Onko teillä elämänilo alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen?

Puolison menetys pysäytti elämän. Olen olemassa, mutta jäin paikalleni.

Tunnelma kotona muuttui hetkessä hyvin erilaiseksi. Sen todellakin tuntee kun jonkun vaikutus lähtee pois.

Orvoksi jääneet sijoitetaan

Vierailija kirjoitti:

Orvoksi jääneet sijoitetaan

Viedään lastenkotiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Tsunamissa ei kuollut yhtään tuollaista perhettä 

Ihan mielenkiinnosta, mistä tällainen väite? Eihän se ollut mitään julkista tietoa millaisilla kokoonpanoilla perheet oli siellä matkoilla. Kadonneiden listat julkaistiin joo, mutta niistä näkee vain kadonneiksi ilmoitetut, ei koko matkaseuruetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ihmiset oikeasti tiedä nykypäivänä mitä tarkoittaa suruaika? Suruaika on aika kuoleman ja hautajaisten välillä heti sen jälkeen. Silloin ollan ihan rauhassa kotioloissa tekemässä surutyötä.

Suruaika on typerä käsite, koska ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mitä menetyksen kokeneen pitää tehdä ja milloin, tai määritellä sitä mitä saa tai ei saa muka tehdä. Suru kun ei ole mikään sellainen juttu mikä vaan käydään läpi tietyllä tavalla ja sitten on valmista.

Eipä

Vierailija kirjoitti:

Mikä on elämän ilo? Oon kuullu siitä, mut luulen et se on vaa joku huijaus...

Olitko lapsena elämäniloinen?

Lemmikkien kuolemat 💔 ovat aina ottaneet mukansa palan sydämestä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Tsunamissa ei kuollut yhtään tuollaista perhettä 

Ihan mielenkiinnosta, mistä tällainen väite? Eihän se ollut mitään julkista tietoa millaisilla kokoonpanoilla perheet oli siellä matkoilla. Kadonneiden listat julkaistiin joo, mutta niistä näkee vain kadonneiksi ilmoitetut, ei koko matka

Kyllä löytyneiden listoilta internetistä löytyi koko perheen nimet, sieltä selviytyneiden ja kadonneen listalta kadonneet.

Mietin just nyt, mitä läheisen kuoleman jälkeen yleensä tehdään. Itse menetin eilen yhden läheisen ja nyt on vähän sellainen outo olo. Tavallaan ihan normaali, mutta kuitenkin mietin asiaa paljon.

Ei

Kyllä on alentunut. En ole pystynyt enää nauttimaan elämästä ja elämään huolettomasti. Moni läheinen kuollut nuorena ja ennen aikaisesti. Kaksi alle 20-vuotiaana äkillisesti kuollutta oman ikäistäni läheistä ja siinä meni perusturvallisuuden tunne. Koko ajan miettii, että mitä tahansa voi tapahtua ja vaikka tämän takia pyrkii elämään hetkessä, niin se haikeus kulkee koko ajan mukana. Samoin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että he eivät ole täällä ja itse on. Olisi myös niin paljon asioita, joita haluaisi tietää heistä. Millainen elämä heillä olisi jos olisivat saaneet elää pidempään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Nuoren ennenaikainen, väkivaltainen kuolema vaikuttaa elämäni loppuun saakka. Sain itse oikean elinkautisen, pidemmän tuomion kuin itse tekoon syyllinen. 

Meillä meni toisin. Jos nuoreni ei olisi kuollut vakavan sairautensa vuoksi, hänelle se olisi ollut kirjaimellisesti elinkautinen. Itsekään en olisi siitä selvinnyt, vaan olisin kärsinyt hänen kärsimyksestään. Nyt sentään tiedän, että pahin on ohi, ei vasta edessä. Oman ikävän ja surullisen haikeuden kestän paremmin kuin sen,  että hän olisi katsellut kysymys suurissa ruskeassa silmissään. Kysymys, kuinka kauan, kuinka monesti vielä..

Tämä on eri asia kuin henkirikos

Voxralla sain itseni taas normaaliksi ja resilienssiä jatkaa elämää. Monta vuotta meni välissä.

Ei. Surra saa ja pitää, mutta suosta on noustava ja jatkettava elämää. Kaipuu kuitenkin säilyy ja se saakin jäädä, muttei saa antaa sen hallita elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Eihän sureminen ja elämänilon tunteminen ole toisensa poissulkevia asioita, ei myöskään järkytys. Järkyttynyt ja sureva ihminenkin voi kokea myös positiivisia tunteita, muita noiden lisäksi. Ei sureminen tarkoita sitä että ollaan vaan shokissa ja itketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Orvoksi jääneet sijoitetaan

Viedään lastenkotiin

Ei aina

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Ei saa jäädä suremaan. Ei kukaan kuollut haluaisi, että heität elämästäsi ilon pois toisen kuoleman takia.