesta erillisenä. Lähiomaisen kuolema ei koskaan ole yhdentekevä, mutta se on silti osa elämän kiertokulkua. Suru kuolemasta ei ole sairaus tai diagnoosi, mutta menetyksen vyyhti voi muodostua haitalliseksi tavaksi ruminoida oman elämänsä tarinaa. Sitä kutsutaan uhriutumiseksi, mutta en tarkoita, että ap olisi uhriutuja. Hän on ihan oikeassa siinä, että kun useampi menetys tulee yhtä aikaa, niin niistä selviäminen ottaa pitemmän aikaa.

Mulle auttoi tunnesäätelyn taidot. Taitoja opetetaan Viisa mieli -kirjassa (suomalainen lääketieteellinen kustantamo julkaisijana).

Kirjassa esitellään kolmio, jonka kärjissä olevia taitoja voi harjoittaa kun on vaikea tunne päällä, esim. katkeruuden tunne.

Muistelen että kärjet oli Hyväksy/tunne tunne, Toimi rakentavasti, Ajattele muuta. Näitä sitten vaihdellaan.

Aukeamalla esitellään mitä konkreettista voi tehdä jokaisen tavoitteen eteen (esim. miten tunnetaan se oma tunne? Miten toimitaan rakentavasti? Miten voi hetkeksi unohtaa vaikean tunteen?) .

Kirjassa esitellään myös, mitä tapahtuu jos jokin kärjistä ei tule tehdyksi. Silloin voi tulla "jumin" tunne, ehkä sinulla on nyt niin.

Itselläni kolmio auttoi selviämään työpaikan menetyksestä. Kävin kolmion läpi monta kertaa päivässä, kerrallaan sen kärjen mikä sillä hetkellä tuntui tarpeellisimmalta mutta kaikki kuitenkin joka päivä. Auttoi, selvisin ja työllistyin uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Olin yhdessä vaiheessa vuosikausia yksin ja monet lapsuudenperheen jäsenet kuoli lyhyessä ajassa ja ajattelin että kauheaa, elän ilman rakkautta ehkä koko elämäni.

Minulla oli kuitenkin läheisiä ystäviä ja pari sukulaista elossa. Helpotti kun tajusin etten elä ilman rakkautta vaikka eläisinkin ilman parisuhderakkautta.

Hyvä sulle, mutta minulla ei enää läheisiä ole. Elän siis kokonaan ilman rakkautta. En kai muuten näin katkera olisikaan.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhtaudu kaikkiin kohtaamiisi tapahtumiin ja ihmisiin eräänlaisena opetuksena. Kuin ne olisi tarkoituksella lähetetty elämääsi niin hyvässä kuin pahassa. Älä jää niiden aiheuttamien tunteiden vangiksi vaan mieti tarkkailijana mikä opetus näillä asioilla elämässäsi oli. Ota kaikki asiat niin kuin ne on. Mielesi on nyt vaan jäänyt tunteiden vangiksi. Olen itsekin käynyt monia ikäviä asioita elämässäni läpi ja ollut myös katkera pitkiä aikoja. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Ajattelin ennen noin, mutta kun niitä "opetuksia" tuli aina vaan lisää, aloin toivoa ettei enää yhtään opetusta kiitos. Toivon elämääni vaihteeksi iloisia yllätyksiä, mutta viimeiset 6 vuotta on ollut lähes pelkkää paskaa. Eikö välillä olisi mun vuoro saada kokea onnea, edes jossain asiassa? Siitähän tässä katkeruudessa juurikin on kyse. Liikaa "opetuksia", eikä juurikaan mitään hyvää.

-ap

Olen eri, mutta sellaista vuoroa ei ikävä kyllä elämässä ole.

Ulkopuolisen silmin elämässäsi ei vielä ole kovin pahoja asioita tapahtunut eli veikkaan, että ongelmassasi kyseessä ovat huomattavasti laajemmat asiat kuin jätetyksi tuleminen. Se toimii soveliaana kurkistusputkena, "hyväksyttävänä syynä" sille, että asetut velkomaan elämää. Omaan elämään voi olla pettynyt todella monista syistä. Kun syy nähdään kokonaan itsen ulkopuolella, niin on vaikea päästä eteenpäin. Omia reaktioita ja ajatusmalleja pitäisi päästä purkamaan ja käsittelemään. 

Kivasti vähättelet. Kuten jo aloituksessa kirjoitin, olen viime vuosien aikana menettänyt paljon läheisiäni, osan sairauksille ja osan muuten. Mikä sinusta on "pahoja asioita", jos ei useamman rakkaan tuskallisen kuoleman seuraaminen ja hautaan saattaminen, ja kaiken tämän keskellä hylätyksi tuleminen sellaisen ihmisen taholta, joka on luvannut seistä rinnalla tuli mitä tuli? Kirjoituksesi sai minut melkein vihaiseksi.

Tarkoitin, että kuolema (esimerkiksi oman vanhemman kuolema) on luonnollinen asia. Itsekin olen kolme vuotta sitten menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni - totta kai se on todella tuskallista, mutta ei sillä tavalla pahaa kuin vaikkapa oman lapsen menettäminen tai vammautuminen onnettomuuden tai sairauden takia. Ja avioero ja jätetyksi tuleminen on ikävä juttu, mutta kuitenkin hyvin tavanomainen asia ihmiselämässä.

Puolustat vihaisesti oikeuttasi katkeruuteen, mikä kertoo, että syyt ovat muualla kuin itse tapahtumisissa pohjimmiltaan. Ne vain toivat esille syvempiä, itseesi liittyviä murheita, menetyksiä jne. Niistä ketjun aikana olet jo puhunutkin. Esimerkiksi vanhempien kuolema liittyy siihen, että itse on seuraavana vuorossa. Millainen elämäni on ollut ym. vastaavia kysymyksiä, jotka keski-ikäisyyteen liittyvät. Kerroit myös vanhenemisesta, näkymättömäksi muuttumisen kokemuksista. Ne ovat varmasti osa tuota vyyhtiä, joka saa velkomaan elämää. Vanheneminen tarkoittaa menetyksiä, ei siitä mihinkään pääse.

Toisen surua ei koskaan piyäisi verrata muihin suruihin ja asettaa jollekin ranking-listalle. Ja yleensäkin, aina löytyy joku jolle on käynyt vielä kauheammin. Suru pitää uskaltaa kohdata, omansa ja toisten.

Surulle annettua merkitystä voi käsitellä surun tunteesta erillisenä. Lähiomaisen kuolema ei koskaan ole yhdentekevä, mutta se on silti osa elämän kiertokulkua. Suru kuolemasta ei ole sairaus tai diagnoosi, mutta menetyksen vyyhti voi muodostua haitalliseksi tavaksi ruminoida oman elämänsä tarinaa. Sitä kutsutaan uhriutumiseksi, mutta en tarkoita, että ap olisi uhriutuja. Hän on ihan oikeassa siinä, että kun useampi menetys tulee yhtä aikaa, niin niistä selviäminen ottaa pitemmän aikaa.

Ei ne kaikki menetykset samaan aikaan tulleet. Viimeisin vasta alle vuosi sitten. Aina kun olen melkein selvillä vesillä on tullut uusi isku.

-ap

Dirlandaa kirjoitti:

Mulle auttoi tunnesäätelyn taidot. Taitoja opetetaan Viisa mieli -kirjassa (suomalainen lääketieteellinen kustantamo julkaisijana).

Kirjassa esitellään kolmio, jonka kärjissä olevia taitoja voi harjoittaa kun on vaikea tunne päällä, esim. katkeruuden tunne.

Muistelen että kärjet oli Hyväksy/tunne tunne, Toimi rakentavasti, Ajattele muuta. Näitä sitten vaihdellaan.

Aukeamalla esitellään mitä konkreettista voi tehdä jokaisen tavoitteen eteen (esim. miten tunnetaan se oma tunne? Miten toimitaan rakentavasti? Miten voi hetkeksi unohtaa vaikean tunteen?) .

Kirjassa esitellään myös, mitä tapahtuu jos jokin kärjistä ei tule tehdyksi. Silloin voi tulla "jumin" tunne, ehkä sinulla on nyt niin.

Itselläni kolmio auttoi selviämään työpaikan menetyksestä. Kävin kolmion läpi monta kertaa päivässä, kerrallaan sen kärjen mikä sillä hetkellä tuntui tarpeellisimmalta mutta kaikki kuitenkin joka päivä. Auttoi, selvisin ja työllistyin uudelleen.

Olen kuunnellut tuon(kin) kirjan, mutta kuuntelempa toisenkin kerran koska en muista tuota harjoitusta. Kiitos vinkistä, tämä on hyvä ja laadukas kirjasarja.

-ap