Lue keskustelun säännöt.
Voiko puolisolta vaatia kunnianhimoa?
24.08.2023 |
Haluaisin kuulla kaikenlaisia mielipiteitä: Puolisoni on kouluttautunut ammattikoulutasolla ja tehnyt koko ikänsä töitä pienipalkkaisella alalla. Hän on ahkera ja tunnollinen työntekijä ja rahaa tärkeämpää hänelle on työ, josta tykkää. Palkka ei ole vajaan 20 työvuoden aikana noussut juurikaan tes-korotuksia enempää, mikä on hänen alallaan tyypillistä.
Itsekään en ole mikään uraohjus, mutta olen korkeakoulutettu ja pyrkinyt hyviin työpaikkoihin ja tienaan mediaanin suomalaisen verran. En siis mitenkään erityisen paljon, mutta kuitenkin reilusti puolisoani enemmän. Haluan edetä työelämässä ja nostaa tulotasoani tasaisesti.
Erilaiset näkemyksemme tulojen hankkimisesta ovat alkaneet muodostua ongelmaksi. Minua häiritsee puolisolta puuttuva kunnianhimo ja häneen vähään tyytyminen, kun huono palkkataso vaikuttaa suoraan koko perheemme elämään. Minulla on haaveita (mm. asumiseen ja matkailuun liittyen), joita haluaisin toteuttaa yhdessä, mies taas tyytyy pelkästään haaveilemaan. Toivoisin myös, ettei eläkeikämme menisi köyhyysrajalla ja että voisimme säästää vanhuuden varalle. Nyt se on mahdotonta. Teini-ikää lähestyvien lasten nousevat kulut kauhistuttavat myös.
Mies puolestaan kokee minun dissaavan häntä työnsä vuoksi. Hänen työssään ei mielestäni ole mitään vikaa, alan palkkaus on vain surkea ja toki koulutustasokin vaikuttaa. Puoliso ei halua opiskella lisää, kokee ettei voimavarat riitä eikä kiinnosta.
Mitä voin tehdä, kun toinen ei halua osallistua yhteisen varallisuuden kasvattamiseen? Onko väärin vaatia häneltä kunnianhimoa, joka ei tule luonnostaan? En tietenkään haluaisi häntä pakottaa tekemään työtä, josta ei nauti, sekin on tärkeää että työssä viihtyy. Täytyykö minun siis vain tyytyä alhaiseen elintasoomme? Nyt kun kaikki hinnat ovat nousseet, tämä ristiriita on korostunut vielä entisestään.
Kokemuksia tai näkemyksiä asiaan?
Kommentit (204)
Vierailija kirjoitti:
Jos kyseessä on mies ja hän on amis-alalla, tuskin se palkka mikään lähihoitajan palkka on.
Paljonko hänen pitäisi sitten ansaita -jonkun insinöörin/diplomi-insinöörin palkan? Ne ei ole mitkään helpot opinnot eikä ole sanottua, että keski-ikäisen uudelleenkouluttautuja ura urkenee tuosta vaan.
Ei ap kyse ole kunnianhimosta vaan rahasta, haluat teille suuremman rahavirran ja ajattelet että se olisi helppoa hommata.
Kyse on rahasta ja ap,n omasta kunnian himosta ja muille näyttämisen himosta. Ap,lle on selvästi tärkeää että saa sanoa tuttavapiirilleen että "minun mieheni on toimitusjohtaja, doplomi insinööri" tms. Miehen haluilla ja onnella ei ole tässä asiassa mitään väliä. Toivottavasti mies ei ole niin tahdoton tossu että suostuu tuollaisiin vaatimuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on niitä asioita, jotka otetaan huomioon parinvalintavaiheessa. Tätä ei oikein nätimmin voi sano, koska sait, mitä tilasit. Jos amislaisen kanssa perustaa kodin ja perheen, niin saa amislaisen.
No näinhän se on, en voi kiistää :D En häntä toki vaihtaisi, koska tärkeimmät asiat, kuten luottamus ja perhekeskeisyys ovat kunnossa. Ehkä tämä meinaa minulta välillä unohtua.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Teillä varmaan mies on kuitenkin pienempipalkkaisena ja vähemmän uraorientoituneena varmaan ollut se joka on lasten kanssa kotona kun nämä ovat pieniä?
Hienoa, jos se omarahasysteemi sopii molemmille (elatuskuluissa joutunee vähän sovittelemaan). Sees on jees.
Ymmärrän, että harmittaa. Itselläni kävi niin, etten löytänyt kaltaistani seikkailevaa akateemista miestä, jä olen nyt päälle nelikymppinen sinkku. Jos vaihtoehtona olisi olla vähemmän kunnianhimoisen amislaisen kanssa parisuhteessa ja vanhempana, valitsen kyllä tämän nykytilan mielummin.
Monelle nuorena pariutuneellehan käy niin, että keski-iässä erotaan. Tämä on sullekin vaihtoehto, joka tarjoaa vielä pienen mahdollisuuden löytää enemmän arvojasi vastaava kumppani. Tai sitten tosiaan eriytätte rahanne ja toteutatte haaveita tavallanne. Toinen kotisohvalla kaukosäätimen kanssa, toinen rinkka selässä maailmalla. Tsemppiä sinulle, Ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on erilaiset unelmat ja tavoitteet. Niin se on yleensä aina.
Onko mahdollista että olet jotenkin laajemminkin kyllästynyt suhteeseesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kyseessä on mies ja hän on amis-alalla, tuskin se palkka mikään lähihoitajan palkka on.
Paljonko hänen pitäisi sitten ansaita -jonkun insinöörin/diplomi-insinöörin palkan? Ne ei ole mitkään helpot opinnot eikä ole sanottua, että keski-ikäisen uudelleenkouluttautuja ura urkenee tuosta vaan.
Ei ap kyse ole kunnianhimosta vaan rahasta, haluat teille suuremman rahavirran ja ajattelet että se olisi helppoa hommata.
Kyse on rahasta ja ap,n omasta kunnian himosta ja muille näyttämisen himosta. Ap,lle on selvästi tärkeää että saa sanoa tuttavapiirilleen että "minun mieheni on toimitusjohtaja, doplomi insinööri" tms. Miehen haluilla ja onnella ei ole tässä asiassa mitään väliä. Toivottavasti mies ei ole niin tahdoton tossu että suostuu tuollaisiin vaatimuksiin.
Ei todellakaan pidä paikkaansa. Tärkeintä mitä haluan puolisostani muille sanoa ja mitä sanonkin, on mm. se miten hyvä vanhempi hän on ja miten voin aina luottaa häneen. Titteleillä ei ole väliä.
Ja edelleenkin, toimitusjohtajan ja amisduunarin väliin mahtuu paljon. Ei tarvitse tienata satoja tonneja vuodessa, mutta kyllä minä haluaisin että tulotasomme olisi nykyistä korkeampi ja saa kai sen sanoa ääneen. Yksin sitä on vaikea nostaa ja sitten jos niin tekee, se on sitten vain minun tulotasoni.
On turhauttavaa, kun toinen haaveilee milloin mistäkin, muttei ymmärrä, että niiden eteen voisi tehdäkin jotain.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että harmittaa. Itselläni kävi niin, etten löytänyt kaltaistani seikkailevaa akateemista miestä, jä olen nyt päälle nelikymppinen sinkku. Jos vaihtoehtona olisi olla vähemmän kunnianhimoisen amislaisen kanssa parisuhteessa ja vanhempana, valitsen kyllä tämän nykytilan mielummin.
Monelle nuorena pariutuneellehan käy niin, että keski-iässä erotaan. Tämä on sullekin vaihtoehto, joka tarjoaa vielä pienen mahdollisuuden löytää enemmän arvojasi vastaava kumppani. Tai sitten tosiaan eriytätte rahanne ja toteutatte haaveita tavallanne. Toinen kotisohvalla kaukosäätimen kanssa, toinen rinkka selässä maailmalla. Tsemppiä sinulle, Ap!
Kannattaa muistaa, että avioero tulee kalliiksi, varsinkin silloin kun on teinejä.
Ja vaikka pitkässä parisuhteessa sitä usein kuvittelee, että laadukkaita uusia kumppaneita olisi tarjolla, niitä ei sitten tosipaikan tullen ehkä kovin monia olekaan keski-ikäiselle.
Jos haluaa erota, kannattaa kuvitella itselleen oma elämä yksin, itsenäisenä. Jolloin uusi suhde on vain bonus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Teillä varmaan mies on kuitenkin pienempipalkkaisena ja vähemmän uraorientoituneena varmaan ollut se joka on lasten kanssa kotona kun nämä ovat pieniä?
Ei, minä olin kotona lasten kanssa, koska halusin. Tuolloin vielä tienasimme saman verran, joten taloudellisesti sillä ei ollut väliä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kyseessä on mies ja hän on amis-alalla, tuskin se palkka mikään lähihoitajan palkka on.
Paljonko hänen pitäisi sitten ansaita -jonkun insinöörin/diplomi-insinöörin palkan? Ne ei ole mitkään helpot opinnot eikä ole sanottua, että keski-ikäisen uudelleenkouluttautuja ura urkenee tuosta vaan.
Ei ap kyse ole kunnianhimosta vaan rahasta, haluat teille suuremman rahavirran ja ajattelet että se olisi helppoa hommata.
Kyse on rahasta ja ap,n omasta kunnian himosta ja muille näyttämisen himosta. Ap,lle on selvästi tärkeää että saa sanoa tuttavapiirilleen että "minun mieheni on toimitusjohtaja, doplomi insinööri" tms. Miehen haluilla ja onnella ei ole tässä asiassa mitään väliä. Toivottavasti mies ei ole niin tahdoton tossu että suostuu tuollaisiin vaatimuksiin.
Ei todellakaan pidä paikkaansa. Tärkeintä mitä haluan puolisostani muille sanoa ja mitä sanonkin, on mm. se miten hyvä vanhempi hän on ja miten voin aina luottaa häneen. Titteleillä ei ole väliä.
Ja edelleenkin, toimitusjohtajan ja amisduunarin väliin mahtuu paljon. Ei tarvitse tienata satoja tonneja vuodessa, mutta kyllä minä haluaisin että tulotasomme olisi nykyistä korkeampi ja saa kai sen sanoa ääneen. Yksin sitä on vaikea nostaa ja sitten jos niin tekee, se on sitten vain minun tulotasoni.
On turhauttavaa, kun toinen haaveilee milloin mistäkin, muttei ymmärrä, että niiden eteen voisi tehdäkin jotain.
Ap
Silloinhan kyse on lapsellisuudesta, kyllä amispohjaltakin voi laskukonetta käyttää
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Vaadit että mies kouluttautuisi täysin uuteen ammattiin, jotta saisi tulotasoaan nostettua, mutta kuitenkin:
"enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen". Eli nyt sinun pitää vain tehdä asia mitä vaadit mieheltäsi, mennä sinne epämukavuusalueelle ja kouluttautua uudestaan parempipalkkaiseen ammattiin. Muutosta on niin helppo vain vaatia toiselta.
Haaveita on paljon, mainitsit asumisen ja matkustelun. Loisteliaaseen asumiseen saa menemään hyvin paljon rahaa, joten jättäisin sen odottamaan aikaa, kun teini-ikäiset lapset ovat muuttaneet omilleen ja tarvitsette vähemmän tilaa.
Avioliitto on yhteispeliä ja miehesi varmasti panostaa perheeseesi muulla tavoin kuin rahalla. Eli jos matkustelu on sinun suuri haaveesi, niin tottakai toteutat sen miehesi kanssa ja vahvistat suhdetanne . Jos vedät jonkun lapsellisen "sitten erotetaan rahavirrat ja teen kaiken itse" kiukkukohtauksen, on se vain kosto miehelle siitä että hän ei suostu tekemään sinun mielen mukaan ja on ensimmäinen askel kohti eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnian himo on todellisuudessa erittäin negatiivinen ja ihmiskunnalle haitallinen luonteen piirre, vaikka sitä ihaillaankin. Kunnian ja rahan himo on melkein kaiken pahan takana mitä globaalisti maailmassa tapahtuu. Sodat, saastuttaminen yms, johtuvat kaikki kunnian ja rahan himosta. Yksilölle siitä voi olla ehkä hyötyä mutta kokonaisuudessa ihmiskunnalle haittaa. Keksinnöt ja tekniikan ja tieteen kehitys tapahtuu kyllä ilman kunnian himoakin, sillä nämä ihmiset jotka keksivät asioita ja tekevät tiedettä, tuskin tekevät sitä rahan ja kunnian himosta, vaan uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Kunnian himoiset sitten haluavat hyödyntää, muuttaa rahaksi ja hyötyä itse näistä saavutuksista, mutta itse he eivät keksi eivätkä tuota mitään.
Omakohtainen kokemus: Olen keski-ikäinen nainen, yo/amk. Vanhemmat pakottivat lukemaan, vaihtoehtoja ei ollut. Kotoa lähestulkoon "potkittiin ulos" opiskelemaan. Millään muulla kuin koulumenestyksellä ei ollut mitään arvoa, olin/olen niin vaikea ihminen että kouluttautuminen on ainoa vaihtoehto selvitä elämästä, kukaan kun ei voi minusta "tällaisena" pitää.
Opiskelu vaikeaa, kesti monin verroin kauemmin kuin keskimäärin. Tein ohessa pienipalkkaista työtä josta tykkäsin. Työssä oli parempi olla kuin koulussa. Äiti haukkui työtäni koko ajan, olin saamaton, näköalaton, tuuliviiri, laiska ja juurikin ilman tuota kunnianhimoa ja tavoitteita. Kesät olivat helpotus kun sai olla "vain" töissä. Taistelin vuosikaudet opintojen, toimeentulon ja asumisen kanssa.
Sain lapsen ja pariuduin, hoidin lasta kotona muutaman vuoden omasta tahdosta. Tein myös osa-aikatyötä ja joitain ammattiopintoja kun lapsi meni päiväkotiin. Viihdyin työssä, joitain ongelmia työyhteisössä toki oli mutta en koe niitä vakaviksi. Ilon pilasi kuitenkin puolison yltyvä naputus "kunnon töistä" kun kerran koulutustakin on. Sitten voitaisiin toteuttaa (hänen) haaveita mm. asumisen suhteen. Sain kuulla huutoa ja solvauksia jääräpäisyydestä ja mukavuudenhalusta ja "pelkästä" kotona olemisesta ja siitä kuinka hänelle tulee stressiä vuorotyöstä jota teen.
Kun muutimme yhteen, olin ihan selvästi kertonut että opinnot olivat valinneet vanhempani, en minä. Olin myös kertonut mitä työtä olen tehnyt, paljonko siitä maksetaan ja että en halua ottaa lainaa asumista varten. Paljon muitakin asioita tapahtui mutta vuosikausia kestänyt jokaviikkoinen nalkutus/huutaminen/vähättely ja asioiden vääristely johti siihen että romahdin täysin. Taakkaa on paljon menneisyydestä mutta väitän että puolison kovenevat vaatimukset olivat osasyy siihen että pää vain poksahti.
Hänellä oli ja on vapaudet tehdä omaa (hyväpalkkaista) työtä kun minä huolehdin enimmäkseen lapsesta ja kodista. Osallistun perheen menoihin mutta mielestäni kotitöillä on myös rahallinen arvo. Tälläkin hetkellä lähes 2/3 tuloistani menee asumiseen ja ruokaan. Taistelen elämän puolesta lähes päivittäin, en ole työkykyinen ja monta vuotta lapsen kasvua on mennyt pahassa sumussa. Meillä on lastensuojelun asiakkuus.
Ymmärrän että kaikista omista haaveista ei halua eikä pidäkään luopua. Elämä voi kuitenkin olla riittävän hyvää kompromissienkin kanssa. Olen tasan samaa mieltä puolisosi kanssa siitä että työssä saa ja pitää olla kivaa. Työn kuuluu antaa enemmän kuin ottaa, se ei saa olla välttämätön paha. Toki huonojakin päiviä mahtuu joukkoon mutta pääsääntöisesti pitää olla plussan puolella. Tämän minäkin kerroin puolisolle jo silloin kun yhteen muutimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin idioottimaista raataa epämiellyttävässä työssä nuorena jonkun vuosikymmenien päässä häämöttävän eläkeiän takia. Sitä eläkeikää ei välttämättä edes koskaan tule, sillä et voi tietää oletko huomenna tai viikon päästä edes hengissä, tai millainen maailma on sitten joskus. Kukin tekee tietysti niin kuin haluaa, mutta älä yritä pakottaa muita elämään niin kuin sinä haluat. Mitä jos miehesi alkaisi vaatimaan sinua elämään hänen tyylillään? Suostuisitko?
En tietenkään suostuisi palaamaan pienituloiseksi, kun nykyäänkään ei meinaa jäädä rahaa säästöön. Se olisi järjenvastaista ja puolisonkin kannalta vain huono juttu, kun hän joutuisi luopumaan jostain. Se mitä minä toivoisin häneltä, toisi myös hänelle etua ja uusia mahdollisuuksia.
Mutta ehkä se vaan on niin, että jos sitä paloa ei hänessä ole, niin sitten ei vain ole.
Ap
Nyt jo eksä kysyi miksi en halua edetä urallani, vaikka mulla olisi siihen mahdollisuus. Yksinkertaisesti ei vaan kiinnosta rahan takia tehdä stressaavampaa työtä ja ottaa enemmän vastuuta. Pidän nykyisestä työstäni ja olen jopa ihan tyytyväinen palkkaani.
Ei sitä kunnianhimoa saa käskystä. Olisi alunperinkin pitänyt etsiä kumppani kellä on kunnianhimoa, jos se on tärkeää, ketään et voi alkaa määrätä muuttumaan sellaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä kunnianhimoa saa käskystä. Olisi alunperinkin pitänyt etsiä kumppani kellä on kunnianhimoa, jos se on tärkeää, ketään et voi alkaa määrätä muuttumaan sellaiseksi.
Näinpä. Ongelma on se, että kaikkien elämässä tapahtuneiden asioiden myötä minä olen muuttunut siitä, mitä olin nuorena puolison tavatessani.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista, näistä on aidosti apua minulle.
Olemme alkaneet seurustella nuorina, jolloin emme vielä tienneet mitä elämältä haluamme. Tuolloin minullekin riitti pienet tulot, kunhan oli mukavaa. Sittemmin elämän realiteetit ovat tulleet vastaan esimerkiksi terveysongelmien myötä, jotka ovat vaatineet rahaa. Mieleeni on myös iskostunut ajatus siitä, miten täällä eletään vaan kerran ja miten haluan nähdä maailmaa ja sekin maksaa.
Kyllä, olen pinnallisempi kuin puolisoni. Ei raha silti minullekaan ole tärkeintä maailmassa enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen. Ala ja työpaikkani ovat sellaisia, joilla palkkakehitystä kuitenkin tapahtuu, toisin kuin puolisolla.
Rahamiestä en edes haluaisi, mutta siinäkin om aika iso ero siihen, että tienaa 20 v saman verran ja tyytyy siihen. Ja sekin on totta, että ei toista voi muuttaa. Ehkä ennemminkin tarkoitin, että toinen tekisi hieman nykyistä enemmän yhteisen tulotason eteen, astuisi vaikka pikkuisen epämukavuusalueelleen sen sijaan, ettei ole valmis tekemään mitään.
Ehkä on sitten vain otettava käyttöön molempien omat rahat (tällä hetkellä yhteiset) ja toteutettava yksin niitä unelmia. Tuntuu epäreilulta, että minä olisin ainoa, joka niiden eteen näkee vaivaa ja toinen saa saman vähemmällä. Jatkossa tuloero tulee kuitenkin vain kasvamaan.
Ap
Vaadit että mies kouluttautuisi täysin uuteen ammattiin, jotta saisi tulotasoaan nostettua, mutta kuitenkin:
"enkä ole itsekään valmis ihan hirveän paljon enempää tekemään urani eteen". Eli nyt sinun pitää vain tehdä asia mitä vaadit mieheltäsi, mennä sinne epämukavuusalueelle ja kouluttautua uudestaan parempipalkkaiseen ammattiin. Muutosta on niin helppo vain vaatia toiselta.
Haaveita on paljon, mainitsit asumisen ja matkustelun. Loisteliaaseen asumiseen saa menemään hyvin paljon rahaa, joten jättäisin sen odottamaan aikaa, kun teini-ikäiset lapset ovat muuttaneet omilleen ja tarvitsette vähemmän tilaa.
Avioliitto on yhteispeliä ja miehesi varmasti panostaa perheeseesi muulla tavoin kuin rahalla. Eli jos matkustelu on sinun suuri haaveesi, niin tottakai toteutat sen miehesi kanssa ja vahvistat suhdetanne . Jos vedät jonkun lapsellisen "sitten erotetaan rahavirrat ja teen kaiken itse" kiukkukohtauksen, on se vain kosto miehelle siitä että hän ei suostu tekemään sinun mielen mukaan ja on ensimmäinen askel kohti eroa.
Näin olen tehnytkin, juuri vast ikään menin epämukavuusalueelleni ja opiskelin uuden tutkinnon, vaikken siitä varsinaisesti nauttinut. En nyt ihan hetkeen ajatellut opiskella lisää.
En vaadi puolisolta uutta ammattia, kunhan edes haluaisi edetä nykyisessä työssään ja siten nostaa jonkin verran tulotasoaan. Osoittaa jonkinlaista halua mennä elämässä eteenpäin ja tavoitella omia ja meidän yhteisiä haaveita eikä vaan katsoa kun elämä menee omalla painollaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Nyt jo eksä kysyi miksi en halua edetä urallani, vaikka mulla olisi siihen mahdollisuus. Yksinkertaisesti ei vaan kiinnosta rahan takia tehdä stressaavampaa työtä ja ottaa enemmän vastuuta. Pidän nykyisestä työstäni ja olen jopa ihan tyytyväinen palkkaani.
Tämä se on puolisollanikin perustelu ja yritän parhaani mukaan ymmärtää sitä. Mutta onko se oikein, että toinen joutuu sitten kantamaan stressiä ja vastuuta, jotta rahat riittäisivät yhteisessä elämässä ja yhdessä perustetussa perheessä?
Ap
Vätysmies.