Onko teillä elämänilo alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen?

Hyvä resilienssi auttaa tässäkin

Ei pysyvästi, useiksi vuosiksi kyllä. Mutta nyt ymmärrän nauttia elämästä ja iloita pienistäkin asioista. Eihän sitä koskaan tiedä, miten kauan täällä saa terveenä olla.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä resilienssi auttaa tässäkin

Yleensä huomaa kenellä on hyvä resilienssi ja kenellä ei. Hyvän resilienssin ihmiset jatkavat elämää ja kykenevät näkemään asiat optimistisesti, mutta sellaiset joilla ei ole resilienssiä katkeroituvat ja eivät kykene näkemään hyviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Kaikki ei olekaan kuten sinä

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Kuulostaa lapselliselta. Helppohan se on ihailla toki vanhempia kuin ei ole mitään todellista kokemusta elämästä näiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Et voi tietää miten sinä olisit toiminut jos et ole kokenut tuota.

Ilo vähenee joka ikinen vuosi, kunnes kuolet.

Kyllä, koirani kuoleman jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Vierailija kirjoitti:

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Kaikki ei olekaan kuten sinä.

Niin, toiset ovat herkempiä ja toiset vahvempia ja kovapäisempiä.

En näe elämässä enää mitään järkeä kun perheestäni on yksi kerrallaan kuollut ihmisiä. Yksi on enää jäljellä. Ei ole omaa perhettäkään. Tunnen että jään niin yksin että varmaan todennäköisesti itsekin lähden kun menetän viimeisen perheenjäseneni. En ole päässyt etenkään yli perheenjäseneni itsemurhasta. Tunnen nykyäänkin vain jatkuvaa surua ja masennusta suurimmaksi osaksi. Elämänilo on pysyvästi alentunut. Kukaan muu ihminen elämässä ei korvaa perhettäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä resilienssi auttaa tässäkin

Yleensä huomaa kenellä on hyvä resilienssi ja kenellä ei. Hyvän resilienssin ihmiset jatkavat elämää ja kykenevät näkemään asiat optimistisesti, mutta sellaiset joilla ei ole resilienssiä katkeroituvat ja eivät kykene näkemään hyviä asioita.

Tunge resilienssit niin syvälle minne aurinko ei paista. Itse olen ollut suhteellisen vahva kohtaamaan asioita, ja siksi edelleenkin käyn esim töissä enkä ole romahtanut siten mutta masennus ja traumat on jäytäneet minut sellaiseen kuntoon etten vain jotenkin enää osaa kokea elämää oikein sellaisena kuin sitä pitäisi kokea kokeakseen sen palkitsevana.

Vierailija kirjoitti:

Ilo vähenee joka ikinen vuosi, kunnes kuolet.

Siltä se tuntuu. Nuoruudessa oli paras ja aidoin ilo. Siitä eteenpäin kaikki on jo koettu. Kuin huonoa jatko-osaa ja kokoajan vain vanhenee. Se on perseestä. Jos olisi rutosti rahaa kai sitä ikääntymistä kestäisi paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä resilienssi auttaa tässäkin

Se on vain sana. Joka vielä tungetaan nykyään joka paikkaan.

Jokainen ihminen on yksilö, jonka selviäminen vastoinkäymisistä on jokaisella omanlaisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä resilienssi auttaa tässäkin

Se on vain sana. Joka vielä tungetaan nykyään joka paikkaan.

Jokainen ihminen on yksilö, jonka selviäminen vastoinkäymisistä on jokaisella omanlaisensa.

Tietysti resilienssi on yksilöllistä. Toiset selviävät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset.

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Itsellänikin yksi tällainen kaveri ja voi että sitä rasittavuutta. Kuvittelee että hänellä on ollut kaikista rankin elämä maailmassa eikä osaa arvostaa sitä mitä hänellä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Olisi ja olisi. Et oikeasti voi tietää mitä olisi ollut. Sitäpaitsi, onhan tuo voinut olla järkytys, varmasti surullistakin hänelle. Mutta tässä kysyttiinkin elämänilosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Nuoren ennenaikainen, väkivaltainen kuolema vaikuttaa elämäni loppuun saakka. Sain itse oikean elinkautisen, pidemmän tuomion kuin itse tekoon syyllinen. 

Meillä meni toisin. Jos nuoreni ei olisi kuollut vakavan sairautensa vuoksi, hänelle se olisi ollut kirjaimellisesti elinkautinen. Itsekään en olisi siitä selvinnyt, vaan olisin kärsinyt hänen kärsimyksestään. Nyt sentään tiedän, että pahin on ohi, ei vasta edessä. Oman ikävän ja surullisen haikeuden kestän paremmin kuin sen,  että hän olisi katsellut kysymys suurissa ruskeassa silmissään. Kysymys, kuinka kauan, kuinka monesti vielä..

Samoin tunnen. Vaikka onkin loputon ikävä, saan lohtua siitä, että rakkaan ei tarvitse kärsiä enää. Eikä minun tarvitse pelätä pahinta joka ikinen sekunti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Itsellänikin yksi tällainen kaveri ja voi että sitä rasittavuutta. Kuvittelee että hänellä on ollut kaikista rankin elämä maail

Nämä on näitä rankkoja joilla on uhh ahh ollut aina muka rankinta. Eivät näe omaa napaansa eteenpäin eivätkä osaa ajatella muuta elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Varmasti jokainen teini suree kuolleita perheenjäseniään, mutta kaikki eivät reagoi samalla tavalla. Lapsille ja nuorille arjen jatkuminen mahdollisimman normaalina olosuhteista huolimatta on yleensä tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Itsellänikin yksi tällainen kaveri ja voi että sitä rasittavuutta. Kuvittelee että hänellä on ollut kaikista rankin elämä maail

Todellisuudessa on elänyt hemmoteltuja ja suojattua elämää isovanhempiensa kanssa koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Mutta silti vaan kiukuttelee siitä että muilla on vanhemmat.