Onko teillä elämänilo alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen?

Ei tietenkään 

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Niin on! Varsinkin jos alkuperäiset vanhemmat on vaikka alkkiksia

On. Vauvani kuoli 6kk ikäisenä. En ole enää millään tavoin sama ihminen joka olin ennen.

Yleensä elämäniloni ei ole alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen, vaikka tilapäisesti kylläkin. Se aleni pysyvästi vasta kun rakkain ihmiseni kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Ja sosiaaliviranomaiset hoitaa ja paapoo kaikki asiat. Ensin tietty varmaan joutuu johonkin tutkimuksiin ja arviointiin ennen sijoitusta ja senkin jälkeen sosiaaliviranomaiset valvoo sijoituksen sujumista.

Kyllä on elämä muuttunut peruuttamattomasti mieheni äkillisen kuoleman johdosta. Kolmatta vuotta mennään jo ja minä en selviydy tästä. Ikävä ja kaipuu on niin suunnaton ja yksinäisyys on raastavaa, etten tiedä kauanko jaksan itse enää. Odotimme vanhenemista yhdessä; sitä ei meille suotu. Mieheni oli kuollessaan 55-vuotias niinkuin minäkin. Olimme samanikäisiä. Hän oli sielunkumppanini ja turvakallioni. Nyt pelkään kaikkea... ahdistavaa elämää tällainen.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Mitä ihmettä höpiset?  Tuollahan paljon sijoitettuja lapsia jotka pomppii perheestä toiseen ja laitoksesta toiseen vuosikaudet,kunnes täyttävät 18v ja  ovat omillaan sossun hommaamassa luukussa.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä elämäniloni ei ole alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen, vaikka tilapäisesti kylläkin. Se aleni pysyvästi vasta kun rakkain ihmiseni kuoli.

Miksi tätä on alapeukutettu? Eihän tässä ole esitetty mitään mielipiteitä, on vain kerrottu omista tunteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

 

 

Mitä ihmettä höpiset?  Tuollahan paljon sijoitettuja lapsia jotka pomppii perheestä toiseen ja laitoksesta toiseen vuosikaudet,kunnes täyttävät 18v ja  ovat omillaan sossun hommaamassa luukussa.

 

Sellaiset laitoksesta toiseen pomppivat lapset tai ennemminkin nuoret eivät yleensä ole orpoja vaan lastensuojelun toimesta sijoitettuja. Täysin eri asia kuin orvoksi jääminen siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

 

 

Mitä ihmettä höpiset?  Tuollahan paljon sijoitettuja lapsia jotka pomppii perheestä toiseen ja laitoksesta toiseen vuosikaudet,kunnes täyttävät 18v ja  ovat omillaan sossun hommaamassa luukussa.

 

He ei olekaan orpoja vaan sijoitettuja joiden ongelmat on yleensä omassa käytöksessä.

Vierailija kirjoitti:

Ei vaikuta sillä täältä lähteneet läheiset ovat olleet iäkkäitä ja on ollut luonnollista, että heidän aikansa tuli täyteen. Sen sijaan se, että läheinen ihminen petti minua usean kuukauden ajan jätti syvät arvet ja horjuutti perusturvallisuuden tunnetta ja sen jälkeen minusta on tullut skeptinen, epäileväinen ja elämänilo katosi. En odota enää mitään kivaa kohdalleni, sillä pohjalla jäytää ajatus, että jokin iso pettymys seuraa kaikesta.

Eli koen pettämisen olleen kuolema omalle sielulleni.

Lääkkeet. Terapia. Suosittelen! Älä anna itsesi olla kuollut. 

Olen kokenut itse saman. 

Mitä on tämä "elämänilo"?

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Lapsi voi myös masentua ja muuttua psykoottiseksi niin että joutuu laitokseen eikä pysty enää asumaan missään perheessä. Tosin sen jälkeenkin hänen elämänsä voi vielä muuttua hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Lapsi voi myös masentua ja muuttua psykoottiseksi niin että joutuu laitokseen eikä pysty enää asumaan missään perheessä. Tosin sen jälkeenkin hänen elämänsä voi vielä muuttua hyväksi.

Totta kai voi. Mutta lapselle on todellakin eniten apua ja tukea tarjolla ja viimeistään sosiaaliviranomaiset ottaa kopin. Orvoksi jääneen asema on siis aina kaikin tavoin turvattu, etsitään lähipiiristä uusi huoltaja. Lisäksi tälle on ihan varmasti on tarjolla kaikki mahdolliset psykat ja terapiat.

Mun äidin paras ystävä menehtyi äkillisesti 30v sitten. Vieläkin muistelee ja etenkin jos on humalassa, avautuu asiasta. Kyllä se loppuelämän ajan voi näkyä ja vaikuttaa elämän laatuun vaikka on äidillä monia asioita mistä on elämässään iloinenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Tunnen yhden orvoksi jääneen joka aina sanoo ettei hänellä ole perhettä, vaikka on lapsesta asti asunut sukulaisperheessä jotka oli hänen huoltajiaan. Ihmetyttää tämä asenne, että se perhe joka on huolehtivat hänestä ei muka ole hänelle mikään perhe. Ilmeisesti on niin katkera vanhempiensa kuolemasta että se on sumentanut kyvyn ajatella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Tunnen yhden orvoksi jääneen joka aina sanoo ettei hänellä ole perhettä, vaikka on lapsesta asti asunut sukulaisperheessä jotka oli hänen huoltajiaan. Ihmetyttää tämä asenne, että se perhe joka on huolehtivat hänestä ei muka ole hänelle mikään perhe. Ilmeisesti on niin katkera vanhempiensa kuolemasta että se on sumentanut kyvyn ajatella.

Riittää että se huoltajana toimiva perhe jää jollain tavalla etäiseksi. Ei ikinä koe omakseen. Omalla kohdalla sisarukseni jäivät minulle etäisiksi, koska meillä on sen verran paljon ikäeroa, että ei päässyt tavallaan "kasvamaan yhdessä"

Miksi te alapeukutatte toisten kokemuksia kun nyt puhutaan tunteista? Mitä väärää on tuntea eri tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan on paljon helpompaa menettää vanhemmat lapsena, koska lapselle löytyy aina uudet huoltajat ja näin siitä uudesta perheestä tulee lapselle perhe.

Tunnen yhden orvoksi jääneen joka aina sanoo ettei hänellä ole perhettä, vaikka on lapsesta asti asunut sukulaisperheessä jotka oli hänen huoltajiaan. Ihmetyttää tämä asenne, että se perhe joka on huolehtivat hänestä ei muka ole hänelle mikään perhe. Ilmeisesti on niin katkera vanhempiensa kuolemasta että se on sumentanut kyvyn ajatella.

Riittää että se huoltajana toimiva perhe jää jollain tavalla etäiseksi. Ei ikinä koe omakseen. Omalla kohdalla sisarukseni jäivät minulle etäisiksi, koska meillä on sen verran paljon ikäeroa, että ei päässyt tavallaan "kasvamaan yhdessä"

Niin, aikalaillahan senon kiinni myös siitä orvoksi jääneen omasta kokemuksesta ja ajatusmaailmasta.