Lue keskustelun säännöt.
Miten ero voi tulla parisuhteen toiselle osapuolelle yllätyksenä?
20.08.2023 |
Jos asioista on oikeasti puhuttu kunnolla? Jos toiselle ero tulee yllätyksenä, niin silloin asioista ei ole aidosti kunnolla puhuttu. On vain korkeintaan toivottu, että toinen huomaisi toista vaivaavat epäkohdat ilman että niistä pitää saarnata.
Kommentit (462)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Miten niin erot pyritään hoitamaan hyvin? Eroissa on paljon henkistäja taloudellista väkivaltaa, siitä puhutaan aivan liian vähän.
Miksi vääristelet sanojani. En viitsi keskustella sellaisen kanssa, joka noin tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Yksi syy on laitostuminen. Siihen dynamiikkaan tottuu. Ei kalakaan tiedä uivansa vedessä.
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Ei tietenkään pidä pysyä. Kenenkään ei pidä olla sellaisen kanssa jos haluaa elää vapaudessa ilman pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Yksi syy on laitostuminen. Siihen dynamiikkaan tottuu. Ei kalakaan tiedä uivansa vedessä.
ohis
Silloin ollaan jo pitkällä, jos on laitostuttu tai pelätään. Monethan pelkäävät henkensä edestä eivätkä siksi uskalla erota. Pointtini on, että tuollaisessa suhteessa ei olla sattumalta. Ne syyt pitää käydä läpi eikä vain syyttää exää kaikesta.
Ellei halua nähdä omia vastuitaan (se on pelottavaa tiedostaa mihin omat valinnat ovat esimerkiksi lasten kohdalla johtaneet, jos on lapsia), herää kysymys missä määrin itsessä on samoja piirteitä kuin exässä. Kun sekin on melko tavallista noissa kuvioissa, että sama ihminen on eri suhteissaan aina joko sadisti tai masokisti. Lisäksi monet suhteet ovat molemminpuolisesti väkivaltaisia.
Kuten joku toinen totesi, niin näissä kertomuksissa on aina vain toisen näkökulma.
Vierailija kirjoitti:
Noh, tässäpä se olennainen lause mikä on aloituksessa: "Jos asioista on oikeasti puhuttu kunnolla?".
Kun kaikki ei puhu. Kun on sen tyyppinen ihminen että pelkää konflikteja ja ei ole esimerkiksi lapsuudenperheessään tottunut siihen, että on ok puhua vaikeistakin asioista.
Meidän avioliitto päättyi tällaiseen. Tiesin kyllä miehen konfliktipelon ja kotikulttuurin näissä asioissa. Siksi aina puhuttiin, että on tosi tärkeää puhua myös negatiivisista tunteista. Kyllä meillä riideltiinkin mutta ihan arjen perusasioista. Kun oltiin pikkulapsiaikana kumpikin väsyneitä tai muuten rasittuneita. Semmosia arjen perusriitoja. Minun maailmassani sellainen ei tarkoita eroa. Se on riita, joka on, sit sovitaan ja mennään eteenpäin.
Mutta miehen elämässä jokainen pieni kinastelu oli merkki tulevasta erosta. Ja kun riitoja oli jonkin verran silloin kannattaa katsoa ja tähystellä uutta. Semmoinen löytyi. Se oli salasuhteena rinnalla 2-3 kk ennen eroilmoitusta. Huomasin tällöin, että miestä vaivaa joku. Kysyin monin eri tavoin mikä on, onko kaikki ok. Aina vastauksena, että "stressiä töistä, huonosti nukuttu, flunssa tulossa jne jne".
Kyllä se isona yllätyksenä tuli kun mies sitten yhtenä päivänä tuli töistä ja ilmoitti että hänellä on toinen ja haluaa eron. Ja sitten vyörytti niskaan sen kaiken mikä meidän avioliitossa on hänen mielestään vikana. Ja sanallakaan hän ei ollut näistä aikasemmin puhunut. Hänen mielestään mm. riitely on vastenmielistä. Hyvässä liitossa ei ole riitoja ollenkaan ja kaikkea muuta aika epärealistista.
Erosta on nyt 6 vuotta. Se oli todellinen shokki ja siitä toipuminen kesti kauan. Ja exäni on jo eronnut tästä sivusuhteestakin. Mikä ei yllätä. Sielläkin varmaan tuli riitoja. Eihän semmoista nyt hyvässä suhteessa ole.
Tämä!!! On suorastaan alhaista alkaa maalaamaan tällaisestä tilanteesta kuvaa yleisemminkin että eron syy on aina molemmissa ja että petetty ei ole huomioinut ja rakastanut tarpeeksi lähtijää ja lennosta vaihtajaa. Tuo tilanne kuvaa lennosta vaihtajan omaa täydellistä kyvyttömyyttä olla aikuinen ja tasapainoinen ihminen. Asia ei muutu miksikään vaikka kuinka sitä yrittäisi toiseksi muuttaa keksimällä mitä mielikuvituksellinta tarinaa. Se on vain pakoa tosiasioista ja omasta syyllisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, tässäpä se olennainen lause mikä on aloituksessa: "Jos asioista on oikeasti puhuttu kunnolla?".
Kun kaikki ei puhu. Kun on sen tyyppinen ihminen että pelkää konflikteja ja ei ole esimerkiksi lapsuudenperheessään tottunut siihen, että on ok puhua vaikeistakin asioista.
Meidän avioliitto päättyi tällaiseen. Tiesin kyllä miehen konfliktipelon ja kotikulttuurin näissä asioissa. Siksi aina puhuttiin, että on tosi tärkeää puhua myös negatiivisista tunteista. Kyllä meillä riideltiinkin mutta ihan arjen perusasioista. Kun oltiin pikkulapsiaikana kumpikin väsyneitä tai muuten rasittuneita. Semmosia arjen perusriitoja. Minun maailmassani sellainen ei tarkoita eroa. Se on riita, joka on, sit sovitaan ja mennään eteenpäin.
Mutta miehen elämässä jokainen pieni kinastelu oli merkki tulevasta erosta. Ja kun riitoja oli jonkin verran silloin kannattaa katsoa ja tähystellä uutta. Semmoinen löytyi. Se oli salasuhteena rinnalla 2-3 kk ennen eroilmoitusta. Huomasin tällöin, että miestä vaivaa joku. Kysyin monin eri tavoin mikä on, onko kaikki ok. Aina vastauksena, että "stressiä töistä, huonosti nukuttu, flunssa tulossa jne jne".
Kyllä se isona yllätyksenä tuli kun mies sitten yhtenä päivänä tuli töistä ja ilmoitti että hänellä on toinen ja haluaa eron. Ja sitten vyörytti niskaan sen kaiken mikä meidän avioliitossa on hänen mielestään vikana. Ja sanallakaan hän ei ollut näistä aikasemmin puhunut. Hänen mielestään mm. riitely on vastenmielistä. Hyvässä liitossa ei ole riitoja ollenkaan ja kaikkea muuta aika epärealistista.
Erosta on nyt 6 vuotta. Se oli todellinen shokki ja siitä toipuminen kesti kauan. Ja exäni on jo eronnut tästä sivusuhteestakin. Mikä ei yllätä. Sielläkin varmaan tuli riitoja. Eihän semmoista nyt hyvässä suhteessa ole.
Itselläni oli täsmälleen samanlainen pikaero! Lapset oli ihan pieniä silloin. Julmaa.
Tässä ja muissakin tarinoissa olisi mielenkiintoista kuulla sen toisen osapuolen versio, mutta eihän sitä tietenkään ikinä kuule. Nämä kaikki tämänkin ketjun tarinat ovat vain yksipuolisia kertomuksia, osa jutuista on jopa kaverilta tai tuttavalta kuultuja höpinöitä, joten ne eivät kerro mitään siitä pariskunnan todellisesta tilanteesta ja elämästä.
Täällä voi ihan jokainen kirjoittaa tarinansa juuri sellaiseksi kuin haluaa, nostaa itsensä viattomaksi enkeliksi ja nuijia parisuhteen toinen osapuoli maan alhaisimmaksi madoksi. Mutta en minä ainakaan ole niin sinisilmäinen, että uskoisin kaikkien jätettyjen ja petettyjen olevan viattomia ja vain upeita rakastettava ihmisiä.
Tottakai tähänkin tulee muutama vinkumaan, että on ollut aina hyvä ihminen ja lapset varsinkin ovat viattomia ja niin varmasti onkin lasten osalta, mutta aikuisen ihmisen viattomuudesta ja hyvyydestä en menisi takuuseen.
Totta kai jokainen kertoo omasta näkökulmastaan asian. Jos kysymys kuuluu, että miten ero voi tulla yllätyksensä, minun tarinani kertoo sen miten ja miksi. Minun näkökulmastani. Itse en ole mikään pyhimys ja täydellinen ihminen. Teoillani ja tekemättömäksi jättämisillä on tietysti ollut vaikutusta liittoomme aikoinaan. Sekä hyvässä ja pahassa. Jotainhan meidän välillä oli pielessä, että ero tuli. Mutta pointti on se, että eihän niille puutteille voi tehdä mitään jos toinen ei konfliktin pelossa uskalla niistä puhua.
Kysymys kuului miten ero voi tulla yllätyksenä ja hyvin monen kohdalla täällä on syynä se kuuluisa kommunikaation puute. Kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Jos omia tarpeitaan, halujaan, pelkojaan ei pysty toiselle esittämään, ei voi myöskään siitä toista vastuuttaa kun tämä ei nähnyt tai tajunnut tai kulmakarvan asennosta lukenut asioiden oikeaa tolaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Tätä olen ihmetellyt usein. Tänne kirjoittavat kuitenkin kaakattavat koko ajan kaikkea itseään puolustavaa miksi ovat omituisen ihmisen kelkkaan lähteneet ja siinä itsepäisesti pysyneet. Ihan kuin nämä luonnehäiriöisen kanssa eläneet olisivat jotain täysin aivottomia ja raukkaparkoja tapauksia, joiden pitäisi olla suuri piirtein holhouksen alla. Ehkä he ovatkin?
He eivät kuitenkaan voi syyttää yhtään ketään siitä, että pysyvät suhteessaan kynsin hampain. Eivät edes sitä "luonnehäiriöistä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakastuu toiseen ja tekee ratkaisun nopeasti, niin yllätyshän se silloin on toiselle osapuolelle. Oma mieheni oli vakavassa suhteessa naisen kanssa, kun tapasi minut. Hän kertoi heti naiselle, joka luonnollisesti oli todella järkyttynyt. Tällaista valitettavasti välillä käy, että rakastuu toiseen.
No, tuohan vain kertoo henkilön moraalittomuudesta. Että hän on valmis hylkäämään toisen noin vain. Rakastuminen ei ole mikään selitys. Elämä on pelkästään valintoja.
En sano, etteikö rakastunut saisi vaihtaa toiseen. Toki saa. Puhun vain moraalista.
Sehän on nimenomaan oikein tehty, jos tunnustaa ja haluaa erota eikä aloita salasuhdetta.
Milloin ihmiset ymmärtävät, että meille on olemassa ne muutama harva täydellisesti sopiva ihminen, ja älytöntä on, että suurin osa ihmisistä tyytyy vain johonkin, ja kun kohtaa sen oikean, se on menoa.
Kertoo sekin ihmisen moraalista, että tyytyy vain johonkin ja uskottelee tälle muuta.
Olen eri (se jonka kommenttin ensin vastasit), mutta kyllähän mieheni oli tuohon naiseen rakastunut, rakastui vain minuun paljon enemmän. Nuoruuden rakkaus oli tuo nainen, mutta minä kieltämättä sovin hänen kanssaan yhteen huomattavasti paremmin.
Rakkaus voi vähetä ja loppua, sellaista elämä on. Niin voi käydä kenelle tahansa eikä se mitään moraalista kerro. Pidän outona sellaista ajatusmallia, että pitää olla toisen kanssa yhdessä vain siksi, että on kerran tätä rakastanut, sillä ihmiset muuttuvat. Hyväksyn, että niin voi käydä miehelleni uudelleen tai minulle itselleni.
Minulle rakastuminen ei ole vaihtoehto. Ihminen kyllä pystyy säätelemään omia tunteitaan. Vetovoimaa voi olla, mutta siinä vaiheessa tulee siirtyä takavasemmalle, jollei halua rikkoa parisuhdetta. Rakastuminen tulee siitä, kun heittää ben saa liekk eihin, ja jos en sitä lupaa itselleni anna, ei liekki ro ihahda.
Minulle lojaalius ovat suurin arvo, mitä on.
Tuo harkinta on varmaan sellainen, johon ei voi ulkopuolisena paljon puuttua. Velvollisuudentunne on kunnioitettavaa, mutta toisaalta meillä on vain tämä yksi elämä, joka voi päättyä milloin tahansa. Itse en pystyisi elämään puolison kanssa, joka ei rakasta minua tai jota minä en rakasta. Ajan mittaan siitä kehkeytyy perhehelvetti, niin uskon. Eikä kumpikaan silloin löydä ihmistä, joka aidosti rakastaisi häntä.
Uskon, että tuollaisten liittojen takana ei ole niinkään lojaliteettia, vaan pelkoa. On vaikea aloittaa alusta eikä kukaan voi luvata, että rakkaus kestää. Tuttu ja turvallinen rakkaudeton liitto on joidenkin valinta, eikä siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. Sen sijaan toisen manipuloiminen lasten tai lojaliteetin perusteella on mielestäni väärin.
En puhunut velvollisuudentunnosta vaan lojaaliudesta. Velvollisuudentunteella on negatiivinen kaiku, kuinka ei oikeasti haluaisi tehdä jotain, mutta kun on pakko. Lojaalius on puolestaan rehellisyyttä ja uskollisuutta, sitä että me olemme tiimi ja me tuemme toisiamme, että kaveria ei jätetä.
Olen itse eronnut ja tiedän kyllä kokemuksesta, että selviäisin siitä uudelleen. Enkä pelkää yksin jäämistä enkä osaamistani. En vain halua olla se ihminen, joka heittää tärkeät ihmiset romukoppaan oman hedonisminsa vuoksi. Vihaisin itseäni sellaisena.
Ei eroaminen sitä tarkoita, että heittäisi ketään romukoppaan tai olisi hedoninisti. Mutta jätetystä voi tuntua siltä, että on heitetty romukoppaan ja että toinen on kylmäverinen hedonisti (joskus hän tietysti sellainen onkin, ajattelematon tuuliviiri, jolloin voi miettiä omia parinvalintakriteerejään). Mutta monet erot pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman hyvin, vaikeista tunteista huolimatta.
Ero tekee kipeää ja auttaa eroamaan, jos näkee toisen kamalana tyyppinä, joka on tehnyt hirveän teon. Mutta vuosikausien jälkeenkin noissa mielipiteissä pysyminen kertoo ennemminkin siitä, että ero on jäänyt käsittelemättä. Ajan mittaan tulee ymmärtäväisyyttä sekä itselle että toiselle, mustavalkoisen ajatusmallin tilalle.
Tuo on tilannekohtaista. On tapauksia joissa tietyt mielipiteet ovat täysin perusteluja hyvinkin pitkään. Eikä se kerro käsittelemättömyydestä. Persoonallisuushäiriön omainen käytös on yksi näistä.
Varmasti, mutta se toinen osapuoli on ollut siinä ihan vapaaehtoisesti mukana. Vaikeasti avautuvaa logiikkaa tuo, että kun tulee luonnehäiriöisen jättämäksi, niin sekin on sitten huono asia. Eikö sen pitäisi olla iloinen asia, jos kerran puoliso on niin kauhea kuin väitetään. Tullaan tänne mussuttamaan siitä miten jättäminen on niin väärin. Outoa toimintaa. Luonnehäiriöinenhän se ei hyväksy, että tulee jätetyksi, joten...
Voit käännellä ja muovailla asiaa miten vaan tahdot jos se sinua jotenkin helpottaa hetkeksi. Tosiasiat pysyvät.[/quote]
Jep. Henk. koht. tasolla asia ei ole mulle merkityksellinen, en ole eronnut eikä ystävissäkään ole luonnehäiriöisiä, mutta toimintatavat tiedän muuta kautta.
Luonnehäiriöinen kykenee pysyvään muutokseen tavoissaa äärimmäisen harvoin 30 v jälkeen.
Miksi pysyä naimisissa luonnehäiriöisen kanssa? Siinä se oma vastuu tilanteesta on.
Tätä olen ihmetellyt usein. Tänne kirjoittavat kuitenkin kaakattavat koko ajan kaikkea itseään puolustavaa miksi ovat omituisen ihmisen kelkkaan lähteneet ja siinä itsepäisesti pysyneet. Ihan kuin nämä luonnehäiriöisen kanssa eläneet olisivat jotain täysin aivottomia ja raukkaparkoja tapauksia, joiden pitäisi olla suuri piirtein holhouksen alla. Ehkä he ovatkin?
He eivät kuitenkaan voi syyttää yhtään ketään siitä, että pysyvät suhteessaan kynsin hampain. Eivät edes sitä "luonnehäiriöistä".
Luonnehäiriöinen keksii aivan mitä tahansa kääntäkseen syyttävän sormen itsestään poispäin.
Joissakin suhteissa mies ei puhu. Se nainen on kuin yksin parisuhteessa. Ei kai se naisen vika ole. Ellei heivaa ukon ulos ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, tässäpä se olennainen lause mikä on aloituksessa: "Jos asioista on oikeasti puhuttu kunnolla?".
Kun kaikki ei puhu. Kun on sen tyyppinen ihminen että pelkää konflikteja ja ei ole esimerkiksi lapsuudenperheessään tottunut siihen, että on ok puhua vaikeistakin asioista.
Meidän avioliitto päättyi tällaiseen. Tiesin kyllä miehen konfliktipelon ja kotikulttuurin näissä asioissa. Siksi aina puhuttiin, että on tosi tärkeää puhua myös negatiivisista tunteista. Kyllä meillä riideltiinkin mutta ihan arjen perusasioista. Kun oltiin pikkulapsiaikana kumpikin väsyneitä tai muuten rasittuneita. Semmosia arjen perusriitoja. Minun maailmassani sellainen ei tarkoita eroa. Se on riita, joka on, sit sovitaan ja mennään eteenpäin.
Mutta miehen elämässä jokainen pieni kinastelu oli merkki tulevasta erosta. Ja kun riitoja oli jonkin verran silloin kannattaa katsoa ja tähystellä uutta. Semmoinen löytyi. Se oli salasuhteena rinnalla 2-3 kk ennen eroilmoitusta. Huomasin tällöin, että miestä vaivaa joku. Kysyin monin eri tavoin mikä on, onko kaikki ok. Aina vastauksena, että "stressiä töistä, huonosti nukuttu, flunssa tulossa jne jne".
Kyllä se isona yllätyksenä tuli kun mies sitten yhtenä päivänä tuli töistä ja ilmoitti että hänellä on toinen ja haluaa eron. Ja sitten vyörytti niskaan sen kaiken mikä meidän avioliitossa on hänen mielestään vikana. Ja sanallakaan hän ei ollut näistä aikasemmin puhunut. Hänen mielestään mm. riitely on vastenmielistä. Hyvässä liitossa ei ole riitoja ollenkaan ja kaikkea muuta aika epärealistista.
Erosta on nyt 6 vuotta. Se oli todellinen shokki ja siitä toipuminen kesti kauan. Ja exäni on jo eronnut tästä sivusuhteestakin. Mikä ei yllätä. Sielläkin varmaan tuli riitoja. Eihän semmoista nyt hyvässä suhteessa ole.
Itselläni oli täsmälleen samanlainen pikaero! Lapset oli ihan pieniä silloin. Julmaa.
Tässä ja muissakin tarinoissa olisi mielenkiintoista kuulla sen toisen osapuolen versio, mutta eihän sitä tietenkään ikinä kuule. Nämä kaikki tämänkin ketjun tarinat ovat vain yksipuolisia kertomuksia, osa jutuista on jopa kaverilta tai tuttavalta kuultuja höpinöitä, joten ne eivät kerro mitään siitä pariskunnan todellisesta tilanteesta ja elämästä.
Täällä voi ihan jokainen kirjoittaa tarinansa juuri sellaiseksi kuin haluaa, nostaa itsensä viattomaksi enkeliksi ja nuijia parisuhteen toinen osapuoli maan alhaisimmaksi madoksi. Mutta en minä ainakaan ole niin sinisilmäinen, että uskoisin kaikkien jätettyjen ja petettyjen olevan viattomia ja vain upeita rakastettava ihmisiä.
Tottakai tähänkin tulee muutama vinkumaan, että on ollut aina hyvä ihminen ja lapset varsinkin ovat viattomia ja niin varmasti onkin lasten osalta, mutta aikuisen ihmisen viattomuudesta ja hyvyydestä en menisi takuuseen.
Tästä tulee mieleen eksäni. Hän vaihtoi minut lennosta toiseen ja pystyi vain sanomaan, että en minäkään mikään pyhimys ole. Kun kysyin, mitä olen avioliitossa tehnyt väärin, ei hän pystynyt antamaan yhtä ainutta esimerkkiä.
Hän pystyi vain toistelemaan, että en näe hänen näkökulmaansa. En vieläkään tiedä, mikä se näkökulma oli, jos minä en ollut tehnyt mitään sanottavammin väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiks se oo ihan yleinen perustapaus, kun vaimo vuosikausia valittaa suhteen epäkohdista ja sit lopulta haluaa eron kun mikään ei muutu. Miehelle ero tuli puskista.
Ihan samaa tapahtuu toisinpäin. Toki harvemmin, mutta lähipiirissä on parikin tapausta missä mies on ollut vuosia tyytymätön ja sitten kun ilmoittaa erohaluistaa, on vaimo ollut ihan ihmeissään. Kaikki miehet vain totesivat, että tämän oli ihan odotettavaa.
Minä olen tällainen vaimo, jolle tuli yllätyksenä. Mies kritisoi minussa vain sitä, että en purista tiskirättiä tarpeeksi kuivaksi tai en tykkää käydä hänen kanssaan lenkillä. Ja kritisoi, kun olen iltauninen, enkä jaksa valvoa.
Juu, minulle todellakin tuli yllätyksenä, että hän joku eroaa tuollaisista asioista.
Hän oli varmasti jo katsonut uuden rätinpuristajan, joka varmasti puristi rätin tarpeeksi kuivaksi? Kuinka nopeasti hän jäi kiinni toisesta naisesta?
Miehet nimittäin eivät lähde ihan ok suhteesta tyhjän päälle olemaan, mikäli suhteen suurin ongelma on rätinpuristus (näin kärjistettynä).
Pettävät miehet kehittävät vaimoon vikaa ihan mistä vain, jolla oikeuttavat itselleen pettämisen ja lopulta lähtemisen sen salarakkaan matkaan.
Jos ei parempaa syytä keksitä, niin sitten keksitään, että hei sä et purista rättii tarpeeksi kuivaksi.
Näinhän se oli. Ja totta, se nainen oli himosiivooja ja himolenkkeilijä. Iltaunisuudesta en tiedä.
Miten sulle selvisi, että mies oli suhteenne aikana jo hommannut himosiivojan itselleen?
Selvisikö se vasta, kun mies oli sut jättänyt?
Intuitio alkoi varoittamaan. Sen vuoksi ratsasin miehen puhelimen, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja niin jäi kiinni.
Mitä sitten tapahtui? Kerroitko miehelle tapahtuneesta ja mies sitten jätti sut vai?
Miten sun intuitio varoitti?
Intuiitio on oikeus ratsata puolison puhelin? Tuleeko se intuiitio montakin kertaa viikossa ja samasta syystä sitten ratsailet puhelimia?
Kuten yllä kerroin, niin ratsasin miehen puhelimen ensimmäistä kertaa ikinä. Minulle se intuitio tuli yhden kerran 18 vuoden aikana.
Olen ikuisesti kiitollinen itselleni, että uskalsin tehdä sen.
Ei sulla ole mitään rajoja muutenkaan. Ei tainut olla eka kerta. Eikä ainakaan vika! Jatkossa mikään ei ole poissuljettua. Ratsaa myös muksujen puhelimet... Varmaan olet senkin jo tehnyt
Ratsaaminen ei ole mitään verrattuna salasuhteeseen.
Kyse onkin siitä, että tuo ihminen voi olla väärässäkin ratsatessaan puhelinta, vaikka tällä kertaa sattui olemaan oikeassa.
Ei paljon kiinnosta minäminäminä-ihmisiä. Aina keksitään selityksiä omalle toiminnalleen.
Se että kerran ratsaa puhelimen 18 v aikana , ei ole merkki minäminäminä- ihmisestä.
Varsinkin kun oli oikeassa.Ohis
Ok
Sulla on oma mielipide ja minulla on omani. Halveksin tuollaisia ihmisiä. Sitä ei tuo voinut tietää, onko oikeassa vai ei. Itse en henk koht edes usko, et oli eka kerta ja itsehän myöns et tulee toimimaan noin jatkossakin.Mut joo, jokainen voi itse päättää millaisen ihmisen kanssa haluaa suhteessa olla. Mulle tuo on ehdottomasti ei.
Jos minä olen pettämässä niin, joo, kyllä puhelimeni saa tulla tarkistamaan. Olen ansainnut sen.
Muutenkaan en pidä sitä kovin pahana asiana. Sitä en hyväksy, että puhelimeni tarkistetaan joka viikko, mutta jos yhtään olen toiminut omituisesti, niin minä jopa toivon, että toinen osapuoli katsoo puhelimeni, jotta näkee, ettei minulla oli salattavaa.
Miksi kukaan haluaisi olla suhteessa, jossa luottamus on sillä tasolla että toisen puhelinta pitää penkoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiks se oo ihan yleinen perustapaus, kun vaimo vuosikausia valittaa suhteen epäkohdista ja sit lopulta haluaa eron kun mikään ei muutu. Miehelle ero tuli puskista.
Ei se niistä kunnolla puhu niin, että istutaan esim pöydän ääreen ja sanotaan tämän asian vaivaavan minua niin paljon, että se on ero jos ei muutosta tule.
Minusta tuollainen kiristäminen ei kuulu parisuhteeseen. Kun on valmis eroamaan, jos muutosta ei tule, niin on valmis eroamaan joka tapauksessa. Miten silloin voisi pysyä suhteessa?
Eihän tuo ole mitään uhkailua, vaan reilu varoitus. Siinä annetaan toiselle mahdollisuus korjata asioita ja saada suhde takaisin raiteilleen. Itse olisin kaivannut juuri tuota aikoinaan, sen sijaan että pudotetaan vain yhtenä kirkkaana päivänä pommi että suhde oli nyt tässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiks se oo ihan yleinen perustapaus, kun vaimo vuosikausia valittaa suhteen epäkohdista ja sit lopulta haluaa eron kun mikään ei muutu. Miehelle ero tuli puskista.
Ihan samaa tapahtuu toisinpäin. Toki harvemmin, mutta lähipiirissä on parikin tapausta missä mies on ollut vuosia tyytymätön ja sitten kun ilmoittaa erohaluistaa, on vaimo ollut ihan ihmeissään. Kaikki miehet vain totesivat, että tämän oli ihan odotettavaa.
Minä olen tällainen vaimo, jolle tuli yllätyksenä. Mies kritisoi minussa vain sitä, että en purista tiskirättiä tarpeeksi kuivaksi tai en tykkää käydä hänen kanssaan lenkillä. Ja kritisoi, kun olen iltauninen, enkä jaksa valvoa.
Juu, minulle todellakin tuli yllätyksenä, että hän joku eroaa tuollaisista asioista.
Hän oli varmasti jo katsonut uuden rätinpuristajan, joka varmasti puristi rätin tarpeeksi kuivaksi? Kuinka nopeasti hän jäi kiinni toisesta naisesta?
Miehet nimittäin eivät lähde ihan ok suhteesta tyhjän päälle olemaan, mikäli suhteen suurin ongelma on rätinpuristus (näin kärjistettynä).
Pettävät miehet kehittävät vaimoon vikaa ihan mistä vain, jolla oikeuttavat itselleen pettämisen ja lopulta lähtemisen sen salarakkaan matkaan.
Jos ei parempaa syytä keksitä, niin sitten keksitään, että hei sä et purista rättii tarpeeksi kuivaksi.
Näinhän se oli. Ja totta, se nainen oli himosiivooja ja himolenkkeilijä. Iltaunisuudesta en tiedä.
Miten sulle selvisi, että mies oli suhteenne aikana jo hommannut himosiivojan itselleen?
Selvisikö se vasta, kun mies oli sut jättänyt?
Intuitio alkoi varoittamaan. Sen vuoksi ratsasin miehen puhelimen, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja niin jäi kiinni.
Mitä sitten tapahtui? Kerroitko miehelle tapahtuneesta ja mies sitten jätti sut vai?
Miten sun intuitio varoitti?
Intuiitio on oikeus ratsata puolison puhelin? Tuleeko se intuiitio montakin kertaa viikossa ja samasta syystä sitten ratsailet puhelimia?
Kuten yllä kerroin, niin ratsasin miehen puhelimen ensimmäistä kertaa ikinä. Minulle se intuitio tuli yhden kerran 18 vuoden aikana.
Olen ikuisesti kiitollinen itselleni, että uskalsin tehdä sen.
Ei sulla ole mitään rajoja muutenkaan. Ei tainut olla eka kerta. Eikä ainakaan vika! Jatkossa mikään ei ole poissuljettua. Ratsaa myös muksujen puhelimet... Varmaan olet senkin jo tehnyt
Ratsaaminen ei ole mitään verrattuna salasuhteeseen.
Kyse onkin siitä, että tuo ihminen voi olla väärässäkin ratsatessaan puhelinta, vaikka tällä kertaa sattui olemaan oikeassa.
Ei paljon kiinnosta minäminäminä-ihmisiä. Aina keksitään selityksiä omalle toiminnalleen.
Se että kerran ratsaa puhelimen 18 v aikana , ei ole merkki minäminäminä- ihmisestä.
Varsinkin kun oli oikeassa.Ohis
Ok
Sulla on oma mielipide ja minulla on omani. Halveksin tuollaisia ihmisiä. Sitä ei tuo voinut tietää, onko oikeassa vai ei. Itse en henk koht edes usko, et oli eka kerta ja itsehän myöns et tulee toimimaan noin jatkossakin.Mut joo, jokainen voi itse päättää millaisen ihmisen kanssa haluaa suhteessa olla. Mulle tuo on ehdottomasti ei.
Jos minä olen pettämässä niin, joo, kyllä puhelimeni saa tulla tarkistamaan. Olen ansainnut sen.
Muutenkaan en pidä sitä kovin pahana asiana. Sitä en hyväksy, että puhelimeni tarkistetaan joka viikko, mutta jos yhtään olen toiminut omituisesti, niin minä jopa toivon, että toinen osapuoli katsoo puhelimeni, jotta näkee, ettei minulla oli salattavaa.
Miksi kukaan haluaisi olla suhteessa, jossa luottamus on sillä tasolla että toisen puhelinta pitää penkoa?
Luottamus syntyy teoista, ei sanoista.
Kai se tulee yllärinä jos naisella on pettävä puhmaton mies, joka vain häipyy muiden matkaan. Ja juo. Onko siinä jotain uutta?
Vierailija kirjoitti:
Kai se tulee yllärinä jos naisella on pettävä puhmaton mies, joka vain häipyy muiden matkaan. Ja juo. Onko siinä jotain uutta?
Nuo miehet hakee loppuviimein parisuhteesta hoivaavaa äitihahmoa eivät tasavertaista kumppania.
Toisen ajatuksia ei pysty lukemaan. Vaikka miten keskusteltaisiin, niin aina toinen voi jättää jotain sanomatta.
Itse elän onnellisessa suhteessa, jossa uskon meidän todennäköisesti pysyvän lopun ikää. Asiamme ovat hyvin eikä ole riitoja vaan me viihdytään yhdessä.
Ikä on kuitenkin muuttanut ainakin minua. Kaipaan koko ajan enemmän omaa aikaa. Siis ylipäätään, en vain parisuhteeseen liittyen. Elämänasenteeni on muuttunut itsekkäämpään suuntaan; toimin sen mukaan mikä tuntuu minulle parhaalta. En puntaroi että olisiko _meidän_ kannalta parempi tehdä näin tai noin. Ei. Mietin vain itseäni.
Toistaiseksi tämä itsekkyyteni ei ole aiheuttanut eripuraa. En silti tiedä onko puoliso omassa mielessään pohtinut, että ei meidän suhde toimi enää. Enkä minä totaalisen yllättynyt olisi, jos joku päivä haluaisinkin jatkaa elämää yksin.