Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Elämä tuntuu loppuvan 45-vuotiaana
21.08.2023 |
Vielä pari vuotta sitten olin täynnä elämää, tunsin itseni onnelliseksi, jaksoin suunnitella kaikkea, hankkia uusia harrastuksia ym. Kun täytin 45v kaikki on mennyt jyrkästi alaspäin. Kaikki tuntuu turhalta, mistään ei jaksa kiinnostua, jokin negatiivisuus, kyynisyys on hiipinyt päälle ja tekee mieli vain vetäytyä omiin oloihin. Kaikki elämässä tuntuu kapenevan ja samaa harmaata mössöä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja vanheneminen on konkreettista. Omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairastelevat. Heidän asioiden päivittäistä huolehtimista ja huolta. Mielessä käy päivittäin, että edessä on heistä luopuminen hetkellä millä hyvänsä. Ja omakin vanheneminen ja vanhuus kummittelee mielessä. Samalla outo välinpitämättömyys kaikesta, että aivan sama, vaikka omakin elämä loppuisi, kun elämä yleensäkin tuntuu loppuneen. N45
Kommentit (270)
Täysin sama fiilis. Kaikki asiat mitkä aiemmin kiinnosti kovastikin ja toi iloa, ei kiinnostaa enää oikein yhtään. Jostain syystä myös ystävyyssuhteet tuntuu tosi hankalilta ja jopa epäaidoilta nykyään. Olen myös 44-vuotias nainen ja olen kyllä varmasti ihan masentunutkin, koska olen niin pettynyt elämääni. Tosi vaikea nähdä, että tämä olisi vain joku vaihe. Jotain oleellista elämässä täytyisi kyllä muuttua, jotta voisin tuntea vielä onnellisuutta. Ja kun kyse on vielä sellaisista asioista, joita ei voi omalla tekemisillä saavuttaa, kuten esim. rakkauden löytäminen. Ihan ehdottomasti elämäni hankalin ja surullisin vaihe meneillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ole vanhempia joista huolehtia, olin juuri täyttänyt 30v, kun 47v äitini kuoli, isäni kanssa en ole tekemisissä.
Täytän pian 45 ja ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä: nautin naisellisesta pukeutumisesta, ajelen isolla katumaasturilla pitkin Helsingin katuja. Asuntolaina juuri maksettu. Vaihtelen työpaikkoja mieleni mukaan. Nuoremmat miehet yrittää iskeä (olen naimisissa).
Vierailija kirjoitti:
Muutos elämässä on varmaa ja lopulta myös kuolema. Se on ainoa varma asia elämässä.
Minulle sanoi lääkäri lasta odottaessani, elämässä on kaksi varmaa asiaa : verotus ja kuolema.
44 ja joo samoja ajatuksia. Parisuhde tuntuu lähinnä ärsyttävältä, lasten jutuista ei jaksaisi enää innostua (nuorin on 6, vanhin 16). Työ on mukavaa, mutta ei siinä ole mitään ihmeellistä enää. Aloitin opinnot keväällä ja ne vähän inspiroivat, mutta alun jälkeen nekin tuossa nyt menevät. Joku uusi liikuntaharrastus voisi olla, mutta siinäkin lähinnä ärsyttää, että pitäisi säännöllisesti lähteä jonnekin harrastamaan.
Sosiaalisista suhteista saan vielä energiaa ja hyvää oloa, mutta vuosien varrella ystävien määräkin on käynyt vähemmäksi ja liian harvoin sitten ehditään mitään kuitenkaan. Tai jaksetaan. Nuorena tuokin oli mutkatonta. Uusia ystäviä en oikein osaa löytää tai etsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No vähän tuo masennukselta kuulostaa. Itsekin olen ollut pitkään aika yksinäinen ja elämä junnannut paikoillaan, mutta olen tehtnyt asialle jotain. Olen 44-vuotias ja tänään alkoi lääketieteen opinnot tällä tyypillä. Tiedossa raatamista monta vuotta, mutta olen odottanut tätä kuin lapsi karkkikauppaan pääsyä.
Uusi ura tässä iässä ja paljon uusia tuttavuuksia, en olisi jokin aika sitten uskonut! :) Muitakin haaveita on vielä toteutettavana ja aionkin elää loppuelämäni tässä ja heti eikä "sitten kun".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohdutukseksi: Ei täältä noin helpolla lähdetä. Elämä on luopumista. Ja 45-55 melkein kaikki käy läpi nuo vaiheet, osa tosin joutunut ne läpikäymään jo 15-17 vuotiaina.
Vierailija kirjoitti:
Odota kun olet 50. Alkaa tämä show olla niin kuin nähty.
M52
Mikä "show?" Ehkä vaaditte liikaa elämältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odota kun olet 50. Alkaa tämä show olla niin kuin nähty.
M52
Ei musta tunnu tuolta, varsinkaan seksuaalisesti, pitkä selibaatti takana, haluais vielä joskus kokea seksiä, muttei helppo löytää puolisoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellaista se on naisella jolle ura oli tärkeintä. Yksinäinen vanhuus.
Olen passannut ihmisiä koko aikuisikäni ja ihan yksin saan olla. Uraa ei ole tehty eikä töissäkään juuri oltu.
Nykyään kaikki ovat masentuneita, nuoret ja vanhat. Varsinkin nuoret naiset kärsivät paljon mielenterveysongelmista. Ei koska vain teidän ikäisiä. Johtuu siitä että ihmisiltä odotetaan koko ajan vain enemmän ja enemmän, ja mielenterveysongelmat sivuutetaan mm yksinäisyys, masennus. Niitä ei osata hoitaa oikein. Suomessa pitäisi olla enemmän paikkoja, missä yksinäiset voisivat kokoontua ilman paineita ja viettää yhdessä aikaa. Mutta tälläistä toimintaa ei jakseta edes keksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin sama fiilis. Kaikki asiat mitkä aiemmin kiinnosti kovastikin ja toi iloa, ei kiinnostaa enää oikein yhtään. Jostain syystä myös ystävyyssuhteet tuntuu tosi hankalilta ja jopa epäaidoilta nykyään. Olen myös 44-vuotias nainen ja olen kyllä varmasti ihan masentunutkin, koska olen niin pettynyt elämääni. Tosi vaikea nähdä, että tämä olisi vain joku vaihe. Jotain oleellista elämässä täytyisi kyllä muuttua, jotta voisin tuntea vielä onnellisuutta. Ja kun kyse on vielä sellaisista asioista, joita ei voi omalla tekemisillä saavuttaa, kuten esim. rakkauden löytäminen. Ihan ehdottomasti elämäni hankalin ja surullisin vaihe meneillään.
Sama täällä, elämä on muuttunut muutamassa vuodessa kovin harmaaksi. Olen elänyt läpi vakavan masennuksen vuosikymmeniä sitten ja tämä on murto-osa siitä mutta olen todella pettynyt elämääni ja miten se on mennyt. Josko tämä on sitten sitä estrogeenin vähenemistä ja vaihdevuosien alkua.
N46
Vierailija kirjoitti:
No vähän tuo masennukselta kuulostaa. Itsekin olen ollut pitkään aika yksinäinen ja elämä junnannut paikoillaan, mutta olen tehtnyt asialle jotain. Olen 44-vuotias ja tänään alkoi lääketieteen opinnot tällä tyypillä. Tiedossa raatamista monta vuotta, mutta olen odottanut tätä kuin lapsi karkkikauppaan pääsyä.
Uusi ura tässä iässä ja paljon uusia tuttavuuksia, en olisi jokin aika sitten uskonut! :) Muitakin haaveita on vielä toteutettavana ja aionkin elää loppuelämäni tässä ja heti eikä "sitten kun".
Onnittelut. Me ollaan saman ikäiset niin eri vaiheissa. Minä olin unohtanut kattilan liedelle pari viikkoa sitten ja olin polttaa kotini, en muista aina kaikkia sanoja, yritin laittaa kännykän latausjohtoa vesilasiin kiinni yhtenä päivänä ja kaupungilla jouduin puhelimeni kanssa hetkeksi ongelmiin kun en ymmärtänyt miksi siihen olisi pitänyt laittaa pin koodi, laitoin väärän kaksi kertaa ja jäin pohtimaan miksi puhelimeni on ylipäätään sammunut ja kuka on vaihtanut koodin. Epäilin jo jonkun hakkeroineen puhelineni kunnes siinä jonkun aikaa tuijoteltuani puhelintani tajusin että minä olin laittanut siihen pin koodin kotona eikä se ollut sammunut vaan se pyysi lukitusnäytön koodia. Sinä pystyt vielä opiskelemaankin. Hienoa kun muisti vielä toimii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No vähän tuo masennukselta kuulostaa. Itsekin olen ollut pitkään aika yksinäinen ja elämä junnannut paikoillaan, mutta olen tehtnyt asialle jotain. Olen 44-vuotias ja tänään alkoi lääketieteen opinnot tällä tyypillä. Tiedossa raatamista monta vuotta, mutta olen odottanut tätä kuin lapsi karkkikauppaan pääsyä.
Uusi ura tässä iässä ja paljon uusia tuttavuuksia, en olisi jokin aika sitten uskonut! :) Muitakin haaveita on vielä toteutettavana ja aionkin elää loppuelämäni tässä ja heti eikä "sitten kun".
Onnittelut. Me ollaan saman ikäiset niin eri vaiheissa. Minä olin unohtanut kattilan liedelle pari viikkoa sitten ja olin polttaa kotini, en muista aina kaikkia sanoja, yritin laittaa kännykän latausjohtoa vesilasiin kiinni yhtenä päivänä ja kaupungilla jouduin puhelimeni kanssa hetkeksi ongelmiin kun en ymmärtänyt miksi siihen olisi pitänyt laittaa pin koodi, laitoin väärän kaksi kertaa ja jäin pohtimaan miksi puhelimeni on ylipäätään sammunut ja kuka on vaihtanut koodin. Epäilin jo jonkun hakkeroineen puhelineni kunnes siinä jonkun aikaa tuijoteltuani puhelintani tajusin että minä olin laittanut siihen pin koodin kotona eikä se ollut sammunut vaan se pyysi lukitusnäytön koodia. Sinä pystyt vielä opiskelemaankin. Hienoa kun muisti vielä toimii.
No, kärsin vuosia (lapsesta asti) vaikeasta masennuksesta. Ei mun kognitiiviset kyvyt ja jaksaminen ole ihan täydellistä, mutta tässä on ollut vuosia aikaa toipua. Kaikki tämä on muokannut persoonallisuuttani, mutta kun oli jo valmiiksi henkisesti luopunut monesta asiasta, on elämä nyt paljon helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No vähän tuo masennukselta kuulostaa. Itsekin olen ollut pitkään aika yksinäinen ja elämä junnannut paikoillaan, mutta olen tehtnyt asialle jotain. Olen 44-vuotias ja tänään alkoi lääketieteen opinnot tällä tyypillä. Tiedossa raatamista monta vuotta, mutta olen odottanut tätä kuin lapsi karkkikauppaan pääsyä.
Uusi ura tässä iässä ja paljon uusia tuttavuuksia, en olisi jokin aika sitten uskonut! :) Muitakin haaveita on vielä toteutettavana ja aionkin elää loppuelämäni tässä ja heti eikä "sitten kun".
Onnittelut. Me ollaan saman ikäiset niin eri vaiheissa. Minä olin unohtanut kattilan liedelle pari viikkoa sitten ja olin polttaa kotini, en muista aina kaikkia sanoja, yritin laittaa kännykän latausjohtoa vesilasiin kiinni yhtenä päivänä ja kaupungilla jouduin puhelimeni kanssa hetkeksi ongelmiin kun en ymmärtänyt miksi siihen olisi pitänyt laittaa pin koodi, laitoin väärän kaksi kertaa ja jäin pohtimaan miksi puhelimeni on ylipäätään sammunut ja kuka on vaihtanut koodin. Epäilin jo jonkun hakkeroineen puhelineni kunnes siinä jonkun aikaa tuijoteltuani puhelintani tajusin että minä olin laittanut siihen pin koodin kotona eikä se ollut sammunut vaan se pyysi lukitusnäytön koodia. Sinä pystyt vielä opiskelemaankin. Hienoa kun muisti vielä toimii.
No, kärsin vuosia (lapsesta asti) vaikeasta masennuksesta. Ei mun kognitiiviset kyvyt ja jaksaminen ole ihan täydellistä, mutta tässä on ollut vuosia aikaa toipua. Kaikki tämä on muokannut persoonallisuuttani, mutta kun oli jo valmiiksi henkisesti luopunut monesta asiasta, on elämä nyt paljon helpompaa.
Minullakin alkoi lapsena vaikea masennus. Ala-aste ikäisenä jo pohdin lähes päivittäin 1tsemurh@a. Sairastin vuosikymmeniä vaikeaa masennusta kunnes pääsin eläkkeelle. Muistamaton olen ollut aina, siksi ne katsoi ettei saa koulutettuakaan. Tsemppiä ja menestystä sinulle opintoihin! Ne ei voi olla mitenkään rankemmat kuin se elämä mistä olet jo selvinnyt!
Samat fiilikset. Olen nyt 47 ja takana on 3 elämäni kurjinta vuotta. Läheisiä on kuollut, parisuhde ongelmia, yksinäisyyttä, töissä ei löydy omaa paikkaa, terveyden kanssa haasteita - mikään ei tunnu olevan hyvin ja mistään en osaa nauttia. Ennen oli urahaaveita ja harrastuksia, nyt tekee mieli vaan vetää peitto päänpäälle. Lääkärin mukaan en ole masentunut eikä muutakaan vikaa ole, elän vaan "elämän murroskohtaa".
Musta tuntuu, että elämä vasta alkoi nelikymppisenä. Nyt opiskelen ja nautin elämästä. Olin aiemmin kuin ap:n kuvauksessa mutta nyt elämä on ihanaa! Ehkä olen sitten myöhään kukkaan puhjennut?
Myös ulkonäöllisesti näytän paremmalta. Tänään kysyttiin henkkarit ja olen sentään 44-vuotias. Elämä on sitä mitä siitä tekee. Vuosikausien masennuksen ja kyynisyyden jälkeen nautin hymyilystä, nauramisesta ja onnellisesta elämästä.
Alue: Aihe vapaa
Samaa, mutta alkoi jo 40-vuotiaana.
N41 ja puoli